Kuukausi yksin erämaassa

Tässä muutamia pieniä kikkoja, jotka helpottavat kummasti talvireissuilla. Näitä on vuosien varrella kertynyt. Olen kirjannut vaelluksilla muistiin kaiken, mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin, olen kokeillut ja testannut monenlaista. Jaan nyt joitakin juttuja, jotka on jääneet vakiovarusteiksi hiihtoreissuilla.

Ihan paras (ja halvin) vaihtoehto ahkiopussiksi on parin euron kevytpeite. Se pitää oikeasti vettä, eikä sisällä olevat kamat kastu, vaikka päälle kasaantuisi kilokaupalla räntää. Pressua voi käyttää tarvittaessa myös hätämajoitteena, kuten seuraavan kuvan lumikuopassa on tehty. Pressu siis asetellaan ahkion päälle, kamat siihen, sitten päädyt rullataan ”makkaroiksi” ja kiepautetaan koko hoito kuminauhojen avulla paketiksi.

Mitä sitten sinne ahkioon? Taas edullinen pakkausvinkki; kestokassit. Ahkiosta on kätevä nostaa kamat telttaan kestokasseissa. Yhteen pakkaan ruokia, yhteen vaatenyssäköitä. Kestokassejakin on pieniä ja isoja, on helppo etsiä omaan ahkioon sopivat.

Kuvassa näkyy kestokasseja oikealla, johon on jätetty ”hylly”, eli eteiseen ei kaiveta kuoppaa koko matkalle. Loistavia varusteita on kuvassa muitakin. Perinteinen porontalja lämmittää makuualustan päällä mukavasti, untuvahousut taas lämmittävät aina paremmin, jos ovat vähän liian isot. Tratti helpottaa kuuman veden kaatamista kattilasta termospulloihin.

Teen voileivät täysin valmiiksi jo ennen lähtöä ja pakkaan ne niin, että yksi leipä on aina pienessä muovipussissa. Aamupalaleivät sujautan yöksi makuupussin jalkopäähän, ettei tarvitse järsiä jäistä leipää. Jos syön lounaallakin leipää, laitan isosta pussista taas leivän tähän samaan muovipussiin ja otan sen hiihdon ajaksi anorakin taskuun.

Termarit on liukkaita, eikä niitä pakkasella haluaisi paljain käsin kosketella. Runkoon ja korkkiin laitettu teippi auttaa saamaan korkit auki vaikka rukkaset kädessä. Ihan tavallinen erkkari on ihan hyvä. Myös liukuesteteippi toimii.

Myös juomapullo kaipaa eristystä. Tässä tyylikäs, mutta toimiva ratkaisu. Jesarilla vaan solumuovia juuri pullon päälle sopivaksi koteloksi. Kansiosa kannattaa tehdä riittävän napakaksi ja pitkäksi, ettei juoma jäädy. Tämä pitää juoman lämpöisenä/sulana huomattavasti paljon kauemmin kuin kaupalliset versiot.

Eristävässä mukissa juoma pysyy paremmin lämpimänä kuin kuksassa. Peltimukikin on vähän omaan suuhun hankala, koska poltan aina suuni siihen. Kuvan oikeassa reunassa pilkottaa pieni autoharja, jolla telttaan kertyvät irtolumet on näppärä harjailla pois. Toisen pään raappa on kätevä suksien ja ahkion pohjan putsaamiseen.

Töhötysmallin sytkäri kulkee talvella taskussa. Sillä poltan wc-paperit ja sytytän keittimen toimintavarmasti. Tämä toimii kovassakin tuulessa.

Luotan Nalgenen juomapulloon. Se kestää kiehuvaakin vettä. Kuumavesipullon voi sujauttaa huoletta yöksi makuupussiin tuomaan lisälämpöä, korkki kestää varmasti. Kuumavesipulloja voi käyttää myös monojen tai muiden kosteiden kamojen kuivatteluun. Esimerkiksi hikisen nihkeä sukka kuivahtaa hetkessä, kun sen pujottaa kuumaa vettä täynnä olevan pullon päälle.

Ompelen talveksi anorakin hupun reunaan karvan. Se suojaa tuulessa kasvoja todella hyvin. Nahkarukkaset on luottovarusteeni, mutta noihin Hestroihin mukana tulevia vuoria en käytä. Otan mukaan paksut lapaset ja sormikkaat, joita vaihtelen kelin mukaan. Suomenlampaanvillasta neulotut lapaset lämmittävät parhaiten, liittyy ehkä langan rasvaisuuteen. Lapaset saa myös nopeammin kuivaksi, kuin sen paksun keinovuoren. Kirpputorilta muutamalla sentillä hankittu silkkihuivi on hyvä suoja kaulalle, sen saa juuri niin kireälle kuin haluaa.

Bauhausista saa pientä metallista työkalulaatikkoa, vaikka se ei näy nettisivuilla valikoimassa. Siitä askarreltu keitinlaatikko on näppärän kokoinen ja istuu parispulkkaan hyvin.

Aurinkolasit on pakko muistaa! Vaikka keli ei olisi aurinkoinen, lasit päässä näkee valkoisessa ympäristössä paremmin. Olisi myös fiksua käyttää aurinkorasvaa, ettei saa matkamuistoksi tulitikkurusketusta (pää tumma, muuten valkoinen). Aurinkorasvana kuskaan mukana huulipunan kokoista puikkoa, jolla on helppo käsitellä kasvot likaamatta käsiä.

Pakkaskelissä parhaat taukokengät on nutukkaat, eli karvakengät. Nämä ovat uskomattoman lämpöiset kokoon ja painoon nähden! Pidän niissä pohjallisia ja vähän huovuttuneita paksuja merinovillasukkia. Näillä töppösillä voi tepastella pakkaslumen lisäksi tuvassa, ne eivät kerää pohjaankaan lunta. Toiseksi mieluisimmat taukokengät on vähän liian isot Kuomat. Ne on helppo sujauttaa jalkaan teltassa, ovat tosi keveät ja kun ne ovat reilua kokoa, mahtuu sisälle paksujakin kerroksia (tai voi käyttää miehen kanssa yhteisinä leirikenkinä).

Sitten herkkuvinkki! Samaan pussiin suolapähkinöitä, mariekeksin palasia (joo, se perinteinen mitättömältä maistuva) ja aika pieniksi paloiksi lohkottua suklaata, halutessaan myös rusinoita. Tässä on kaikki, mitä ihminen hiihtotauoilla voi kaivata, eli nopeita hiilareita! Suklaapatukat jäätyvät, ellei niitä muista laittaa tissiliiveihin pehmenemään.

Naruvetoisen ahkion lisävarusteeksi on yksinkertainen jarruköysi kätevä. Solmuja ei välttämättä edes tarvitse laittaa, jarruttaa vähän liikaakin. Jarru toimii yksinkertaisuudessaan niin, että mäen päällä heitetään köysilenkki ahkion alle ja mäen alla se nostetaan ahkion kyytiin sisäpuolelle. Köysi on kiinnitetty ahkioon solmimalla.

Viimeisenä vinkkinä kertoisin pienen vanerinpalasen, jonka reunat on teipattu erkkarilla. Kun absidissa keittelee vesiä, sulattelee lumia tai kokkailee, on mukavampi laskea kuuma kattila levylle. Muuten sen pohjaan jäätyy lumi kiinni.

Siinä kaikki tällä erää! Kertokaa tekin niksejänne, on aina mukavaa oppia jotain muilta.

Mennyt talvi oli kertakaikkiaan ihana! Lunta oli joka puolella Suomea ja koronan kokoontumisrajoitukset hellittivät sen verran, että sai tehdä töitä talvivaeltamisesta kiinnostuneiden ihmisten parissa. Maastoöitä kertyi ihan kiitettävästi. Täydellistä!

Telttahommia.

Vedettiin talvivaelluskursseja pariin otteeseen Isojärvellä, sitten Leivonmäellä ja Salamajärvellä. Helmikuun alussa käytiin Muotkatunturin erämaassa kunnon pakkasvaelluksella. Reissun ajatuksena oli tutustua alueeseen talviaikaan, koska myöhemmin talvella vedimme sinne myös asiakasvaelluksen. Tulipahan samalla koettua talven kylmimmät olosuhteet pakkasen kivutessa niin kovaksi, että tuntui kuin kynnet irtoaisi sormista ja varpaista. Onneksi asiakkaiden kanssa oli vähän lauhempaa! Tuolla vaelluksella olimme täysin bensakeittimien varassa ja asiakkaat saivat varmuutta omaan toimintaansa.

Leivonmäen tykkylumimetsässä.

Kävimme myös hiihtämässä asiakasporukan kanssa Kekkosen kansallispuistossa perinteisen Luiron lenkin. Talvivaeltamisesta haaveilleet saivat hommaan tuntumaa tupaverkoston alueella. Tuohon reittiin ei vaan voi kyllästyä, vaikka sen kulkisi joka talvi!

Kekkosen puistossa.
Muotkan aamu.

Kekkosta ennen kävin parin yön keikalla Siikanevan soidensuojelualueella Hyrian luonto-ohjaaja- ja eräopasopiskelijoiden kanssa.

Kaunis Siikaneva.

Melkein puolitoista viikkoa olikin sitten hiihtotaukoa, kunnes lähdimme ihan ulkomaille ahkioita vetämään. Neljän hengen seurueella tutkittiin Kebnekaisen maastoja. Kevät oli pidemmällä kuin olimme aavistelleet, joten reissussa oli omat haasteensa. Tunturiylängölle päästyämme oli sitten kunnolla lunta ja uskomattoman upeita maisemia. Tämä oli minulle toinen kerta samalla reitillä, miehelle kolmas. Ensi talvena mennään taas!

Kebnekaisen ympäri.

Mikä sitten oli parasta? No lumi! Ja se, että pääsi vaeltamaan. On tuntunut haikealta huoltaa talvivarusteita kesäksi säilöön ja päästää talvesta irti. Pidän talvesta, lumesta, pakkasesta ja ahkiosta perässäni. Tykkään katsella tuulen ja lumen yhdessä muodostamia aallokkoja hangella, tykkylumisia puita, kaikkea. Ja parhaimpia on tietenkin aamukahvihetket teltassa tai sen ulkopuolella.

Nallon laakso.

Tämä talvi muistutti millaisia hienojen talvien kuuluukin olla; paljon lunta myös Keski-Suomessa, mahdollisuuksia harrastaa oikeita talvipuuhia. Tämä tuli tarpeeseen!

Edellistalvena en käynyt pohjoisessa ollenkaan ja se otti koville. Kaipasin koronatilanteen aiheuttamaan toimettomuuteen ja kotona pyörimiseen vaihtelua. Olimme peruneet koko talven ajalta kaikki fyysiset asiakaskontaktit, ettemme vaarantaisi kenenkään terveyttä houkuttelemalla eri sairaanhoitopiirien alueelta ihmisiä samaan läjään. Vaelluksemme ajankohdalle olisi ollut asiakasvaellus ja Kuuselan kämppä Luirolta oli valmiiksi varattu ja maksettu, joten se silmällä pitäen aloimme suunnitella omaa reissua.

Kukaan meistä ei ollut vaeltanut Kekkosen kansallispuiston pohjoisosissa ja Raja-Jooseppi, Anterinmukka sun muut paikat olivat vain nimiä kartalla. Päätimme lähteä reissuun Raja-Joosepista, hiihtää sieltä Luirolle ja tulla länsikautta takaisin autolle. 27.päivä maaliskuuta starttasimme hiihtoreissun kolmen hengen porukalla auringon paistaessa lämpimästi.

Rajamiesten kelkkaura oli tiukkaan tamppautunutta baanaa. Päätimme jo etukäteen, että katsotaan reittivalinnat aina tilanteen ja hankikannon mukaan. Poikkesimme rajan urasta Kiertämäjärviä kohti. Halusimme vältellä muita ihmisiä, joten pysähdyimme Kiertämäjärven laavulle vain lounaalle ja jatkoimme yöksi Karhunpalon tulipaikalle. Kelkkauralta kun poikkesi yöpaikkaa kohti, ei hanki kantanut yhtään. Paksu, raskas nuoskalumi oli työlästä kulkea. Hiihtoa päivälle kertyi noin 12 kilometriä. Karhunpalossa lapioimme tulikehän esiin ja tamppasimme majoitteelle alustan. Nukuimme kaikki kolme Haltin rättilaavussa.
Vesa ja Late fiilistelee tulilla.

Illalla keitimme kuumaa vettä nuotiolla termareihin. Aamun valjetessa satoi vettä. Mikä mainio hiihtokeli!

Toinen hiihtopäivä takkusi. Reidet oli ihan juntturassa edellispäivän ahkiohiihtoon tottumattomana ja lumi oli raskasta. Järven jäälle oli noussut vettä ja Vesa humahti päällimmäisen jääkerroksen läpi. Läpimärät monot pistivät miettimään päivän etappia uudelleen. Lopulta hiihdimme vain viitisen kilometriä Kiertämäjärven autiotuvalle, pistimme kamiinaan tulet ja virittelimme märät varusteet kuivumaan. Laavu suorastaan valui vettä aamun sateen ansiosta, se kuivahti kämpän ulkoseinustalla siihen kuntoon, että saimme viritettyä sen pihalle yösijaksi. Illalla istuimme rannan tulipaikalla ja nautimme kirkkaasta taivaasta täyden kuun möllöttäessä meille.

Vesihiihtoa.
Kiertämäjärven kämppä.

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Anterinmukkaa. Matkalla nähtiin riekkoja ja komeita kelopuita. Suoalueiden mäntyjen vihreä sävy sykähdytti ja kynttiläkuusikot näyttivät upeilta tunturit taustoinaan. Ensimmäiset 15 kilometriä sujui hienosti, vaikka matkalla oli isoja nousuja ja laskuja. Sukset luisti yllättävän hyvin. Nailoniset kokopitkät nousukarvat pysyivät suksissa koko reissun ajan, eikä ongelmia ollut. Viimeiset viisi kilometriä vähän takkusi, kai syynä oli väsymys ja lämpö. Heitin jossain vaiheessa anorakin alta paidankin pois, koska hiki valui pitkin kylkiä. Tuntui, ettei odottamani Anterinmukan kämppä tule ikinä reitille. Hiihtopäivä kesti lopulta 11 tuntia, vaikka matkaa oli 20 kilometriä. Perillä ihailin hetken tupaa ja aloin sitten kokkailemaan. Miehet virittivät laavun pihalle juuri ennen pimeän tuloa. Kämppä oli kuuma kuin sauna, joten se ei houkuttanut yöpaikkana. Ennen meitä kämppään kotiutuneet vissiin viihtyivät vähän lämpöisemmissä olosuhteissa kuin me…

Maisemia riitti!

Anterinmukasta herättyä oli yöllä satanut kunnon kerros märkää lunta. Laavun katto oli melkein naamassa kiinni. Vietimme hitaan aamun. Aamupala nautittiin tuvan lämmössä ja keitimme taas termareihin vettä. Melkein heti hiihtämään lähdettyämme alkoi sataa lunta. Hammaskurua kohti mennessä meitä tuli kolme Metsähallituksen kelkkaa vastaan, joten saimme hyvän uran, mitä pitkin sukset luistivat. Aurinkokin näyttäytyi hetken ajan. Ohitimme Hammastunturin kämpän ja menimme kodalle yöksi, koska ajattelimme sen olevan rauhallisempi paikka. Kota olikin ihana yöpaikka! Laavu sai pysyä paketissa 15 kilometrin hiihtopäivän jälkeen.

Viides hiihtopäivä alkoi taas lumisateen säestämänä. Tapasimme onneksi taas Metsähallituksen huoltoporukan kelkkoineen. Moottorikelkoista alkaa tykkäämään, kun ymmärtää niiden suomat helpot hiihtoetapit. Uran ulkopuolella lumi ei kantanut yhtään. Meillä jokaisella oli tunturisukset hiihtiminä. Tuuli yltyi navakaksi. Anorakin karvareunushupun suojissa oli hiljaista. Oli pidettävä katse koko ajan suksenkärjissä, koska jäätävä tihku tuntui kasvoissa ihan neulojen pistoilta. Ojat ja joet olivat sulia, ylitykset piti tehdä kieli keskellä suuta ja rivakasti lumikansia pitkin.

Suuntana meillä oli Luiro ja siellä oleva Kuuselan kämppä. Olimme haastavista olosuhteista huolimatta perillä jo kolmelta, ehkä se keli antoi vähän vauhtiakin, kun halusi saada päivän etapin nopeasti päätökseen. Sokostista näkyi ohi hiihtäessä pelkkä aavistus.

Tupaan oli uusittu katto ja kamiina edellisen käynnin jälkeen. Viritimme heti varusteet kuivumaan ja kamiina lämmitti pienen kämpän nopeasti. Tuona päivänä oli Vesan synttärit, joten juhlistimme iltaa hyvällä ruualla, rennolla oleskelulla ja muutamalla viskinaukulla. 15 kilometrin pikataipaleen jälkeen teki hyvää olla ihan rennosti.

Vetelehdimme aamulla kämpällä puoleen päivään asti. Kuivasimme tuvassa Anterinmukassa märäksi jääneen laavun ennen lähtöä. Kävin Hiltonissa lueskelemassa tupakirjaa ja kyselin mihin muut hiihtäjät olivat suuntaamassa. Me olimme kuulleet huoltoporukalta, ettei alkuperäisellä reittisuunnitelmallamme olisi koko matkalla kelkkauraa, joten vaihdoimme suunnitelmaa. Sain järjestettyä meille kyydin Kiilopäältä autolle, joten hiihtäisimme sinne hyviä uria pitkin. Sukset olikin tuona päivänä syönnillään, suihkaisimme 8 kilometrin matkan Luirolta Tuiskukuruun kahdessa ja puolessa tunnissa! Kämppä oli tyhjä. Odotimme koko ajan, että sinne alkaisi valua porukkaa. Minä otin päiväunet. Pidimme laavun paketissa ja virittelimme pedit tupaan. Illalla riekot pitivät ääntä vedenottopaikan lähellä.

Tuiskukurun kämpältä herättyämme oli vihdoinkin pakkasta! Kipusimme monta ylämäkeä ja ihailimme Nattasia aurinkoisessa kelissä Vintilätunturin huipulla lounastaessamme.

Kohti Suomunruoktua.

Seitsemännen päivän aikomus oli hiihtää yöksi Suomunlatvan laavulle. Siellä kuitenkin oli sen verran porukkaa, että päätimme jatkaa vielä Niilanpäälle. Suomunlatvan jälkeen oli pitkä loiva ylämäki, jonka olen aina aiemmin laskenut vapaalla alas. Tykkään ylämäistä ja siitä kutkuttavasta tunteesta, kun odotan ylhäältä avautuvia maisemia. Jossain vaiheessa rinnettä pysähdyimme tankkaamaan välipalaa loppurutistusta varten. Vesa humahti uran vieressä olevan hangen läpi.

Nyt ilta oli jo lähestymässä, olimme hiihtäneet jo 20 kilometrin matkan laavulle ja Niilanpäälle oli vielä 4 kilometriä. Kaikki päivän väsymys haihtui, kun pääsimme avotunturiin. Aurinko paistoi matalalla, tuulen muovaamat lumiaallokot muodostivat hienoja varjoja hangen pintaan. Kaikki oli suorastaan täydellistä!

Vaikka monenlaista hienoa maisemaa ja metsää oli viikon aikana kohdattukin, minua sykähdyttää avotunturit eniten. Hymy oli korvissa, kun hiihtelimme kantavaa hankea pitkin viimeiset kilometrit.

Niilanpääkin oli täynnä ihmisiä. Pystytimme laavumme tulipaikan viereen, vähän kauemmas muista. Hämärä tuli heti, kun saimme reissun pisimmän hiihtopäivän päätökseen. 24 kilometriä väsytti sen verran, ettei ruuan jälkeen kauaa tarvinnut unta houkutella.

Viimeisenä aamuna oli kunnolla pakkasta ja hanki kimmelsi yhtenä timanttimerenä. Vihonviimeinen etappi oli vain neljä kilometriä. Kiilopäällä oli paljon autoja ja hiihtäjiä. Palautimme varauskämpän avaimet ja odottelimme pihalla kyytiä.

Kahdeksan hiihtopäivää, sataviisi kilometriä, litroittain hikeä, upeita kynttiläkuusikoita, naavaisia mäntyvanhuksia, luokilleen kaareutuneita tunturikoivuja, tuiskua, vesisadetta, räntäsadetta, lumisadetta, väsymystä, intoa, naurua, ihmettelyä, avotuntureita, aurinkoa, usvaa ja jännitystä. Ihana reissu ja tuli tarpeeseen!

On pakko hehkuttaa! Oli niin hieno vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa (taas kerran), ettei meinaa ajatukset pysyä arjessa ensinkään.

Vaellusporukka

Avotunturit ja aurinko hellivät ensimmäisenä hiihtopäivänä!

Lue lisää

Tuttavallisesti sanotussa Parispulkassa on monia hyviä puolia: keveys, pinottavuus, helppo huoltaminen ja hinta. Itse olen hiihtänyt kyseisen ahkion kanssa viime talvena noin viisi viikkoa, enkä vaihtaisi enää lasikuituahkioon. Makuja on kuitenkin monia, enkä väitä, että kaikki ovat kanssani samaa mieltä.

Olen iloinen, että olen päässyt kokeilemaan monenlaisia ahkioita! Ensimmäisen ahkioni tein pitkästä pilkkipulkasta, johon ompelin kangasosat ja tein kaiken alusta loppuun asti itse. Vetovaljaina toimi armeijan ylijäämäkaupasta ostettu tetsari, joka myös hoiti hommansa moitteettomasti. Ihan harmittaa, etten ole säästänyt noita varusteita, vaan laitoin kiertoon. Seuraava kokeilu on toivottavasti pian: ystävä tekee meille juuri ahkiota hiilikuidusta. Odotan jännityksellä!

Ahkio metsässä

Ristikkäisaisat ovat paras valinta metsämaastoon; kääntyminen ja mutkitteleminen on helppoa.

Tässä on raporttia siitä, miten voi tehdä itse suht helposti parispulkkaan ristikkäisaisat kaupasta löytyvistä materiaaleista. Lasikuidun sijaan on nyt käytetty alumiiniputkea, joka on edullista verrattuna lasikuituun, mutta kestää kuitenkin hyvin. Tätä kokonaisuutta on testattu ja hyväksi havaittu! Lue lisää

Keksin varmaan kolme päivää aikaisemmin, että viettäisin kuukauden hiihtoreissuni viimeisen viikon Vesan vetämällä vaelluksella Kekkosen kansallispuistossa. Halusin olla hännillä hiihtämässä ja olla vähän sellaisena sivusta seuraajana. Olen iloinen että lähdin. Vaellus oli kokonaisuudessaan hieno, maisemineen, ihmisineen ja kokemuksineen. Lue lisää

Kyllä. Minulle tuli ikävä seuraa, rakkaita ihmisiä ympärille. Yksin viettämäni aika oli opettavaisin kokemus tähänastisessa elämässäni monessakin suhteessa. Tajusin pärjääväni, selviytyväni monenlaisessa kelissä, huomasin missä asioissa on hyvä luovuttaa ja missä taas ei. Ihana reissu, vaikka vastatuultakin oli. Lue lisää

Retkeilyvarusteiden tuoteselosteita lukemalla en tiedä muuta kuin pintaraapaisun. Tulen vain janoiseksi. Haluan itse kokeilla, tietää omalla kokemuksella miten mikäkin varuste toimii erilaisissa maastoissa, olosuhteissa, vuodenaikoina. Lue lisää

Ymmärrystä

Kun olen pidempiä aikoja yksin, opin mikä minulle on tärkeää. En minä ole vain nautiskelemassa, olen etsimässä vastauksia. Olen laittamassa pään sisällä epäjärjestyksessä olevat palat paikoilleen.

Viimeksi, kun istuin yksin tämän saman tuvan penkillä, olin raahannut rinkkaa selässäni reilun kaksi viikkoa. Nyt sama aika ahkion kanssa. Maailmani on muuttunut tässä välissä.

Viimeksi olin tyytymätön moneen asiaan elämässäni ja tarvitsin todella omaa aikaa, rauhaa miettiä miten voisin olla paremmin sinut kaiken ympärillä olevan suhteen. Yksin ollessani ymmärsin, ettei kukaan muu voi antaa minulle vastauksia. Ne on etsittävä itse.

Kävelin, tuijotin virtaavaa vettä, makasin maassa seuraten pilvien vetelehtimistä ja tiesin askel askeleelta paremmin sen, ettei mikään muu paikka maailmassa olisi ollut sopivampi oppia ymmärtämään itseään.

Tämä reissu on antanut taas uutta ymmärrystä. Olen tajunnut miten paljon kaipaan kotona olevia ihmisiä. Olen tuntureilla haahuillessani oppinut, kuinka tärkeitä he minulle ovat.

Kun jatkan matkaa tältä tuvalta, ei mikään myrsky vie hymyä suupielistäni. Hiihdän kotiin päin.

Minulta on kysytty monta kertaa, eikö sinulla ole tylsää yksin siellä tunturissa. Kun ei edes kalavehkeitä ole mukana. Ei kuulkaa ole! Lue lisää

Tuntuu ihan hemmetin hyvälle huomata, että jaksaa enemmän kuin olisi uskonut jaksavansa! Kun tuuli vihmoo suoraan kohti niin, että sauvaa ei voi päästää kädestään ilman sen häipymistä tuulen mukaan, kun silmälasit peittyvät jääkerroksella, hanki upottaa polveen asti, niin silti jaksoin ja pääsin sinne minne halusinkin. Lue lisää

Siis lähtö yksin taivaltamaan on YHDEN YÖN PÄÄSTÄ!!! Lue lisää