Sevetti-Rousajärvi (1)

Olin suunnitellut reitin niin, että alussa kulkisin merkattua reittiä pitkin. Ajattelin, että minua jännittäisi ja pelottaisi reissata yksin ainakin muutaman ensimmäisen päivän ajan. En ollut koskaan aiemmin vaeltanut yksin.

Aloituspätkäksi muotoutui Sevetti-Pulmanki-retkeilyreitti. Pidin siitäkin ajatuksesta, että siellä käy muitakin ihmisiä. Kuukausi yksin erämaassa ei tarkoittanut minulle sitä, että minun pitäisi pakoilla muita ihmisiä. Se merkitsi sitä, että olin yksin vastuussa itsestäni, kannoin kaiken tarvittavan mukanani ja seisoin omien päätösteni ja valintojeni takana. Minulla oli siis vapaus valita, olinko muiden kanssa tekemisissä vai vetäydyinkö sivummalle omaan rauhaan. Molempia tein ja molemmissa oli omat hyvät puolensa. Olen aika sosiaalinen ihminen yleensä, mutta huomasin reissulla (etenkin alussa) kaipaavani rauhallisempaa meininkiä. Sevetti-Pulmanki-reitillä oli yllättävän paljon porukkaa.

En ala tähän selvittämään kyytejä, se ei ole kiinnostavaa. Kaikki osaavat istua bussissa ja selvittää hinnat ja aikataulut netistä. Minä kuitenkin pääsin reitin alkuun lopulta mukavan naisihmisen kyyditsemänä, joka vähän itsekin taisi innostua metsissä samoilusta. Lapissa ihmiset ovat uskomattoman avuliaita, kiitokset siitä!

Alkupisteessä itikat hyökkäsivät kimppuun samalla sekunnilla, kun hyppäsin pois autosta. Ajattelin, että tätäköhän tämä sitten on koko reissun ajan. Tuli kiire laittaa myrkkyä. Rinkka tuntui painavan tonnin! Todellisuudessa se painoi 27 kiloa. Aivan liikaa, hommassa ei ollut mitään järkeä. Olkapäihin otti ja pidin pienen tauon vähän väliä. Kumarruin sauvojen varaan 90 asteen kulmaan ja olin hetken siinä. Mietin millaistahan olisi, jos en olisi harjoitellut 22 kiloisella rinkalla ennen reissua…

Polku oli hyvin merkattu punaisilla tolpilla. Kivikkoa riitti. Maasto oli karu, mutta metsäinen.

”Tuli ihan uskomaton tunne, että olen vihdoinkin täällä! Tätä on niin kauan valmisteltu ja suunniteltu ja nyt olen polulla. Olin matkanteosta niin väsynyt, että päätin heti alkuunsa unohtaa autiotuvalle asti menon. Laitoin teltan kauniille rannalle hyttysten piirittäessä. Oli kaivettava hattu, hyttysverkko ja kuorihousut esille.

Teltan pystytyksen jälkeen otin muutaman siivun kuivalihaa ja lasin viiniä. Kävelin ehkä kaksi kilometriä. Polku puikkelehti vesistöjen välissä, välillä oli pieniä siltoja. Päätin lukea vähän ja nukkua univelkoja pois.”

Nukuin 10 tuntia. Heräsin vain kerran yöllä sateen ropinaan. Aamulla ripotteli vähän. En kuitenkaan jaksanut illalla lukea enkä juoda viinipulloa kevyemmäksi. Uni tuli ihan väkisin. Ailijärven rannassa oli pieni pirunpelto, jonka poikki hain aamukahviin vedet. Kahvia juodessa istuin liikkumatta vanhaan jykevään mäntyyn nojaten. Isosarvinen poro ilmestyi samalle aukiolle, söi aina välillä ja liikkui koko ajan lähemmäs. Olin hiljaa. Poro tuli koko ajan lähemmäs ja oli lopulta vain muutaman metrin päässä. Sitten se jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin oli minua lähestynytkin. Aamuinen kohtaaminen teki minut niin iloiseksi, että hymyilin naama virneessä. Jos metsän eläimet eivät ole minusta moksiskaan, se on hyvä merkki heti reissun alussa!

Matka jatkui, rinkka painoi ja olin aivan hiessä jo pienen matkan jälkeen. ”Polku oli erittäin kivinen ja haastava. Kävely otti lonkkiin ja minua harmitti se, etten jaksanut illalla juoda viiniä vähemmäksi. Maastossa oli paljon pieniä pirunpeltoja, kuivuneita puroja ja lämpäreitä. Täällä ei ole satanut kuukauteen ja nyt sataa, kun olen täällä. Vanhat paksut männyt seisovat majesteettisina polun reunoilla. Pidän vähän väliä tauon, jossa kumarrun eteen ja ravistelen käsiä. Rinkka ottaa vähän olkapäihin ja jos kiristän lantiovyötä niin, että paino on sen varassa, alkaa lannetta jomottaa. Mutta en valita. Tämä on alkukankeutta ja kuuluu asiaan! Maasto helpottuu kyllä ja voimat kasvaa. Onneksi harjoittelin. Yksinolo tuntuu hyvälle. Voin pysähtyä koska vain eikä minun tarvitse selitellä mitään.”

Sää oli tihkusateinen, kymmenen plusastetta. Jumalattomasti hyttysiä. Voitelin kämmenselät, naaman ja niskan pikiöljyllä ja olin silti hyttysten ympäröimä koko ajan.

Pysähdyin lounaalle valtavan männyn alle, siihen ei sade päässyt. Paikassa oli vanha nuotiokehä, keloista värkätyt penkit ja penkin alla tervakset sateensuojassa odottamassa seuraavaa tulistelijaa. En tehnyt tulia, vaan käytin trangiaa. Ruokaa tehdessä join kuksallisen punaviiniä ja ruokaan lorautin reilusti oliiviöljyä ja siivutin poroa. Kyllä maistui!

”Minulla on ehkä 5 kilometriä autiotuvalle. Ei tämä helppoa ole! Mutta silti nautin. Sitä osaa arvostaa pientäkin taukoa ihan eri tavalla, kun kantaa moista hirviötä selässään. Mietin syödessäni Lappia. Tuntuu, että tämä on ihan eri maa, lappalaiset tämän omistavat ja hallitsevat. Niin sen ainakin pitäisi mennä. Täällä on täysin erilaista, ihmisillä omat haasteensa työn, koulutuksen ja omavaraisuuden suhteen, että tuntuu typerältä jo pelkkä ajatus, että asioista päätetään Kehä kolmosen sisäpuolella.”

Tulin viiden maissa Opukasjärven autiotuvalle. Sisällä oli jo yksin vaeltamassa oleva saksalaisnainen ja yhdeksän päivän kalastusreissulta kotia kohti palaileva nuori pariskunta. Huippumukavia tyyppejä kaikki! Juteltiin paljon kaikenlaista, etenkin varusteista. Ihastuin ikihyviksi saksalaisnaisen trangiaan virkkaamaan suojukseen! Pakko yrittää tehdä itselle myös! Päivän aikana kävelin noin kymmenen kilometriä.

Pitkin yötä heräilin yläpetillä kuumuuteen, kolotuksiin ja hyttysten ininään. Kuuden maissa aloin lukemaan kirjaa. Liikenteeseen lähdin yhdeksältä. Matka oli erilaista kuin edellispäivänä. Oli pieniä purojen ylityksiä, Näätämöjoen ylitys huonokuntoista ja natisevaa puista siltaa pitkin ja toinenkin Näätämön ylitys venelossilla. Venelossi olikin vähän hankala yksin, kun käsillä kiinnipidettävä vaijeri oli niin korkealla. Minun piti jättää rinkka ensin veneeseen, kävellä sitten lähemmäs vaijerin kiinnityskohtaa, tarttua vaijeriin ja kavuta veneeseen. Piti olla varovainen, ettei ote lipsahda irti kesken hinaamisen, en olisi saanut siitä enää kiinni uudestaan. Siinähän olisin ruikuttanut yksin keskellä jokea sitten! Jokea ylittäessä ajattelin tuttuani, joka on käynyt jo vuosia kalastamassa Näätämöllä. En ihmetellyt enää yhtään, joki näytti upealta. Oli hienoa hiekkaa olevia harjuja ja ihania tunturikoivikoita.

Keskellä osittain kuivahtanutta jokiuomaa näin jotain keltaista. Heitin rinkan pois ja kävin kuvaamassa kultarikon mätäsmäisiä kasvustoja. Rakastan kukkia! Vaikka rinkka oli hankala saada takaisin selkään ja tuli aika tarkkaan harkittua, ottaako sen pois selästä vai ei, olin iloinen päästessäni näkemään minulle ennalta vieraita kasveja.

Pian tulin Iisakkijärven autiotuvalle, jossa söin lounaan. Iso porukka lähti sieltä juuri kun tulin pihaan. Heitä oli 11 henkeä. Vaihdettiin kuulumiset ja reittisuunnitelmat. Metsähallituksen kaasuilla valmistin -yllätys yllätys- pastaa. Join pastan kanssa viinipulloa tyhjemmäksi ja otin pienet ruokalevot paljaalla laverilla.

”Kävellessä mietin sitä, miten tämä kokemus pistää arvostamaan elämän pieniä iloja ihan eri tavalla. Niinkuin esimerkiksi sitä, että minun hatun lieri estää tihkusateen pääsyn silmälaseilleni. Se on luksusta! Ja se, että kun tulen autiotupaan, on siellä valmista kaasua, kattilat ja kaikki. Olen myös kiitollinen, että saan tämän reissun ajan huolehtia vain itsestäni.”

Ruokalevoilta herättyäni siivosin kämppää, pyyhin pöydän ja lakaisin lattiat. Oli tainnut edellisiltä unohtua. Jatkoin matkaa kohti Huikkimajoen autiotupaa. Matkaa sinne oli 10 kilometriä.

Tunturikoivikoita riitti, oli vehreyttä ja tunturimittareiden tappamaa pystyyn kuollutta koivikkoa. Kuollut metsä näytti aavemaiselta, kuin teatterin lavasteelta. Koivujen juurakot olivat täynnä myyrien kaivamia onkaloita. Polku alkoi nousta yhä korkeammalle ja lopulta alkoi näkyä ihan hurjan hienoja maisemia. Rinkka ei enää painanut. Nauroin ääneen!

Matkalla yritin kalastaa kolmesta eri paikasta tuloksetta. Kun pääsin tuvalle, oli sinne saapunut myös se sama iso porukka, jonka tapasin edellisellä tuvalla. Kun aloin siirtyä pihalta pois etsimään teltalle paikkaa, tuli hiiripöllö ihan lähelle puuhun. Pystyyn kuolleen tunturikoivun latvassa se pyöritteli päätään ja tuijotteli kaikessa rauhassa.

Pystytin teltan aika kauas tuvasta, kaipasin omaa rauhaa.

”Omassa rauhassa poltin pastat pohjaan (onneksi pussin kyljessä luki tuhti annos) ja pesin itseni pesulapuilla. Tein pienet kynsitulet ja otin pari viskihuikkaa. Olin ihan poikki! Yhdeksältä kömmin telttaan. Tuvasta kuului meteliä.”

11 tunnin yöunien jälkeen oli pirteä olo.

”Eilen minua vastaan tuli isä ja poika, jotka kyselivät mihin olin menossa ja onko pitkäkin reissu ja olenko yksin. Kun kerroin suunnitelmistani, vanhempi mies hymyili koko loppurupattelun ajan. Aistin selvää tyytyväisyyttä. Tuntui hyvältä, kun hän ihaili reissusuunnitelmiani. Hän varmaan nauttii luonnosta ja maisemista samalla tavalla kuin minä.

Ehkä tämä 40-vuotis rajapyykki pistää kaiken uusiksi. Nyt ainakin uskallan tehdä itselleni tärkeitä asioita, pitää ne ykkössijalla. Minullakin on sydän ja pää ja sisua ihan saakelisti! Aion tämän reissun kokemukset kääntää itselleni voitoksi, ottaa oppia niistä niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt olen oppinut sen, että kannattaa keventää rinkkaa. Ja juoda enemmän vettä. Pohkeita kolottaa koko ajan, vaikka voitelen ne illoin tiikeribalsamilla ja Aloe Heatilla. Viiniä ei kannata kantaa mukana, jos rinkka painaa jo ennestään liikaa! Itsestään on pidettävä huoli, on syötävä paljon, levättävä usein, pestävä hampaankolot ja varpaanvälit. Juteltava ihmisille ja hymyiltävä kauniille maisemille.

Kun tulin eilen paikkaan, josta näkyi kahdella eri korkeudella olevat lammet ja taustalla komea tunturi, mietin, että tämänkö takia minä tänne reissulle läksin. Tämänkö takia kiipesin kivistä polkua loputtomalta tuntuvan ylämäen, lepuutin selkää nojaamalla sauvoihin. Tämän takia! Naurahdin. Sama ajatusrituaali tapahtui, kun eteen tuli vuolas puro, jonka kohinan kuulin jo kaukaa. Kun se tuli eteeni, minun naama levisi hymyyn ja mietin, että tämä on kaiken hikoilun arvoista!”

”Lähdin liikkeelle vasta klo 12. Polku nousi ihan uskomattoman hienoon paikkaan, joka puolella näkyi tuntureita! Riekkoja ja kapustarintoja oli pilvin pimein! Söin lounaan aika avaralla paikalla tunturin alla, koska ajattelin tarvitsevani voimia korkealle kavutessa. Lisäsin ruokaan oliiviöljyä, voita ja paahdettua sipulia, oikea kolesterooliherkku! Kipusin sitten tunturin huipulle, otin kuvia ja nauroin taas ääneen upeille näkymille. Nyt oli hienointa tähän asti! Ihan joka suuntaan näkyi uskomattoman kauas. Tuli kyynel silmäkulmaan.

Edessä oli isompi järvi, jonka oletin olevan Tsaarajärvi. Lähdin kepein askelin sitä kohti. Tarkastin jossain vaiheessa gepsillä mikä toisen, pienemmän järven nimi on ja se väitti ison olevan Rousajärvi eikä Tsaarajärvi. ***tus alkoi hiipiä ohimoon, mutta jatkoin matkaa ja ajattelin, että suunnittelen autiotuvalla uuden reitin. Tupa oli lukossa! Ilmeisesti vaihtunut varaustuvaksi? Kävelin rinkkoineni vähän matkan päähän pienen lammen rantaan, koska Rousajärvellä tuuli tosi kovaa. Ei olisi virvelöinti onnistunut. Päätin pitää päivän huilipäivänä. 5,8 km väärään suuntaan. Oikaisin siis aamulla väärälle polulle ja kävelin sitä tyytyväisenä katsomatta karttaan. Joudun huomenna kävelemään saman reitin takaisin, koska lähdin suoraan itään ja olisi pitänyt mennä pohjoiseen. Opin tästä päivästä sen, että katson karttaa joka tauolla ja varmistan, että olen oikealla polulla. Otan rennosti. Olen vain ihminen, kiireetön sellainen.”

Myöhemmin selvisi, että Rousajärven tuvan oven lukko laitetaan toisinaan kiusallaan kiinni, se on yhä autiotupa. Sinne on kömmittävä sisään ikkunan kautta. Mistä olisin voinut tietää?

Pidin tätä harhareissua seuraavana päivänä onnenpotkuna. Enää ei tarvinnut kulkea ison porukan vanavedessä, vaan sain kaipaamaani omaa rauhaa ja vapautta.

”Illalla päätin ladata puhelinta ja tajusin voivani kuunnella musiikkia. Koko päivän on tänään soinut päässä kaksi biisiä, PMMP:n Tytöt ja Chris Cornellin Highway. Highwayta kuunnellessa pääsi poru. Musiikki on minulle todella tärkeää. Jos vain osaisin laulaa, laulaisin juuri tuon Highwayn ja First Aid Kitin Silver Liningin. Ei taida löytyä karaokesta.”

Tässä siis Sevetti-Pulmanki-reitin alkupiste, Ailijärvi, Opukasjärvi, Iisakkijärven autiotupa, Huikkimajoki, Rousajärvi.

Lihavoidut paikat yöpymispaikkoja. Lainausmerkeissä oleva teksti suoraan reissupäiväkirjasta.

Chris Cornell: I`m the Highway

First Aid Kit: My Silver Lining

PMMP: Tytöt