Lisää havaintoja

Tuntuu ihan hemmetin hyvälle huomata, että jaksaa enemmän kuin olisi uskonut jaksavansa! Kun tuuli vihmoo suoraan kohti niin, että sauvaa ei voi päästää kädestään ilman sen häipymistä tuulen mukaan, kun silmälasit peittyvät jääkerroksella, hanki upottaa polveen asti, niin silti jaksoin ja pääsin sinne minne halusinkin.

Tuntuu hyvälle myös se, kun saapuu ulkoilmaa kylmempään kotaan, heittää ylimääräiset kamat harteiltaan ja hetkeksi unohtaa kaiken muun, paitsi tulien sytyttämisen. Vaikka kamiina on ollut lämmin ties milloin viimeksi, puut jäisiä, maltin ja esivalmistelun ansiosta se alkaa kuitenkin vetää ja tuottaa lämpöä. Kun siinä luukun edessä kyyköttää, tuijottaa puiden koko ajan nälkäisempää palamista, unohtaa kaiken äskeisen taistelun tuulta vastaan. Tuli. Ei tarvita muuta.

Kun tuuli ujeltaa kodan hormissa, se kuulostaa välillä eläimen itkulta. Jonkun ketuntapaisen uikutukselta. Vieraskirjassa iäkkään ihmisen käsiala kirjoitti kaipuustaan rakkaansa lähelle. Ehkä se itkee täällä, voi olla. Minä nukahdin kuitenkin siihen ääneen ja nukuin heräämättä kymmenen tuntia.

Tänään lepäsin. En osannut tehdä sitä toisten ihmisten asunnossa. Täällä kodassa on kotoisampi olo, en ole kenenkään tiellä. Nutukkaat jalassa olen käyskennellyt, miettinyt seuraavia kodalle tulijoita, onko heilläkin ollut taistelua tuulta vastaan. Vuolin ison kasan kiehisiä, tein pinon pieniä syttypuita ja laitoin penkille odottamaan.

Se on jännä juttu, miten hyvältä kaikki tuntuu. Alan uskoa itseeni taas ihan uudella tavalla. Ehkä minä pärjään ihan hyvin.