Urho Kekkosen kansallispuistossa

Ajatus oli viettää viisi vuorokautta vaeltaen Kiilopäältä Sokostille ja takaisin, mutta kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Löysin itsestäni uusia ulottuvuuksia; polven.

Karkasimme heti pois polulta. Nousimme Niilanpään huipun tuntumaan. Aamu oli kirpeä, maassa oli kuuran reunustamia riekonmarjan punaisia lehtiä ja heinien kastepisarat olivat jäässä. Aurinko paistoi, kaipasin aurinkolaseja, mutta nautin lämmittävistä säteistä kasvoillani. Tunturikoivujen paljaaksi riisutut oksat kimmelsivät jäätyneine kastepisaroineen vastavalossa. Näytti kuin ne kaikki olisivat olleet varustettu jouluvaloilla.

Niilanpään ylärinteellä pysähtyessä ja alas katsoessa kiire unohtui. Paksu sumuverho oli kuin patja maan pinnalla, Nattaset ja pari muuta tunturia nousivat usvan läpi kuin saaret valkoisesta vedestä. Näky oli jotain aivan käsittämätöntä!

Kuutamokurun suun jälkeen nousimme taas seuraavalle tunturille polutonta reittiä ja ihastelimme auringossa hohtavia kirkkaanpunaisia riekonmarjojen lehtiläiskiä. Purojen vierustat taas loistivat oranssinkeltaisina, heinikot näyttivät kauempaa kuin ruohikkopalo roihuaisi. Kirkkaanvihreä sammal purojen kivikoissa antoi melkoisen kontrastin lämpimille oransseille ja punaisille sävyille.

Tunturin huipulta oli hienoa seurata nopeasti eteneviä murkupatsaita. Sumu liikkui kuin elävä olento, peitti alleen kaiken mitä oli, meidätkin. Aurinko yritti paistaa jostain, tuloksena oli upea usvahalo.

Kun lähdimme laskeutumaan kohti Hikiojaa, alkoi polveeni sattua. Jokainen alamäkeen otettu askel vihlaisi todella riipivästi. Söimme lounaan tuulensuojassa katajapöheikön takana. Huonosti nukuttu yö ja tuhti lounas aiheuttivat sen, että nukahdin makuualustalle rinkkaan nojaten. Herättyäni olin pirteä jatkamaan matkaa, mutta polvi oli kipeä joka askeleella.

Siirryimme polulle, jota pitkin jatkoimme Padagovaa kohti. Alempana laaksossa kävelimme vanhojen mäntyjen keskellä, maassa makasi väsyneitä keloja. Pystyssä olleista keloista osan pinta oli kiiltävä, teki mieli koskettaa niiden sileää pintaa. Osa taas oli niin kierteisiä, että pinta oli halkeillut. En tiedä kummat olivat hienompia katsella.

Unohdin jalan kivun aina, kun näin jotain hienoa. Eli käytännössä melkein koko ajan. Pystyin siirtämään kivun syrjään ja keskittymään luonnon ihailemiseen. Laahasin oikeaa jalkaani kivikkoisessa polussa esteiden yli kuin koko jalka olisi ollut pystyssä sinnittelevä kelo sekin.

Kotakönkään laavulle saapuessa olin nähnyt jo niin uskomattomia värejä ja maisemia, että olin ihan ymmälläni kaikesta kokemastani. En osannut odottaa mitään tällaista. Olin ajatellut, että luonto olisi karumpi nyt, kun ruskan jälkeen puut olivat alastomat. Kuinka väärässä olinkaan ollut! Tuntui että usvan kastelemat kasvit ja kivet suorastaan loistivat. Jokien vesi hohti turkoosina, rantojen oranssinkeltaiset heinikot tekivät kaikesta satumaista. Ihan kuin olisi astunut johonkin satumaailmaan, joka on väritetty monella kerroksella yhden sijaan.

Kotakönkään laavu on varmaan yksi kauneimmista paikoista, jossa olen yöni nukkunut. 18 kilometrin ja tuhdin ruuan jälkeen uni maistui, nukuin 11 tuntia kuin lapsi, joka ei enää heräile öisin. En keksinyt paikkaa, missä olisin ollut mieluummin kuin juuri siinä.