Sitä on niin toisen ihmisen lumoissa, ettei haluaisi minkään koskaan muuttuvan. Kun arki koittaa, eikä enää lumoudu kaikesta siinä toisessa, haluaakin muuttaa sen toisen itselleen mieluisaksi. Haluaa muuttaa sen omaksi peilikuvakseen. Äkkiä unohtaa syyt, miksi siihen toiseen rakastui. Unohtaa, tai ei halua miettiä. Ei ole enää kahta erillistä ihmistä, vaan yksikkö, joka miettii, haistaa ja maistaa samalla tavalla, puhuu henkeviä samojen ystävien kanssa, lainaa toiselta hammasharjaa. Parisuhde.
En tiedä voiko luontoon ja metsiin rakastua samalla tavalla kuin ihmisiin, mutta olen huomannut tunteiden olevan hyvinkin samanlaisia. Kun huomaa, miten hyvä olo metsissä samoilusta tulee, sitä haluaa enemmän. Kun sinne ei pääse, alkaa ahdistamaan. Ikävä kalvaa rintalastaa kuin vastarakastuneella, joka ei pääse rakkaansa luo. Luontosuhde.
Voiko luontoon olla suhde, jos on osa luontoa?
Tunnistan suhteen merkit. Tunnistan rakastumisen, halun päästä sammalpeitteiseen kuusikkoon, kaipuun tuntureille. Tunne on vähintään yhtä voimakas, kuin ihmissuhteen alkuaikoina. Kaipaan tunturilta silmieni eteen avautuvaa maisemaa, ihan kuin kaipasin joskus kosketusta, katsetta ja niiden aiheuttamia sydämentykytyksiä. Luontosuhde. Tätä se kai tarkoittaa. 
Olen kokenut arjen, luontosuhteessakin. Olen pitänyt puhtaita vesiä itsestäänselvyyksinä. Olen olettanut vanhojen metsien pysyvän pystyssä ikuisesti, odottavan minua valmiina, kun haluan sinne mennä hyvää oloa hakemaan. Olen pitänyt varmana sitä, että tiettynä aikana kevättalvella hiihdän kantohangilla, että töyhtötiainen tulee naavaiselle oksalle, että mies keittää aamukahvin valmiiksi kiireettömänä sunnuntaina ja antaa minulle tukensa kaikessa mitä ikinä haluankaan tehdä. Olen vajonnut tajuamattani siihen luuloon, että näin on, vaikka en asioiden eteen mitään tekisi.
Kun tutun polun varrelta on vanha kuusikko hakattu matalaksi, tuntuu kuin suhteessa olisi vieraillut kolmas, ei toivottu osapuoli. Se on jättänyt jäljen, joka ei helposti unohdu. Töyhtötiaiset eivät palaa, kun ei ole kuusiakaan. Joudun etsimään uuden polun, opettelemaan reitit, sopeutumaan. Suren kuin suhdetta. Tätä se luontosuhde kai tarkoittaa.
Minun luontosuhteeni on omanlaiseni. Kaipaan kahdenkeskistä aikaa, jakamatonta huomiota, pysyvyyttä, turvallisuuden tunnetta siitä, ettei mikään muutu. Pystyn jakamaan onnestani, en ole kauhean mustasukkainen, mutta otan itseeni verisesti, jos joku satuttaa suhteeni kohdetta. Aina en ole päässyt helpolla, mutta olen oppinut, ettei mikään suhde kestä ilman vaivannäköä, kolhuja ja loukattua ylpeyttä. 
Toisinaan toivoisin, ettei suhteeni olisi näin vakava. Olisin kuin se laulujen toinen nainen, joka tyytyy niihin kauniisiin hetkiin silloin, kun kutsu käy. Ei se minulle riitä. Olen ehkä vieläkin alkuhuumassa, siinä, kun toisesta löytää koko ajan uusia ilmeitä ja ihmeitä.
Kuukausi yksin erämaassa 
Niin totta!
TykkääLiked by 1 henkilö
Minun suhteeni on Lapin hulluutta,mitä se tarkoittaa,en oikeastaan itsekään sitä tiedä,mutta joka vuosi sinne on päästävä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Ihana kirjoitus! Sydämestä oikein kouraisi, kun luin juttuasi. Olen miettinyt ihan samaa asiaa itsekin viime aikoina kun arki on vienyt etäämmälle luonnosta… Välillä tulee niin valtava ja sanoinkuvaamaton ikävä esim. tunturiin, jossa maailma pysähtyy. Erityisesti se, että silmien edessä näkyy ääretön maisema, on jotenkin vapauttava tunne, johon aina palaan ja ikävöin kun arki ahdistaa! Sitä tunnetta ei oikeastaan voi kuvailla, mutta se tuntuu tosiaan voimakkaalta ja siihen voisi jäädä ikuisiksi ajoiksi! Mutta voimia sinulle arkeen! Mukavaa lukea juttujasi ja seurata kuviasi, kiitos!
TykkääLiked by 1 henkilö
Minna, puit sanoiksi juuri sen mitä olen miettinyt paljon. Olen miettinyt miksi tulee fyysisesti paha olo, jos en pääse metsään, kun tulee pakottava tarve. Asun kohtuullisen lähellä Nuuksion luonnonpuistoa, jonne pakenen usein omille poluilleni koirieni kanssa suosittujen reittien ulkopuolelle kävelemään umpimähkään vailla tarkkaa suunnitelmaa. Sinne samettiseen vihreyteen, valtavien puiden suomaan hämärään, jylhille kalliolle, mustien metsälampien rannoille. Tämän annoksen jälkeen on jälleen hyvä olla muutama päivä kunnes…
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvä kuvaus tunteista, joita voi olla metsään ja luontoon (ja ihmiseen). Ihanaa rakastumisen huumaa sinulle.
TykkääTykkää
Hannele
12.1.2020
Mielenkiintoista luettavaa; rakstuminen. Taitavasti kirjoitettu, kiitos Minna. Rakastumista on monenlaista, kohteita on myös monia. Minkälainen rakkaus riipaisee sydänalaa eniten ? Ihmiseltä ihmiselle tämä koskettaa eniten sydäntäni ja saa tunteen nousemaan pilviin. Suhteeni luontoon nostattaa myös sydämen sykettä mutta ei niin paljon kuin ihmiseltä ihmiselle. Ihannoin ehkä rakastankin käydä vaeltamassa lähimaastoissa ja kauempanakin. Eteenkin Lapissa on tullut käytyä enemmän hiihtolomilla laskettelemassa; hiihtämässä ja moottorikelkkailemassa. Sieltä lähtiessä on jäänyt sydämeen hyvä tunne ja odotus ett jälleen pääsen enstalvena tänne uudelleen. Kaipuu,niin kaipuu kutsuu tuntureille; niiden avarille korkeuksille ihailemaan uudestaan ja uudestaan mahtavia maisemia, wau. Sulanmaan vaellus nostatti tunnetta uuten innostukseen vuosia sitten lapin kairoja katsoessa; wau. Nähdään poluilla
TykkääTykkää