Nyt olympialaisten aikaan aloin miettimään enemmänkin vaellusten ja seikkailujen sponsorointia. Urheilussa se on ollut ihan normaali käytäntö jo ikuisuuden, mutta retkeilyn saralla se on vielä aika vähäistä. Onko siinä jotain ihmeellistä? Ei minun mielestäni.
Jos joku haluaa tarjota apuaan jotain isompaa vaellusta/seikkailua varten, on se sama kuin sanoisi, että me luotetaan sinuun. Olet hoitanut hommasi ennenkin hyvin. Saat nyt vähän ekstra-apuja, jotta voit keskittyä itse tekemiseen. Ainakin itse koen sen niin. Vaikka en itseäni urheilijaksi miellä (en lähellekään), tämä reissujen sponssaushomma liippaa vähän siihen suuntaan.
Luin viikko sitten jutun, jossa joku olympiajoukkueeseen valittu pohdiskeli kaiken turhan krääsän määrää, mitä heille jaetaan. Jo pelkästään vaatteita oli tullut neljä isoa muovikassillista. Tämä urheilija tuumi, ettei tarvinnut niistä mitään, kuten ei varmaan kovinkaan moni muukaan joukkuekaveri. Heillä harjoittelu ja lajissa olympiatasolle nouseminen on vuosien paneutumisen ja harjoittelun tulosta, kaikki varusteet ja muu tarvittava löytyy aivan varmasti. Tämä urheilija oli laittanut ilmoituksen kirppisryhmään ja lahjoitti valtaosan vaatteista niitä tarvitseville. Hieno ele!
Minä en ole olympiajoukkueessa. Tekemiseni ei ole suuren suurta, vaelluksiani ei seuraa telkkarista miljoonat silmäparit, eikä sillä ole periaatteessa kauheasti merkitystä mitä yksin kulkiessani päälläni on. En kirjoita blogia työkseni, vaan leivän pöytään tuo asiakkaiden kanssa konkreettisesti vietetyt hetket luonnossa, kurssit ja muu alaan liittyvä toiminta. Välillä toimeentulo on tiukassa. Vuodenajat ja kaudet määrittävät koko touhua, sää vaikuttaa asiakasmääriin, onko markkinointi toiminut (tai onko sitä ollut), onko yhteistyötahojen valinta osunut nappiin, olenko pysynyt terveenä jne. Vaikuttavia tekijöitä on paljon. Oma aktiivisuus on kuitenkin kaikessa se suurin tekijä. Kuukausi yhtä soittoa omalla vaelluksella on joka tapauksessa pitkä aika pois töistä ja tienaamasta.
Pääni toimii välillä liiankin tehokkaasti. Mietin asioita mahdollisimman monelta kantilta, mutta kaikkein tärkeimpänä pidän omia arvojani kaikessa tekemisessäni. Olen kieltäytynyt useammasta yhteistyöehdotuksesta kuin mihin olen suostunut. Olen kieltäytynyt ihan suorista työtarjouksistakin, jos minun olisi pitänyt seistä jonkun tuotteen takana, jonka arvot eivät kohtaa omiani. En voi kertoa hymyillen juovani pullovettä, vaikka siitä miten menisi osuuksia merten suojeluun, koska mietin itse pulloveden turhuutta ja ylimääräistä roskaa. Tajuatteko mitä tarkoitan?
Valitsen käyttämäni varusteet tarkkaan. En ole koskaan ottanut vastaan edes ilmaiseksi varustetta, josta minulla ei olisi jotain tuntumaa tai kokemusta jo ennalta. Sanomiseni ja kehumiseni eivät näin ollen ole ostettavissa. Teen paljon vaelluksia sellaisissa paikoissa, joissa en kaipaa varusteiden tuomia yllätyksiä, etenkään yksin reissatessa. Tärkeintä on luottamus. Ensin täytyy luottaa itseensä, sitten kaikkeen ulkoiseen.
Olen saamassa apuja tulevalle hiihtoreissulle. Minulla on useita Fjällrävenin telttoja jo ennalta, joten luotan niiden laatuun ja kestävyyteen. Pyysin lainaan yksin talviolosuhteissa reissaamiseen sopivaa mallia (Keb Endurance), koska minun olisi hölmöä raahata ahkiossa liian isoa telttaa. Meira soitti eilen ja kysyi joko on pähkinäasiat kunnossa. Ei ollut. Leader laittaa retkiruokia ja Goodiolta sain vähän raakasuklaata. Ruokapuolessa apu onkin tarpeen, koska makasin melkein puolitoista viikkoa flunssan kourissa, eikä itse ole tullut kuivailtua ruokia riittävästi. Onneksi kuitenkin flunssa iski nyt, eikä reissussa!
En tee niin monimutkaisia tai suuria rahoja vaativia vaelluksia, että minun täytyisi kahmuta kauhea määrä sponsoreita. Teen reissuja, joita kuka tahansa voisi tehdä. Olen lukenut monia monia tarinoita kirjoista ja mediasta, kun sponsoriraha luo paineita sen verran, että seikkailu on toteutettava, vaikka itse ei olisi valmis. Ja kun reissu sitten epäonnistuukin, jää huono omatunto siitä, että on pettänyt sponsoreiden odotukset. Epäonnisista jutuista varmaan traagisin lienee Dominick Arduin. Hänen tarinansa kannattaa lukea! Myös vanha napajäätikön valloitusyritys kertoo samansuuntaista karua tarinaa kirjassa Naparetki, minun rakkaustarinani (Bea Usma).
Tarvitsen omiakin reissuja, vaikka työni puolesta saan paljon hienoja hetkiä metsissä ja tuntureilla. Omilla vaelluksilla lataudun, opin itsestäni ja luonnosta, hion taitojani ja mietin asioita, jotka kaipaavat pohtimista. En tavoittele kuuta taivaalta. Haluan tähtiä silmiini hienoista luontokokemuksista, jotka löytyvät yllättävän läheltä.
Kuukausi yksin erämaassa 
Varsin mielenkiintoinen kirjoitus, etenkin kun olen viime aikoina tullut pohdiskelleeksi noita sponsoriasioita erään isomman reissun vuoksi. Itse olen rahoittanut isotkin retkikuntani tähän asti täysin omasta pussista, vaikka yhteistyötarjouksia välillä tuleekin – juuri mainitsemistasi syistä. Etenkin vuorikiipeilypiireissä yhteistyökuvoita tuntuu kuitenkin olevan vähän jokaisella. Itse olen ajatellut näistä saatavan hyödyn olevan niin pientä, etteivät ne maksa vaivaa. Olinkin todella yllättynyt kuullessani taannoin eräältä isoja retkikuntia tekevältä kaveriltani, että hän on pystynyt rahoittamaan kokonaisia kalliita retkikuntia puhtaasti sponsoridiileillä. Toki tuo raha ole mitenkään ilmaista, vaan sen vastineeksi joutuu myös tekemään tuntikausia töitä. Yllättävää kuitenkin, että ”seikkailemalla” voi periaatteessa lyödä jopa rahoiksi (tai vähintäänkin tehdä sen ilmaiseksi) Suomen kokoisessakin maassa, jos hallitsee markkinointipuolen.
TykkääTykkää
Mielenkiintoinen ja informatiivnen kirjoitus. Seuraan innoissani matkaasi talvivaelluksellasi. Toivon suotuisia säitä, hyvää terveyttä ja fyysistä sekä henkistä jaksamista retkellesi. Syvä kumarrus ja hatunnosto, että uskallat toteuttaa seikkailusi!
TykkääTykkää