112 päivää vuodesta

Laskin montako päivää olen vuoden sisällä viettänyt pohjoisessa. 112. Se on paljon. Ei ihme, että tunturit tuntuvat toiselta kodilta!

Syksy, metsämekko, villapaitakelit.

Satakaksitoista päivää. Tuntuu syntisen paljolta. Silti vähän ahdistaa se ajatus, ettei kalenterissa ole loppuvuodeksi yhtään varmaa Lapin reissua. Yksi ”ehkä” on, koska haluaisin niin kovasti päästä näkemään kaamoksen valoja ja valottomuutta, että merkitsin marraskuussa olevan Camera Borealis tapahtuman almanakkaan ihan varmuuden vuoksi.

Kaunein yö mitä olen nähnyt.

Monta eri reissua on tullut tehtyä. Kertaakaan en lentänyt. Olen mennyt bussilla ja omalla autolla, pyrkinyt ottamaan kimppakyytiläisiä autooni aina, kun jollain on ollut sama suunta. Järjestin matkat niin, että hoidin työkeikan jälkeen omia reissujani, ettei tarvinnut ajaa niin paljoa.

Mitä kauemmas tiestä kävelen, sitä paremmaksi mieleni muuttuu.

Se on jännä, miten eri fiilis tulee Lapin avarista maisemista, kuin etelämmän metsissä. Molemmista pidän, mutta pohjoinen on tartuttanut hulluutensa minuun. En vaan saa tarpeekseni.

Joskus koko vaellus on kuin pitkä vierailu jossain galleriassa, koko ajan tulee vastaan mitä erikoisempia luonnon taideteoksia. Miten sellaiseen voisi koskaan kyllästyä?

Olen ollut yksin, mutten koskaan yksinäinen. Olen ollut porukassa, tutustunut uusiin ihmisiin ja tutustuttanut heidät erämaihin. Yhden viikon seurassani oli myös koira ja nyt olen huomannut varovaisesti haaveilevani porokoiranpennusta. Ehkä joskus.

Kun palasin kotiin tuntureilta, olin täynnä uusia ideoita ja suunnitelmia. Nyt täytyisi vain tarttua toimeen ja toteuttaa. Palautuminen on hyvässä vaiheessa. En enää syö suklaalevyä joka päivä, en nuku päiväuniakaan. Ensimmäisellä kotiviikolla nukuin joka päivä parin tunnin nokoset ja tuhosin viisi Fazerin sinistä. Näin kaupassa konvehtirasian ja jähmetyin siihen paikkaan. Maistoin jo suussani eri täytteet ja tiesin missä järjestyksessä ne söisin. Jätin hyllyyn.

Oltuani taas kauan reissussa niin, että kaikki tarpeellinen on sullottu rinkkaan, haluaisin heittää pois ainakin puolet omaisuudestani. Ympärillä on paljon turhaa tavaraa. Olen nukkunut teltassa ja autossa, autiotuvissa ja laavuissa. Makuupussissa nukun parhaiten, ilman ollessa raikasta hengittää. Jos olisin yksinäinen ihminen, muuttaisin varmaan telttaan kokonaan. Tai kaivaisin johonkin piiloon itselleni kuopan asumukseksi, kuten Iltalehdessä vähän aikaa sitten jonkun miehen kerrottiin tehneen.

Perjantaina tulee kotiini Keskisuomalaisen toimittaja ja valokuvaaja. Haluavat haastatella. Pitäisi kertoa kuinka pitkiin vaelluksiin valmistaudutaan henkisesti ja fyysisesti. Voi apua, täytyy varmaan vähän valehdella. En kehtaa kertoa, etten koko kesänä harrastanut säännöllisesti liikuntaa ja pakkasin kaiken edellisenä päivänä. No, te tiedätte nyt totuuden. Aikomus oli kyllä, mutta ilmastonmuutos päätti toisin. Helteellä minusta ei ole mihinkään.

Makuupussi roikkuu edelleen oven päällä, vaikka palasin jo yli viikko sitten kotiin. Olkoon siinä muistuttamassa reissuista ja houkuttelemassa uusiin seikkailuihin.