Yksin Muotkalla

Halusin kulkea vanhan ”postipolun”. Tiedän, ettei se oikeasti ole postipolku, mutta se ei ole nyt asian ydin. Polku on kuitenkin vanha ja olin kiinnostunut näkemään sen mutkat ja kiventaukset. Olin aiemmin kuullut polusta pelkkää hyvää. Myös heinäkuinen reissu Muotkatunturin erämaahan miehen ja lasten kanssa oli ollut odotettua parempi, joten odotukset oli korkealla.

img_3128

17.8. Ajoin Inariin Siidaan ja sain kyydin Karigasniemelle tutultani, joka asuu Angelissa. Hän oli ystävällisesti luvannut ottaa autoni hoiviinsa ja hakea minut tien varresta kun olisin Tirrossa.

Nostin 25 kiloisen rinkan selkääni polun päässä ja olin innoissani. Edellinen viikko Kaldoaivissa ei painanut, mutta autossa syömäni pitsa vähän tuntui ylämäkeen tarpoessa. Heti alkumetreillä näin kuukkeleita. Maiseman täytti männyt ja maa oli vihreänä kaarnikkaa. Polku erottui maastosta hyvin. Nautin siitä, että sain olla yksin ja mietin, että kaikki on edessä. Neljä viikkoa erämaita, vain tunturit ja minä!

Kun laskeuduin mäeltä jokilaaksoon, näin kellertyneet koivikot. Lehdissä oli ruostetautia märän kesän takia. Kunnon ruskaa ei siis ollut luvassa. Kaikki oli kuitenkin kaunista minun mielestäni. Leiskuvaa ruskaa en ollut koskaan edes nähnyt. Jokilaaksossa oli hyttysiä. Ne iskivät kimppuun heti, kun hiljensin vauhtia tai pysähdyin. Minulla ei ollut mitään myrkkyjä mukana, ainoastaan allergialääkettä hillitsemään kutinaa.

Olin päässyt lähtemään vasta aika myöhään, joten ensimmäinen vaelluspäivä oli lyhyt, vain 4,5 kilometriä. Löysin hyvän telttapaikan Soltsarojan kupeesta. Laitoin itselleni pehmeän pedin, olin saanut postipakettina ilmatäytteisen alustan. Edellisviikon olin nukkunut pelkällä solumuovilla ja tajusin luulleeni liikoja itsestäni. Pyysin miestä lähettämään alustan ja olin nyt tyytyväinen ratkaisuun. Olo oli kuin prinsessalla.

 

18.8. Kuuma päivä! Mittarissa oli 23 astetta plussaa ja se on minulle ihan liikaa, etenkin rinkkahommiin. Oli pidettävä usein taukoja ja juotava paljon vettä. Matkan edetessä polku nousi ylemmäs, maisemat avartuivat ja aloin väkisinkin hymyillä. Avotuntureita! En tunne oloani missään niin onnelliseksi, kuin avarassa maastossa. En häpeile tunnustaa sitä. Joskus ajattelin olevani epäonnistunut perheihmisenä, koska tunnen niin voimakkaasti tunturissa. Nyt tajuan, ettei se mene niin. Saan tunturista voimaa, ja voimien tunnoissaan on ihmisellä hyvä olla.

Olin ostanut tälle päivälle luksusta. Pakkaus valmiiksi siivutettua voimakasta juustoa ja pakkaus ilmakuivattua kinkkua. Aah. Vaikka olenkin arjessa kasvissyöjä, nautin reissuilla ihan mitä tahansa ilman sen syvempiä ajatuksia. Olen oppinut niin sanotusti olemaan niuhottamatta. Istuin nyt puolimakaavassa asennossa aurinkoisen tunturin rinteellä ja herkuttelin. Rullasin juuston ja kinkun ja haukkasin. Toinen heti perään ja seuraava ja seuraava. Söin itseni ihan ähkyyn ja makoilin katsellen maisemaa. Ei olisi voinut olla yhtään parempi olla.

img_3138

Kun jatkoin matkaa, polku nousi ja laski useaan otteeseen. Ylitin puroja ja jokia. Riisuin kengät, laitoin sandaalit, kahlasin, riisuin sandaalit, kuivasin jalat, puin kengät, viritin sandaalit rinkan remmeihin kiinni. Hetki kävelyä ja uudestaan. Olin iloinen sandaaleista, niillä oli hyvä ylittää jokia. En pidä crocseista. Olen pystynyt välttelemään niitä koko elämäni, mutta ymmärrän kyllä niidenkin hyvät puolet. Itse vain en ole crocs-tyyppi, johonkin se raja on vedettävä.

20160818_140825_resized

Sitten polku alkoi kadota. Se vain loppui, enkä hahmottanut missä se muka jatkuisi. Kartasta ei ollut apua, koska ympärillä olevasta tunturikoivikosta ei saanut mitään vinkkejä. Oli pakko kaivaa gps esille. Ärsytti. Polkua ei ollut edes gps:n osoittamassa paikassa, joten lähdin vaan etenemään siihen suuntaan, missä polun pitäisi olla. Maa oli märkää. Sitten se muuttui todella märäksi. Jouduin ottamaan juoksuaskeleita, ettei kengät olisi hörpänneet vettä. Juokseminen painavan rinkan kanssa ei ollut helppoa. Hiki valui.

Kun pääsin märimmän osuuden yli, vastaani tuli englantia puhuva pariskunta varrettomat kengät jalassa. Toivotin onnea.

Polku nousi Stuorrageadggeoaiville. Laitoin teltan pystyyn jo neljän aikaan iltapäivällä. Oli niin kuuma, ettei enempi hikoilu huvittanut. Ja paikka oli sitä paitsi niin kaunis, että halusin jäädä nauttimaan maisemista ihan rauhassa. Rinteessä oli valtava siirtolohkare. Laitoin teltan aika lähelle kiveä ja huomasin vasta sitten, että haljenneen kiven raossa oli sarvia ja luita. Seitakivi. Voi ei.

img_3149

img_3140

img_3146

Saamelaisten pyhät paikat kiinnostavat minua ja kunnioitan suuresti heidän uskomuksiaan. Minä myös koen luonnollisempana pyytää apua luonnolta kuin miltään muulta. Seitakiven vieressä nukkuminen tuotti minulle hetkeksi tunteen, oliko se edes soveliasta. Päätin kuitenkin jäädä, koska arvelin luonnon aistivan hyvät aikomukseni. Kävin varmuuden vuoksi uhraamassa kiven koloon muutaman pähkinän ennen nukkumaan kömpimistä. Haljenneen kiven raossa oli ennestään poron sarvien lisäksi kallo, hampaita, leukaluu, jäkälää ja oksia.

Tunturin huipulla oli pieni kirkasvetinen lampi, josta otin juotavaa. Nukuin hyvin. Seita ja minä olimme samoilla linjoilla, annoimme toisillemme tilaa.

img_20160818_163009_resized

20160818_162454_resized

19.8. Perjantai. Olin virtaa täynnä jo heti herättyäni. Ajattelin, että tänään etenen pitkän matkan, koska edellinenkin päivä oli ollut kilometreiltään piirua vaille 10. Matka kulki hienoissa maisemissa, nousi ihan mielettömiin avotuntureihin ja sain seurata pilvien muodostamia varjolaikkuja aurinkoisissa maisemissa. Oli täydellistä. Näin kauas eteen ja taakse, otin hatun pois ja annoin tuulen heiluttaa hiuksia. Mietin miten kukaan voi elää ilman tätä tunnetta. Minä en ainakaan voisi!

img_3194

img_3203

Polku alkoi laskeutua alemmas laaksoon. Edessä oli Stuorraäytsi. Se näytti olevan rotko, jonne laski joki. Rotkon pohjalla oli turkoosina hohtava järvi.  Joen ympärillä kasvillisuus oli rehevää. Näin kukkivan kulleron ja voikukkia, vaikka oli jo syksy. Vesi meni kovaa vauhtia alas laaksoa kohti ja piti kovaa kohinaa. Halusin seurata puroa. Toisinaan siinä oli syvempiä lampareita, jotka olivat kuin luonnon omia paljuja. Ei tosin tehnyt yhtään mieli jääkylmään veteen istumaan.

Polku katoili taas näkyvistä. Harhailin mihin sattuu, mutta sillä ei ollut väliä, järvi alhaalla oli koko ajan näkyvissä. Olin hyvällä tuulella ja mikään ei pystynyt sotkemaan sitä.

img_3214

Päästyäni alas laakson pohjalle, eteen tuli poroaita. Menin aidan toiselle puolelle ja lähdin suuntaamaan autiotupaa kohti. Se olisi reitin ainoa tupa ja halusin käydä siellä. Poroaidan toinen puoli lähestyi järveä (tai lampea paremminkin) ja minulle jäi koko ajan kapeampi ja kosteampi kaistale kävelyä varten. Lopulta oli pakko kääntyä takaisin ja kiemurrella itsensä aidan ali. Sen jälkeen nousin ylemmäs rinteeseen, jossa meni polku. Polku kulki aikamoisessa ryteikössä. Tunturikoivut raapivat minua ja rinkka tarttui kiinni oksiin. Oli kuuma, enkä olisi malttanut pitää taukoja. Ajattelin, että pidän sitten kohta tuvalla. Polku oli aivan hanurista, jos ihan rehellisiä ollaan. Olin nälkäinen kuin susi ja vesikin alkoi vajua pullosta.

Yhtäkkiä näin poroaidassa kiinni olevan puisen kyltin, jossa luki ”kaivo”. Otin vesipulloni, join sen tyhjäksi ja suuntasin kaivolle. Tuijotin hetken epäuskoisena soisen maaston keskellä olevaa reikää, mutta koska mitään muuta kaivoon viittaavaa ei lähellä näkynyt, tyydyin täyttämään pulloni reiästä.

Join heti pitkän kulauksen. Vesi ei maistunut hyvälle.

En ollut edes huomannut autiotupaa, kun ammensin vettä kaivosta.Kun käännyin, oli tupa takanani ja pihalla oleva mies huikkasi tervehdyksen. Aikamoisessa pusikossa on tämä autiotupa, mietin. Kauniita paikkoja purojen ja lampien rannalla olisi ollut vaikka kuinka, mutta tupa oli rakennettu kauas niistä. Huokailin ääneen hikisenä ja väsyneenä. Mies tuvan pihalta kysyi olinko väsynyt. Olin. Olin tosi väsynyt. Kun heitin rinkan pois selästä, oli koko selkä märkänä ja rinkan olkaviilekkeet oli imeneet itsensä hikeä ihan kunnolla. Kaivoin pienen rommipulloni sivutaskusta ja otin huikan. Olin sen ansainnut. Se tuntui palkinnolta, vaikka en edes pidä rommista.

img_3227

Sisällä tuvassa aloin heti laittaa ruokaa. Ajattelin, että syön ja jatkan sitten matkaa. Vaeltajamies ihmetteli mikä kiire minulla oli. No ei mikään. Juttelimme ruokailuni ajan. Väsähdin niin, että päätin ottaa pienet levot ruuan päälle. Heräsin kaksi tuntia myöhemmin!

Kello olikin jo niin paljon, etten enää viitsinyt jatkaa matkaa. Jäin tuvalle. Nukkumiseni ajan oli toinen tupalainen polttanut puita kamiinassa ja tupa oli ihanan lämmin. Oli hyvä olla. Illan ajan vaihdoimme retkeilykokemuksia. Lainasin toista makuualustaani yöksi, koska minulla oli kaksi eikä tuolla miehellä ollut alustaa lainkaan. Hyvä teltta hänellä oli, mutta uni ei kuulemma siinä maistunut. No onko tuo nyt ihme, jos ei ole makuualustaa!

20.8. Heräsin siihen, että mahassani möyrysi oikein kunnolla. Tyhjensin itseni huussiin kertarykäisyllä ja ruoka lakkasi maistumasta sillä sekunnilla. Arvasin heti, että olin saanut pöpön vedestä. Se kaivo hemmetti! Keitin juomapullollisen vettä mukaan, että pärjään jollekkin purolle asti. Lähdin matkaan. Eilinen kirkas taivas oli nyt täynnä pilviä. Siltä tuntui myös elimistössä ja sen myötä päässäkin.

Kun lähdin matkaan, jokainen askel painoi ihan kamalasti. En ollut saanut aamupalaa uppoamaan ja voimat oli ihan lopussa. Piti pysähtyä lepäämään vähän väliä ja olo tuntui kuumeiselta. Kun pääsin polun risteykseen, jossa reitti kääntyi ylös rinteille, heitin rinkan maahan ja käperryin sen viereen varvikkoon. Heräsin tuntia myöhemmin.

img_3233

Herättyäni paistoi taas aurinko, mutta minun mieleni oli musta ja voimaton. Seurasin kaunista puroa ja mietin, miten ihanaa on päästä pois koko saakelin kurusta. Stuorraäytsistä en osannut ajatella mitään hyvää enää. Koko paikka oli pettymys pusikkoineen ja poroaitoineen, roskineen ja metalliromuineen. Tiesin, etten olisi ajatellut niin, jos olisin ollut kunnossa. Polku nousi aukean tasangon läpi tunturikoivikkoon. Olin niin väsynyt taas, että halusin vaan nukkua. Tällä kertaa jaksoin levittää makuualustan varvikkoon ja lisätä vaatetta päälle. Nukuin kaksi tuntia heräämättä välillä kertaakaan.

Heräsin ja ajattelin, että minun olisi pakko saada syötyä jotain. Pelkkä ruuan ajattelukin etoi. Mikään ruoka ei houkutellut. Sain väkisin syömällä alas yhden enrgiapatukan.

Jatkoin lopulta matkaa enää kilometrin vähän isomman puron varteen. Ratnojohka näytti täydelliseltä kalastuspaikalta ja viritinkin tenkaran valmiiksi teltan pystytyksen jälkeen. Olin kuitenkin niin väsyksissä, etten jaksanut varmaan varttia kauemmin joen varrella seisoskella. Telttaan kömmittyäni alkoi satamaan. Aloin harmittelemaan taas alle kymmenen kilometrin päivää ja mietin, miten voi ihminen mennä näin nopeasti heikkoon kuntoon.

21.8. Heräsin sateeseen. Teltta oli ihan länässä, olin ollut laiska pystyttäessäni sitä. Edessä olisi 12 kilometrin matka Piekanaäytsille. Mietin jaksaisinko sinne. Nälkä kurni mahassa ja sainkin syötyä vähän aamupalaa. Otin buranan ja lähdin liikkeelle. Yhdessä kohtaa sain puhelinyhteyden miehelle. Itkin hetken ja se helpotti oloa kummasti. Näköjään tulee ikävä kun on kurja fiilis. Sama juttu joka kerta.

Matkalla oli kolme jokea, joita ylittäessä oli riisuttava kengät pois. Yhdessä joessa pelotti, mutta selvisin. Viimevuotinen kompurointi Vetsijoessa jätti pelkoja. Välillä tuntuu, että pelkään liikaa kaikkea ihan typerää. Sillat, joet ja korkeat paikat, kaikki tuottaa sydämentykytyksiä. Haluaisin olla rohkeampi.

Yhden joen ylityspaikkaa etsiessäni hukkasin kamerasta linssisuojan. En löytänyt sitä, vaikka miten etsin. Joen varsi kasvoi tiheänään väinönputkia, pajuja ja heinää. Harmitti sekin.

img_3259

img_3266

Piekanaäytsille olisi ollut vain kilometri-pari, kun sade nousi päälle nopeasti. Oli pakko pystyttää teltta. Saderintama oli yhtä nopeasti kaukana poissa, kun se oli päälleni tullutkin. Aurinko alkoi paistamaan. Tein ruokaa ja sain syötyä pari lusikallista. Join vähän rommia. Peseydyin purossa ja sain hetkeksi lisää virtaa.

img_3296

Kuvailin ilta-auringossa kasveja ja ihan vaan nautin hiljaisuudesta. Istuin teltan edessä ja kuuntelin puron solinaa. Nautin siitä, etten kuullut mitään ihmisen aiheuttamaa ääntä. Mietin elämääni, mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. Mietin ystäviäni ja sitä, miten ne jossain vaiheessa eivät muka olleet niin tärkeitä ja nyt taas ovat. Mietin miten voin olla niinkin tyytyväinen olooni keskellä erämaata, vaikka ruoka ei uppoa ja olo on heikko. Kuuntelin puhelimeen tallentamiani kappaleita, pari vain. Ne kuulostivat ihan eri tavalla tärkeiltä nyt, kun sain kuunnella ne tuossa ympäristössä. Ne ikäänkuin voimistuivat. Vaikea selittää.

img_3334

Loput Muotkan reissusta seuraavalla kerralla. Luvassa kärsimystä ja kaikkensa antamista.

5 Comments on “Yksin Muotkalla

  1. Kirjoitit ”haluaisin olla rohkeampi”. Sinähän olet. Rohkeampi ainakin kuin moni muu. Täällä ruuhkavuosien keskellä nämä Sinun kirjoituksesi vievät ajatukset hetkeksi jonnekin muualle. Kiitos niistä! Ensi kesänä omakin rinkka taas täyttyy. Siihen asti fiilistelen Sinun avullasi ☺️

    Liked by 1 henkilö

  2. Joku sanoi että Stuorran tupa on siellä pusikossa siksi, että siinä kohti sillä ei ole vaaraa jäädä lumivyöryn alle kuten voisi olla lähempänä niitä järviä. Tiedä häntä, kuulosti ihan hyvälle selitykselle.
    Muistaakseni tupakirjassa oli maininta (2010-luvun alkupuolella kun siellä oltiin), että jossain oli puro, oliko sinne matkaa etuovelta sitten 100 vai 500 metriä. Ei käyty katsomassa. Otettiin vesi ”kaivosta” ja keitettiin hartaasti, juomavesi pumpattiin MSR:n vedenputsarin läpi. Pieni soinen sivumaku jäi, mutta onneksi muulta vältyttiin.

    Tykkää

  3. Se, mitä kirjoitat onnellisuudesta ja avotunturista, pätee täälläkin. Kun pääsen avotunturiin – vieläpä juuri siihen ”omaan” tunturiini – tuntuu kuin tulisin kotiin, enkä haluaisi lähteä ikinä pois. Retkikertomuksesi lukeminen nostatti tunturiinkaipuun taas korkealle, mutta onneksi seuraavaan reissuun on tätä kirjoittaessani enää kolme viikkoa ja yksi päivä 🙂

    Liked by 1 henkilö

      • En voi valittaa. Tämä on näitä opiskelijaelämän etuja: ruhtinaallinen viikon mittainen syysloma. Ja kun bussiliput saa opiskelijahintaan, on helppo lähteä.

        Tykkää

Jätä kommentti