3 viikkoa yksin erämaassa, sit mä kyllästyin

Kyllä. Minulle tuli ikävä seuraa, rakkaita ihmisiä ympärille. Yksin viettämäni aika oli opettavaisin kokemus tähänastisessa elämässäni monessakin suhteessa. Tajusin pärjääväni, selviytyväni monenlaisessa kelissä, huomasin missä asioissa on hyvä luovuttaa ja missä taas ei. Ihana reissu, vaikka vastatuultakin oli.

Kolmen viikon yksinvaelluksen jälkeen hiihdin letkan perässä UKK-puistossa. Mies veti pilottivaelluksen ja kysyin saanko tulla mukaan. Ei tuo kieltänyt. Tuo viikko oli hieno, opettavainen sekin. Ryhmässä kaikki on erilaista. Tuon viikon ansiosta sain enemmän kokemuksia, mitä alunperin lähdin hakemaankaan.

Ja se on juuri yksi asia, mitä oivalsin hiihtäessä. En hae kilometrejä, vaan kokemuksia. Minulle on ihan sama, olenko hiihtänyt päivässä kuusi vai kuusitoista kilometriä, kunhan näen, opin ja koen jotain uutta. En halua pysyä tiukkojen ennakkosuunnitelmien varassa vain sen takia, että suunnitelmista poikkeaminen olisi luovuttamista. Olen totaalisen kyllästynyt puritaanimaisuuteen ihan kaikessa. Jääräpäät jääräilee, tekee asiat yhdellä tavalla, sillä ainoalla oikealla.

Porukkavaelluksella oli nuori mies, ekaa kertaa vaeltamassa. Ei ollut taustalla edes yöreissua kesällä metsässä. Lainakamat vaatteista suksiin, vähän liian lyhyet hihat takissa, kumisaappaat, joilla mummut käy mökillä ollessaan huussissa tai saunanlämmityksessä, ei mitään tietoa mistään. Siellä se tyyppi hiihti, innostui niin, että lumikuoppayön jälkeisenä iltana kaivoi taas itselleen kuopan, vaikka tupakin olisi ollut vieressä teltan lisäksi. Ja se halusi illat lukea karttaa, suunnitteli tulevansa ehdottomasti kesällä uudestaan ja alkavansa nyt hommata varusteita. Totaalihurahtaminen. Viimeisen ylämäen päällä, kuudentena vaelluspäivänä, kun parinkymmenen kilometrin matkaan oli kulunut 10 tuntia hankalan sään takia, tällä ensikertalaisella oli omat kamansa rinkassa ja perässä toisen vaeltajan ahkio, hän tokaisi, että kohta saattaa alkaa nilkoissa vähän nämä kumpparit tuntumaan. Koko aikana en kuullut yhtä ainoata valituksen sanaa. Uskomaton tyyppi!

Tuon ihmisen iloa ja innostusta seuratessa tajusin, etten voi sanoa kenellekään enää, että kannattaa olla tietynlaiset monot, sukset, makuupussit ja pipot. Se on asenne, mikä on tärkein! Asenne ja kyky ajatella hankalina hetkinä jotain mukavia asioita omassa surkeudessa vellomisen sijaan.

Pitkällä yksinvaelluksella tulee väkisin hetki, kun usko loppuu ja alkaa pitää itseään surkimuksena. Se hetki tuli ja viipyi kanssani melkein koko päivän. Minua väsytti, ruoka ei maistunut, jotenkin se tuulikin puhalsi väärästä suunnasta ja lumi oli liian valkoista. Tiedättehän, kun ei edes ole oikeita syitä velloa itsesäälissä, mutta niitä syitä oikein keksimällä keksii. Löysin onneksi iloiset ajatukset enkä hylännyt tuntureita kesken kaiken. Olen kehittynyt siinä. Kun on ihan kamala keli hiihtää, mietin tapahtumasarjoja. Kuvittelin kuinka menen saunaan, istun lauteilla maha täynnä pitsaa, mietin täytteet, kuinka saunan lämpö alkaa väsyttää, eikä voi nojata päätä seinään tai nukahtaa. Mietin ihan mitä tahansa, paitsi sitä hankaluutta, mikä on meneillään.

Osasin myös hiihtää niin, että energiaa kuluu mahdollisimman vähän, pidin sauvoja muka vaan tasapainoa antamassa, mutta niinpähän oli kuitenkin kuukaudessa hauikset kasvaneet käsivarsiin, joten tuli varmaan myös lykittyä välillä. Osasin pakata kamat niin, että aamut ja illat sujui ilman mitään sen suurempia pakkailuja ja säätämisiä, osasin ottaa järkevän vähän mitään ylimääräistä, joka tekisi ahkiosta painavamman kuin on tarvis, osasin nauttia hetkistä, joissa en olisi uskonut yksin pärjääväni.

Asioita kuitenkin tuli vastaan, mitä en osannut. Olin suunnitellut etukäteen tekeväni hienon videon reissustani. Kuvasin kyllä jotain, mutta koin tärkeämmäksi kokea asiat itse juuri sinä hetkenä, enkä miettiä kuvakulmia, sisältöä someen tai huolehtivani miltä näytän ja kuulostan videoissa. Ehkä en ole mikään someretkeilijä. Tykkään kyllä kertoa kokemuksistani, mutta teen sen omilla ehdoillani kun siltä tuntuu. Vaeltaessani en halua miettiä mikä ketäkin muuta kiinnostaa, vaan haluan olla läsnä siinä hetkessä. Haluan olla aidosti ulkona!

Minulla on jo harmaita hiuksia, ryppyjä naama täynnä, jutut on välillä hölmöjä, en aina ymmärrä mitä voi sanoa missäkin tilanteessa, ärsyynnyn monista asioista, mutta myös innostun ja käyttäydyn toisinaan ikäiselleni sopimattomalla tavalla. En halua teeskennellä mitään muuta mikä olen, vaikka se ihan suunnattomasti varmaan helpottaisi. En ole mediaseksikäs, olen mikä olen. Pidän tärkeämpänä asiana sitä, että saan muitakin innostumaan luonnosta, kuin millainen minun pitäisi olla. Pidän tärkeämpänä asiana varusteiden toimivuutta, kuin sitä, miltä mikäkin näyttää. En käytä pipoa, joka on kaikilla outdoorihmisillä, vaan sitä, mikä on lämmin ja tuoksuu lampaille. Ihailin Kuomia kanssavaeltajan jaloissa, kasariuntuvatakkia toisen päällä, tyhjään limsapulloon kaadettua viskiä, itse viriteltyjä eristekerroksia termareiden ympärillä. Ilman asennetta ja halua kokea asioita ei mikään merkkivaruste tai hienon kuvan someen laittaminen tee reissusta sen parempaa kuin se oikeasti on.

En myöskään osannut vaihtaa korvamatobiisejä. Sukkula lensi Venukseen kaksi viikkoa, yhden viikon Antti Tuisku hiihti päässäni. Onneksi viimeisellä viikolla soi kaunis kappale päässäni päivästä toiseen, Michael Kiwanuka lauloi pehmeällä äänellään Cold Little Heart.

On tyhjä olo. Arki ei muutenkaan ole paras ystäväni, haluaisin koko ajan olla menossa seikkailusta toiseen. Pitäisi kuitenkin tarttua kiinni, kahlata laskuvuori läpi puolentoista kuukauden poissaolon jälkeen, käydä ruokakaupassa fiksusti, opetella syömään muutakin kuin rasvaisia ruokia, herätä aamulla, pestä pyykkiä, huolehtia asioista. Kokeilla miltä pillifarkut tuntuu jalassa, pestä hampaat sähköhammasharjalla, vaihtaa alusvaatteet vähän useammin, tavata ystäviä, syödä tuoreita vihanneksia, huomata päälle rynnivä kevät ja kurkiaurat.

Minä heräsin keskellä yötä Kaldoaivissa ja menin ulos. Koskaan en ole sellaista taivasta nähnyt. Siinä oli linnunrata ja revontulia ja enemmän tähtiä kuin missään koskaan aikaisemmin. Mietin, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Kukaan ei ole, ei ainakaan niin täydellinen kuin tuo taivas sinä yönä.