Äkkisyvää

Tämä kevät ja alkukesä on olleet erilaisia kuin aiemmat. On ollut uutta tekemistä, uuden oppimista, mutta myös vähemmän metsäöitä kuin aiemmin. Kiire on ollut iso osa arkea.

Vielä talvella suunnittelin pakun tuunaamista reissuautoksi. Kesä menisi retkeillessä ja nauttiessa maisemista. Keväällä hyppäsimme kuitenkin Isojärvelle yrittäjiksi, joten paku vaihtui retkiautosta tavaroidenkuljetusautoksi, pakun rakentelu vaihtui leipomispuuhiin ja Heretyn palveluiden suunnittelemiseen.

Pakusta on tuunattu vasta kuljettajan osastoa.

En valita. Olen tykännyt! Olen aina tykännyt leipomisesta, ja nyt olen saanut tehdä sitä sydämeni kyllyydestä. Kotileipurin sisintä on hivellyt asiakkaiden kehut erityisesti kesäkurpitsakakusta, jonka ohjeen olen parille kaverille pyynnöstä antanut (muut saavat maistaa sitä Heretyssä). Olen myös nauttinut Heretystä työpaikkana. Asiakkaat ovat ihania, kiireettömiä, kiinnostuneita luonnosta.

Yhtenä päivänä laitoin riippumaton Heretyn pihalle ja hoidin sähköposteja ja puheluita siellä.

On aivan eri asia tehdä töitä paikassa, jossa ei ole turhia ääniä, kuin hälyn keskellä. Kun olen halunnut ääniä, olen mennyt pihalle linnunlaulun keskelle.

Viime viikolla, en edes muista päivää, kiire loppui. Oli se tiistai. Meille tuli 50 hengen ryhmä kahvitukseen ja hääräsimme molemmat. Minulla oli outo olo. Edellisenäkin päivänä oli huimannut oudosti, maailma alkoi pyöriä ja jouduin makaamaan kauan silmät kiinni, että sain kaiken ympärillä pysähtymään. Tiistaina meinasin myös kaatua vessapolulla, kun jalka ei osunut siihen mihin piti, kuusen oksat vilisivät jotenkin hassusti silmissä. Tunne voimistui. Puolen tunnin kahvitilaisuuden aikana huimaus paheni ja aloin voimaan pahoin. Takahuoneessa oksensin ämpäriin, kävin sanomassa Vesalle, että en ole ihan kunnossa, juoksin samantien takaisin. Kun kahvitilaisuus loppui, makasin jo lattialla, en voinut liikkua yhtään, koska jokainen liike pisti oksentamaan. Vapisin, muistaakseni.

Vesa soitti ambulanssin. Minut otettiin kyytiin sen jälkeen, kun todettiin, etten pysty istumaan. Juttelin ambulanssi-ihmisille silmät kiinni, koska oksennus tuli heti, kun avasin silmät. Sain tipassa nestettä ja pahoinvointilääkettä. Tippaa oli vaikea saada laitettua, koska oksentaminen kuivatti muutenkin helposti piiloutuvat suonet syvälle.

Jämsän ensiavussa lääkäri tutki. Oksentelu alkoi taas heti, kun piti vaihtaa asentoa. Sain lisää pahoinvointilääkettä, minkä ansiosta pystyin kävelemään itse vessaan, tosin kahden taluttajan kanssa ja silmät kiinni. Tunsin itseni todella avuttomaksi. Lääkäri teki asentotestejä, tuijotin hänen nenäänsä eri asennoissa ja kuuntelin äänirautaa. Olisin halunnut kotiin, mutta jäin yöksi. Hyvä että jäin.

Ensiapu ei ole ehkä rauhallisin paikka nukkua, mutta joskus se on turvallisin.

Minulle laitettiin kaiteet sänkyyn. Pystyin olemaan oikealla kyljellä. Vasemmassa korvassa tunsin outoa painetta, enkä voinut edes kääntää päätä sen suuntaan voimatta pahoin. Olin pohjattoman väsynyt. Kaikki arvot oli kuitenkin hyvät, paitsi nämä asento-, katse- ja kuulotestit. Lääkäri puhui jo illalla menieren taudista, mutta olin liian väsynyt ollakseni kiinnostunut. Aamulla tuli toinen lääkäri ja puhui vakavia. Hän sanoi suoraan, että kyseessä ei ole mikään miellyttävä juttu ja että kyseessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menieren tauti tai sitten vestibulaarineuroniitti (kuulostaa piirrettyjen pommilta tai pahikselta), mutta täytyy tutkia vielä lisää. Sain lääkkeet pahoinvointiin ja menieren tautiin (5 lääkettä päivässä), viikon sairaslomaa (hän sanoi että se on näin aluksi) ja lähetteen kuulotestiin ja korvalääkärille.

Jotenkin olin ihan shokissa. Itkin kuin pikkulapsi lääkärille, etten minä voi sairastua mihinkään tällaiseen, koska olen yrittäjä ja vietän aikaa tuntureilla. Hän yritti lohdutella, mutta ei maalaillut kiiltokuvia ihan vaan sen takia, että saisi minut paremmalle mielelle. Hän oli tosissaan. Itse ajattelin olevani seuraavana päivänä taas entiselläni.

Vesa tuli appivanhempien kanssa hakemaan minua kotiin, vaikka me asutaankin ihan sairaalan vieressä. Heti kotioven edessä oksensin taas antaumuksella. Kun pääsin kotiin, makasin sängyssä ihan koko päivän. Minulla oli appivanhemmat ”lapsenvahtina”, kun Vesa oli töissä. Pari ensimmäistä kotipäivää pystyin kävelemään seinistä tukea ottaen. Nyt kävelen jo ilman tukea, mutta horjuen. Kukaan ei erottaisi minua humalaisesta.

Lauantaina kävelin pojan saattamana apteekkiin. Vaellussauvoilla tasapainotin itseäni ja mietin, että ehkä minua ei pidetä juoppona, koska juopot ei käytä näin hienoja sauvoja. En voinut katsoa maahan, koska asfaltin kuviot alkoivat vilistä silmissä hitaasta vauhdistani huolimatta.

Huomenna menen kuulotestiin. Olen lukenut kaiken menieren taudista, vaikka google pitäisi kieltää minulta. Olen myös saanut paljon viestejä tutuilta ja puolitutuilta. Toisina päivinä olen ollut niin kyllästynyt olemaan kotona, että pääni meinaa räjähtää. Olen itkenyt viimeksi näin paljon kun isäni kuoli. Olen ollut välillä tosi vihainen. Miksi minä sairastuin tällaiseen? Jos kyseessä nyt on meniere, jonka lopullisen diagnoosin saamiseen voi mennä puolikin vuotta, joudun jättämään elämästä suolan, suklaan, kahvin, punaviinin, stressin ja kuormittavat tilanteet. Minun on syötävä lääkkeitä loppuelämä, elettävä mahdollisimman tasaista ja terveellistä elämää, nukuttava paljon, kerättävä ympärilleni tukiverkosto ja hyväksyttävä itseni ja elämä sellaisena kuin se tulee olemaan. Huimauskohtauksia voi tulla viikottain, kuukausittain tai harvemmin, kuulo ajan myötä heikentyy sairaasta korvasta ja usein joudutaan turvautumaan kuulokojeeseen, tasapaino voi palautua hitaasti kohtausten jälkeen ja kävely tosiaan näyttää humalaisen kävelyltä.

On iso kuorma.

Eikä ole yhtäkkiä kiire mihinkään.

On ikävä ystäviä. Yksi oli laittanut instaan ihanan jutun. Sitäkin itkin varmaan tunnin.

Kyllä täältä noustaan, nostetaan vielä rinkkakin selkään! Eli jos törmäätte poluilla keski-ikäiseen, humalaiselta näyttävään naiseen, se olen minä. Enkä varmaan ole nauttinut vodka-aamiaista.