Kuulin tänään radiosta jutun, jossa kerrottiin omatoimimatkaajien työllistävän yhä enemmän pelastuslaitosta pohjoisessa. Reissuille lähdetään elämysten perässä vajavaisilla varusteilla, taidoilla ja tietämyksellä. Ilmiö on kasvava. Retkeily on nosteessa ja pelastusoperaatiot siinä samalla.
Törmään jatkuvasti netin keskustelupalstoilla ja ryhmissä kommentteihin, jossa yllytetään vaan lähtemään reissulle, koska tekemällä oppii ja sittenpähän tietää mihin varusteisiin kannattaa satsata ja mihin ei tarvitse. Joskus jopa kokeneet vaeltajat sanovat, että niin minäkin olen oppinut, menemällä vaeltamaan ja kokeilemalla.
Olen sitä mieltä, että on melkeinpä edesvastuutonta yllyttää pieniä päiväretkiä tehnyttä menemään omin päin tuntureille kokeilemaan onneaan. On jo olemassa kokonainen sukupolvi, jotka ovat täysin vieraantuneita luonnosta ja siellä liikkumiseen tarvittavista taidoista. Armeijaa ei käy enää jokainen miespuolinen henkilö, kutsuntojenkin hylkäysprosentti on alueesta riippuen 20-40%, sen päälle keskeyttäneet ja kieltäytyneet. Naisiakin toki armeijaan menee, mutta aika pieni määrä. Olen kuullut hylkäyksen suurimman syyn olevan ylipaino ja huono kunto. Enää ei siis voi olettaa, että taidot on intissä opittu.
Kaikki eivät kasva samanlaiseen luontosuhteeseen.
Yhä useammalta puuttuu myös kosketus maaseudulle ja siellä tarvittaviin taitoihin, joita voi käyttää luonnossa retkeillessä. Ei ole mummolaa, jossa rantasauna lämpiää puilla ja vesi lämmitetään muuripadassa. Ei hakata halkoja, vuolla, tehdä ruokaa tulilla tai yleensäkkään liikuta ulkona kelillä kuin kelillä.
Myös varusteet retkeilyrintamalla kehittyvät koko ajan hurjaa vauhtia. Muutamassa vuodessa on tapahtunut suuri muutos. Materiaalit kestävät vettä ja tuulta, telttoja on lähes kaikkiin olosuhteisiin ja erilaisiin tarpeisiin. On myös elektroniikkaa, joka helpottaa navigointia ja yhteydenpitoa, mikä on tärkeää jo turvallisuudenkin kannalta.
Instagram on pullollaan ihanan tunnelmallisia kuvia, joissa patsastellaan kauniissa asumattomissa maisemissa pillifarkuissa ja tennareissa. Teltan oviaukossa näkyy kauniisti kuvioitu viltti, ei välttämättä edes makuupussia. Kaikki eivät tajua kuvien olevan täysin lavastettuja.
Netti on täynnä retkeilyaiheisia sivustoja. Nyt, kun retkeily on nosteessa, retkibloggaajien määrä on varmaan räjähtänyt kymmenkertaiseksi siitä, mitä se oli vielä pari-kolme vuotta sitten. Blogeissa kerrotaan retkien kohokohdat, kuvataan kauneimmat maisemat, runoillaan parhaimmat fiilikset. Hehkutetaan vaeltamisen antamaa ihanaa flow-tilaa ja reissun jälkeistä zeniä, mikä pään sisällä vallitsee.
Kukapa ei haluaisi samaa?
On myös porukka, joilla tietoa on, mutta oma kunto yliarvioidaan ja reissun haasteellisuutta ei oteta tarpeeksi vakavasti. Ei valmistauduta riittävästi, riskit jätetään huomioimatta ja halutaan vain saada sulkia hattuun mitä hurjemmista reissuista.
Kolhuja epäonnistuneen joenylityksen muistoina.
Olen ollut huolissani tästä ilmiöstä jo kauan. Kun tuntureilla tapahtuu jotain, mikä vaatii pelastustoimenpiteitä tai pahimmillaan kuoleman, asiasta uutisoidaan vain pinta. Tilanteiden syyt ja asiat, mitkä johtivat onnettomuuksiin, jäävät vain viranomaisten ja omaisten tietoon. Edes ammatikseen eräopastyötä tekevät eivät saa tietoja itselleen. Tämä on mielestäni huono juttu. Pelastuslaitos käyttää operaatioihin paljon aikaa ja resursseja, joita tarvittaisiin varmasti muissakin tehtävissä.
Tiedän sen, että päivä pari rankankin vaelluksen jälkeen ei päässä pyöri reissun hankaluudet, hankaavat kengät, kivinen polku ja kolottavat lihakset. Silti olisi hyvä antaa asioista todellinen kuva. Ei liioitellen eikä vähätellen.
Itse ainakin koen aika suuresti olevani vastuussa siitä, mitä kirjoitan. Kerron naurut, mutta myös itkut. Kerron onnen tunteet, mutta myös pelot, vaikeudet ja hankaluudet. En esitä sankaria, vaan muutan suunnitelmia tai tulen pois tunturista kun se on tarpeen. Ja vaikka takana onkin paljon kuljettuja kilometrejä mitä erilaisemmissa maastoissa ja olosuhteissa, en tule koskaan olemaan niin valmis, että pärjäisin kaikelle, mitä luonnolla on takataskussaan. Kukaan ei ole.
Sää yllättää aina.
Kannattaa aloittaa pienestä. Lähiluonto antaa haasteita alussa ihan tarpeeksi, kansallispuistojen opastetut reitit ja turvalliset tulipaikat polttopuineen ovat oivallisia paikkoja laittaa taidot kuntoon. On myös olemassa erilaisia kursseja, joissa retkeily- ja vaellustaitoja voi opetella. Vaikka tämä hektinen aika onkin sellainen, että kaikki pitäisi tapahtua nyt ja heti, ei tämä harrastus vaan nyt mene niin. Ihminen voi juosta maratoonin vuoden juoksuohjelmaa seuraamalla, mutta kaikkea retkeilystä tai vaeltamisesta ei opi nopeasti. Se johtuu siitä, että temmellyskenttänä on luonto, joka on joka kerta erilainen. Sitä täytyy kunnioittaa ja ymmärtää, jos aikoo tulla sen kanssa toimeen.
.
Kuukausi yksin erämaassa 
Tosi asiallinen juttu. Kiitos.
TykkääTykkää
Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Täällä pohjoisessa suosittujen vaellusteittien äärellä lääkärinä työskennellessä on tullut vuosien varrella nähtyä monenlaista kulkijaa palaamassa tunturista ambulanssikuljetuksella. On murtumia, haavoja, tulehduksia, paleltumia, häkämyrkytyksiä jne. Monesti on kyllä käynyt mielessä, olisiko tämäkin tilanne ollut vältettävissä asianmukaisella valmistautumisella. Hyvä että nykyään järjestetään koulutusta retkeilyn perustaitoihin, toivottavasti mahdollisimman moni noille kursseille myös osaa hakeutua!
TykkääTykkää
Erinomainen kirjoitus tärkeästä aiheesta!
Tänä vuonna minullekin valkeni, että tässä(kin) maassa asuu kolmekymppisiä ihmisiä jotka eivät ole milloinkaan elämässään sytyttäneet avotulta, saati lämmittäneet puukiuasta. Arkijärki (ent. maalaisjärki) ja se minkä ”oppimäärän” se pitää sisällään on sukupolvikokemus. Kaksi- ja nelikymppiset ovat kasvaneet ihan eri maailmassa, ihan eri vaatimustasossa, ja täysin erilaisen kokemusmaailman koulimana.
TykkääTykkää
Hyvä postaus! Itse syyllistyn siihen, että fiilistelen paljon reissuja ja retkiä juuri noilla tunnelmointikuvilla. Itselläni on niin pitkä partiotausta, että varustaudun usein vähän jopa liioitellun hyvin pahimman varalta, eikä sitä vain muista etteivät monet asiat ole selviä muille. Eikä itselleni ole oikein sattunutkaan mitään niin helposti antaa vääränlaisen liian ruusuisen kuvan (+harvoin tosiaan lyhyemmillä retkillä sattuukaan kun on varusteet ja järkeä). Joitain vuosia sitten kun omat kaverit innostuivat retkeilystä tuli vastaan juuri se että heillä oli aivan järjettömiä tavaroita mukana, joita sitten yrittivät laittaa yhteisesti kannettavaksi. Kyllä ne kamat siitä kuitenkin hiljalleen vähenivät kun joutuivat kantamaan kaiken itse siidereistä niihin farkkuihin ja muuhun höpönlöpöön. Silloin havahduin itse siihen etteivät tosiaan kaikki retkeilyjutut ole mitään yleistietoa ja maalaisjärkeä. Tuntuu että moni ei myöskään ihan ymmärrä vaeltamisen eroa perus lähiretkeilyyn tai siihen mitä jenkeissä on paljon, että ajetaan leirintäalueen ruutuun retkeilemään. Tuntuu, että siellä luonnosta vieraantuu vielä pahemmin kun kaikkialle mennään autolla ja on palvelut vieressä, mutta tämä on ihan oma pitkä aiheensa.
Retkeilykurssit ovat ihan super ja itsekin pyrin aina kannustamaan nimenomaan niille lähiretkille ensin opettelemaan. Valitettavasti eletään aikaa jossa ihmisillä on koko ajan puhelin, netti ja muut, se luo helposti harhaluulon että aina saa apua, eikä ymmärretä että se apu on poissa joltain muulta, saatika sitä ettei esim. Lapissa puhelimella ole tosiaankaan kaikkialla kenttää. Toivottavasti blogit ja muut lisäisivät ihmisten tietoisuutta juuri näissä asioissa!
TykkääTykkää
Ensimmäinen reaktioni kirjoitukseesi oli, että eihän Suomessa retkeilyssä ole mitään vaarallista talvikautta lukuun ottamatta. Kurssi, jossa aikuisille opetetaan retkeilyä, tuntuu ihan naurettavalta. Yön yli mietittyäni tajusin, että ehkä tosiaan löytyy iso joukko ihmisiä, joille luonnossa olemiseen liittyvät jutut eivät olekaan itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät luonnostaan tule opetelleeksi uusia asioita pienin askelin. Taisit siis kirjoittaa ihan asiaa.
TykkääTykkää
Todella hyvä kirjoitus!
Luonto äiti osaa olla arvaamaton ja osaa näyttää kuinka pieni ihminen on.. Joku vanha ”eräjäärä” opasti joskus noviisia.. varustaudu aina pahimman varalle.. ja vaikka se tietäisi hieman enemmän kantamista, olen yrittänyt niin tehdä.. ja käynyt reissun riskit mielessä läpi ennen koitosta.. siltikin luonto voi yllättää.
Omat voimavarat on erämaassa hyvä tuntea ja ei todellakaan ole häpeä, ottaa välillä takapakkia, huilia kun siltä tuntuu.. ja muuttaa suunnitelmia..
Kotona odottaa kumminkin rakkaat lapset..
Nautinnollisia vaelluksia kumminkin kaikille 😀
Suosittelen lämpimästi partiota ja kursseja 🙂
TykkääTykkää
Olen retkeily ja vaellus vuosieni aikana nähnyt monenlaisia vaaratilanteita. Joistakin on selvitty säikähdyksellä ja jotkut ovat johtaneet seuraamuksiin. Monissa tilanteissa suurena tekijänä on ollut ajattelemattomuus. Ajattelemattomuus, ennen retkeä, retken aikana tai tilanteen kehkeytyessä. Joskus asiat matkan aikana alkavat kasaantua kun ei ole ennen reissua ajateltu, mihin oikeasti ollaan menossa, mitä se tarkoittaa ja mitä turvallisuuden takaamiseksi pitää varata mukaan. Joskus ajattelemattomuus alkaa reissussa, kun tehdäänkin hätäpäissään päätöksiä ja uusia suunnitelmia tarkemmin pohtimatta. Joskus eteen tullut tilanne (vaikka tulviva joki joka pitäisi ylittää jäiden vietyä sillan) johtaa ajattelemattomaan toimintaan. Muitakin syitä tietenkin on, mutta omissa pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen että aika monta haaveria voidaan ynnätä otsikolla ajattelemattomuus.
Viime kesän Haltin reissulla tuli vastaan monta kulkijaa joiden selviytymisestä sai olla huolissaan (lue juttuni reissusta; vilzu.blogspot.fi Halti 2016). Jos jaksaa ravata juoksumatolla tunnin, se ei tarkoita sitä että erämaassa selviää jos hommat alkavat mennä pieleen ja lumipalloefektinä kasvaa. Jos luonto näyttää voimansa…
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Vuoden parhaat – Rinkkaputki
Löysin tänne vasta nyt, kun Rinkkaputki listasi postauksesi vuoden parhaiden joukkoon, ja todellakin tämä on hyvä kirjoitus! On aika huono homma, jos lähtee liikkeelle sillä ajatuksella, että ei haittaa, vaikkei osaisi mitään. Eikä tosiaan ole itsestään selvää, että nykysuomalainen osaisi tehdä tulet tai suunnistaa saati lukea säätä taivaalta – kaikki eivät tosiaan ole käyneet inttiä tai tulleet lykätyksi luontoharrastusten pariin jo lapsena. Ei ole ollenkaan hyvä, jos erätaitojen puute kuitataan sillä, että pelastuslaitos kyllä auttaa, jos tulee vaikeuksia.
Melestäni kuitenkin nykyään tyrkytetään ihan turhan paljon kaikkia moderneja retkeilyvarusteita ja luodaan mielikuvaa, että ilman niitä ei voi pärjätä – tietysti lukuun ottamatta niitä tiettyjä turvallisuuden kannalta oikeasti olennaisia kamppeita. Varustepuolella pitääkin mielestäni osata kiinnittää huomiota turvallisuuden kannalta olennaisiin asioihin, ei niinkään siihen, mitä retkeilyvarustefirmat ja heidän sponssaamansa somevaikuttajat antavat ymmärtää.
TykkääTykkää