Kuukausi yksin erämaassa

Mikä on vaellusta ja mikä retkeilyä?

On jännää, miten eri tavalla ihmiset miettivät asioista. Toiset ovat selkeästi mielipidejuttuja, mutta itse pidän aika tiukastikin joistakin asioista kiinni. Osittain syynä on se, että liikun luonnossa niin vapaalla kuin työssäkin ja asioiden selkeyden vuoksi on puhuttava retkeilystä ja vaeltamisesta tietyillä tarkoituksilla.

Olen seurannut aiheen ympärillä liikkunutta puhetta jonkun aikaa. Toisille vaellus on päiväretki hotellista käsin, toisille viikko etenemistä kaikki tarvittavat kamat mukana. Toisille vaeltaminen on mielentila, toisille selkeää toimintaa, jolla on alku ja loppu. Jotkut puhuvat olleensa vaelluksella, kun ovat kävelleet pari kilometriä suuntaansa ja yöpyneet maastossa tai autiotuvassa, palanneet sitten kotiin tai siirtyneet autolla seuraavaan yöpaikkaan.

IMG_9012

Itselläni asioilla on selvät merkitykset. Olen kävelyllä, jos käyn metsässä tai poluilla parin kolmen tunnin ajan, valokuvailen tai haahuilen muuten vaan. Olen retkellä, kun minulla on eväät mukana, selkeä reitti tai paikka, mitä aion käydä katsomassa. Vaeltamassa taas olen silloin, kun olen reissun päällä vähintään kaksi-kolme yötä, siirryn joka päivä kunnon matkan paikasta toiseen ja kannan selässäni kaikki tarvittavat varusteet.

IMG_8852

Yle Puheella oli syksyllä ohjelma ”Kaikki paitsi retkeily on turhaa”, jossa Peltsin vieraana oli Joppe Ranta ja Joel Ahola kertomassa näkemyksiään retkeilystä. Ohjelman voi kuunnella täältä. Aivan uutta keskustelua retkeilystä ja vaeltamisesta, erityisesti (nuorta) naisnäkökulmaa käyttäen taas täällä. Siellä Kaukokaipuu blogin Nella ystävänsä Evan kanssa juttelee täysin toisella tavalla aiheista.

Kaksi nuorta naista antaa todella erilaisen kannan aiheeseen, kuin kaksi (voisiko sanoa) keski-ikäistä miestä. Kaikille heistä luonto taitaa tavalla tai toisella antaa myös elinkeinoa. Itse kun vielä heitän lusikkani soppaan, eroavat näkemykseni vähän molemmista, mutta vähemmän äijäkonkareiden ajatuksista. En tiedä, ehkä se on ikäjuttu.

Jos vaeltaminen olisi minulle ”mielentila”, olisin vaelluksella, kun kävelen rappuja ulos asunnostani. Olisin vaelluksella silloin, kun kävelen kaupasta kotiin ruokaostokset rinkassa, tai kun oikaisen bussipysäkille oikopolkua pitkin. Mieleni on usein vaelluksella, vaikka keho ei olisikaan. Ei sekään huono juttu ole!

IMG_6615

Olen aina vastustanut lokerointia, mutta tykkään asioiden selkeistä termeistä. Eli yksinkertaisesti omat termini menevät näin:

Retki = 1 yö maastossa, vähintään eväät mukana päiväretkellä

Vaellus = vähintään 2-3 yötä maastossa, yöt eri paikoissa, kaikki tarvittava mukana

Pitkä vaellus = 10 vuorokautta tai enemmän yhtäsoittoa maastossa, etenemistä joka päivä, kaikki tarvittava mukana

Retkeillään tai vaelletaan, käydään kävelyillä tai hiihtolenkeillä. Muistetaan vaan se, että tärkeintä on nauttia luonnosta.

Välillä mietin, onko tämä vaellusharrastus yhtä toiveuusintaa. Vähän kuin katsoisi telkkarista taas sen lempielokuvan, panisi siitä merkille uusia juttuja, katsoisi miten ajan hammas on sitä muuttanut. Lue lisää

Kotakönkään laavussa nukutun yön jälkeen matka jatkui Padagovaa kohti. Polku luikerteli kallioiden päälle ja turkoosinsininen joki loisti vieressä. En usko koskaan nähneeni niin kauniin väristä vettä! Lue lisää

Ajatus oli viettää viisi vuorokautta vaeltaen Kiilopäältä Sokostille ja takaisin, mutta kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Löysin itsestäni uusia ulottuvuuksia; polven. Lue lisää

Viisi päivää seikkailin kymmenen asiakkaan kanssa Muotkatunturin erämaassa. Olimme vähän liian aikaisin liikkeellä ruskaa ajatellen, mutta värejä löytyi. Niitä oli tuntureiden väleissä, ylängöillä, soilla ja sammalikoissa. Lue lisää

On kulunut pari viikkoa siitä, kun palasin viikon vaellukselta Kaldoaivista. Olen miettinyt reissua paljon. Joskus asioita täytyy sulatella. Lue lisää

Sain suunnitella Suomen Latu Kiilopäälle ohjelmaa ja lopulta päädyin vetämään naisten tunturivaelluskurssia Kekkosen puistoon. Lue lisää

Somen voima

On vähän ristiriitaista saada toisinaan arvosteluja siitä, että sometan reissuiltani. Siitähän kaikki lähti. Jos en olisi somettanut, ei kukaan tietäisi vaelluksistani. Kukaan ei pääsisi mukanani kokemaan maisemia, jännitystä, onnen ja ilon hetkiä ja yhteyttä luontoon. Sitäkään, kun ylitän pelkoni, teen jotain mitä en olisi uskonut pystyväni.

Some on minulle osa arkea. Asun maaseudulla, kaukana ystävistä ja läheisistä. Pidän yhteyttä somen avulla, kerron tekemisistäni ja elän jollain tapaa lähempänä tuttujani, kun tiedän jotain heidänkin päiviensä kulusta. Saattaisin tuntea oloni toisinaan hyvinkin yksinäiseksi, ellei some kuuluisi elämääni. Somen kautta moni solmii uusia ystävyyksiä, saa tuntea yhteisöllisyyttä erilaisten ryhmien kautta ja hoitaa työasioitaankin. Niin minä ainakin teen.

Koska sometan arjessakin, ei reissuilta somettaminen ole minulle sellaista, joka voisi millään tapaa häiritä keskittymistäni tai horjuttaa luontosuhdettani. En kuulu siihen porukkaan, joka pelkää omien hyvien kokemustensa jakamisen jollain tavalla tekevän kokemuksista huonompia tai vähemmän merkittäviä. Päinvastoin. Saan iloa kun jaan iloa. Tunnen tekeväni jotain hyvää, kun voin jakaa kokemuksia niille, jotka eivät jostain syystä itse pääse reissuamaan. Myös jotkut aloittelevat retkeilijät voivat saada vinkkejä ja inspiraatiota. Kun olen pitkään poissa kotoa ja jaan kuvia reaaliajassa facebookiin, saa perheeni ja läheiseni nähdä missä menen. Vaikka en itse juurikaan reissun päältä kotiin soittele liian ikävöimisen pelossa, on enmmän kuin reilua, että lapseni ja läheiseni pääsevät näkemään missä menen. Jos samalla reissua haluaa seurata jokunen tuhat muutakin, en näe asiassa mitään ongelmaa.

IMG_2635

Suoraan reissun päältä somettaminen on mielestäni aitoa tuntojen purkamista. En koskaan mieti tai suunnittele mitä polun varrelta kirjoitan, vaan annan tekstin tulla. Kun vaellan yksin, etenkin tuntureilla, luonto jotenkin ihmeellisesti ottaa minut haltuunsa ja tunnen asiat voimakkaasti. Jokainen reissu tuntuu voimistavan tuota suhdetta minun ja luonnon välillä, eikä somettaminen ole sitä miksikään muuttanut.

Yksin kulkiessani olen oppinut myös ihmisistä, vaikka olenkin ollut heistä kaukana. On olemassa monta tapaa tehdä asioita. Ne kaikki ovat oikeita, jos eivät vahingoita muita.

IMG_6753

Vaellan, siis elän

Tiedän, etten ole samanlainen kuin moni muu. Tunnen monessa asiassa ja tilanteessa oloni ulkopuoliseksi ja vähintäänkin vaivaantuneeksi. En omista yksiäkään ”naiskenkiä” ja olen jo kuukausia etukäteen hermona, jos olen menossa tilaisuuteen, jossa edellytetään niinsanottua parempaa pukeutumista.

En rentoudu shoppailemalla, kuten moni nainen sanoo tekevänsä. Saan kyllä mielihyvää, kun saan hommattua uusia retkeilytarvikkeita, mutta ne tulevat talouteen harkinnan ja tarpeen kautta. Vertaan itseäni kenkiä ostaviin naisiin, minä vain ostan telttoja ja taittoveitsiä. En siis voi tuomita ketään. En näe itseäni käymässä kuntosalilla tai muutenkaan ajavan autolla puolta tuntia suuntaansa päästäkseni hikoilemaan. Jos haluan treenata, aloitan sen homman heti kotiovelta raikkaassa ulkoilmassa.

img_2430

Tiedän kuitenkin olevani nainen, olenhan tullut äidiksi kolme kertaa. Silti en ole sellainen äitikään, mitä pidetään ihanteellisena kuvana hellästä ja huolehtivasta äitihahmosta. Pidän kyllä huolen siitä, että lapsillani on kaikki mitä he tarvitsevat, turvaa, suojaa ja rakkautta, mutta en elä lasten kautta elämääni. Haluan säilyttää oman minuuteni, persoonani ja elää omaakin elämääni. Jos en saa toteuttaa itseäni, en ole hyvää seuraa kenellekään. Olen myös vaimo, mutta en kaipaa miestä rinnalleni koko ajan, en halua tehdä kaikkea yhdessä, enkä pode ikävää kuukaudenkaan eron aikana.

img_2630

Minulle luonnossa liikkuminen ja oleminen antaa paljon. On kaikkien parhaaksi, että saan viettää aikaa yksin. Jos kuluu viikko, etten ole saanut olla yksin edes muutamaa tuntia, alkaa tulla levoton olo. Ärsyynnyn ympärillä olevista äänistä, hälinästä ja liikkeestä. Jos ei mikään muu ole mahdollista, menen edes lähimetsään imemään itseeni rauhaa ja voimaa. Parhaiten kuitenkin saan itseni omalle taajuudelle viettämällä vähintään viikon poissa tutuista ympyröistä.

Pitkät reissut ovat pistäneet arvo- ja ajatusmaailmaa uuteen uskoon. Itse olen muuttunut monella tapaa. En ole enää niin ehdoton, mitä olin ennen. Jos opetan ihmisille villiyrttien käyttöä, voin silti syödä joskus lihiksen. Jos elän hyvin luontoa säästävää elämäntapaa arjessa, voin välillä mennä kaupunkiin ja tanssia aamun pikkutunneille. Asiat eivät enää sulje toisiaan pois, päinvastoin ne vahvistavat kokemuksia ja tekevät niistä syvempiä.

13606464_1713289738923900_113029760173963884_n

Olen alkanut puhumaan asioista enemmän, suorempaan ja syvemmin. Minua ei kiinnosta mitä kukin söi eilen lounaalla, vaan ennemminkin se, mikä kenetkin teki viimeksi iloiseksi tai mikä sai itkemään. Jos ei ole asiaa, voidaan olla hiljaakin. Hiljaisuus on hieno asia.

img_4588

Vaeltaminen saa minut iloiseksi. Vaikka 25 kiloa rinkassa loputtomalta tuntuvien polkujen kävelyssä ei monen mielestä olisi mitään järkeä, minulle se on sitä, mikä antaa syyn hengittää. Kun heitän rinkan pois selästä ja istahdan sen viereen tunturilla tai sammalmättäällä, koen saavani jotain sellaista, mitä en saa missään muualla. Kun istun siinä hiljaa ja kuuntelen tuulta tai lintuja tai veden virtaamista, en kaipaa siihen hetkeen ketään enkä mitään. Tunnen, että olen löytänyt puuttuvan palani ja se on minulle luonto.

Toki vaeltaminen antaa muutakin. Saan kehittää itseäni, fysiikkaa ja henkistä kestävyyttä. Olen oppinut tuntemaan aika hyvin itseni ja kehoni, tiedän mitä kestän ja miten mistäkin selviän. Venytän rajojani joka reissulla uuteen suuntaan, kohtaan pelkojani ja otan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Vaeltaessa olen elossa. Olen osa luontoa, eläin muiden joukossa. En asetu minkään yläpuolelle, pikemminkin yritän sulautua joukkoon.

img_5112

En koe olevani valmis, kaukana siitä. Minulla on paljon opittavaa. Saan valtavasti mielihyvää siitä, kun eteen tulee ennenkokematon tilanne. Tai kun kuuntelen kokeneen retkeilijän luentoa auditoriossa, vaeltajan tarinointia autiotuvassa kamiinan kajossa, luen lehdistä, kirjoista ja blogeista toisten kokemuksia. Koen oppivani joka päivä jotain uutta. Seuraan kaikkea retkeilyrintamalla liikehtivää. Minua kiinnostaa kaikki siihen edes välillisesti liittyvä. Saunanlauteillakin visioin vaellusvaatteita tai varusteita, joita kaipaisin, mutta joita ei ole vielä olemassakaan. Haluaisin uudistaa asioita, itseänikin, pysyä lähellä luontoa, mutta kiinni hetkessä.

Rinkka selässä kävellessä pääni tyhjenee, jossain vaiheessa vasen väärässä asennossa oleva lapaluuni asettuu kivuttomaan tilaan ja jalkani kulkevat kuin itsestään. En enää mieti jokaista askelta, saatan kulkea useita kilometrejä muistamatta jälkikäteen mitään. Etenkin kun nousen paikkaan, josta näen kauas, en tunne mitään muuta kuin puhdasta riemua. Ahkio perässä loivaa ylämäkeä noustessa on suksen osuttava hangen pintaan juuri oikeassa asennossa, että pito säilyy. Ahkio tulee perässä, hitaasti ja tasaisesti, vaikka se raskas onkin. Lasken askeleita sataan, kahteen, kolmeen, neljään. Olen robotti, yli-ihminen, joka jaksaa mitä tahansa. Mäen päällä olen itselleni sankari, jota mikään mahti maailmassa ei lannista. Nuo tunteet saavat minut onnelliseksi vielä viikkoja reissun jälkeenkin.

img_7108

Viimeksi eilen tunsin lämpöä rintalastan alla, kun kuuntelin luentoa. Kokenut reissumies puhui siitä, miten jokaisella on mahdollisuus tehdä valintoja muokatakseen elämäänsä mieleiseensä suuntaan. Ettei kävisi niin, että huomaa jossain vaiheessa ajautuneensa tekemään jotain, josta ei edes nauti. Suuret kokemukset, pienetkin vau-hetket saavat asiat tuntumaan ja näyttämään arjessakin erilaisilta. Itselleen voi kirjoittaa ylös tavoitteen ja pyrkii sitten tietoisesti sitä kohti.

Viihdyn ihmisten seurassa, jotka ovat löytäneet oman juttunsa. Ihmiset, jotka suhtautuvat intohimoisesti johonkin, ovat lumoavaa seuraa, oli se kiinnostuksen kohde mikä tahansa. Tunteen palo tekemiseen johtaa yleensä tuloksiin, niin henkisesti kuin konkreettisestikin.

Koen olevani oikealla tiellä.

 


BlogiRentkiRent_FIRetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa! 

 

 

Käsivarren erämaan loppuviikko

Olin siis iltamyöhällä Pitsusjärven autiotuvalla. Juttelin mukavan pariskunnan kanssa, he olivat tulleet eri reittiä. Meillä kaikilla oli ajatuksena huiputtaa Halti seuraavana päivänä. Aamulla matkin röyhkeästi muita jättämällä suurimman osan kamoista kämpälle ja pakkasin Kajkaan vain keittimen, ruokaa ja lämmintä lisävaatetta. Seura oli mukavaa, mutta en halunnut tunkea itseäni pariskunnan seuraan. Lähdin matkaan yksin ja en pitänyt kiirettä. Jäin pitämään taukoja ja räpsin kuvia. Jossain vaiheessa minut ohitettiinkin.

img_4088

img_4090

Keli oli hyvä. Kylmän yön jäljiltä maa oli kovaa, lätäköt jäässä ja raikas ilma oli miellyttävää liikkumiseen. Aurinkokin näyttäytyi! Tunturit värittyivät kauniin laikukkaiksi.

Polku seurasi pitkän matkaa jokea. Sitä oli kiva tuijotella. Vesi oli turkoosia ja jokiuomassa oli paljon isompia ja pienempiä putouksia. Liuskekivikerrokset näyttivät ihan epätodellisilta. Välillä kerrokset näyttivät lysähtäneen kasaan. Maan kerrostumat olivat hyvin esillä, kaikkien tarkasteltavissa. Maa oli muutenkin aika paljaana, vähän kuin se olisi ollut alastomana ilman suojaa. Mietinkin miten haavoittuvaista tuo maa siellä oli. Polku erottui selvästi ja joissakin kohdissa polkuun oli muodostunut lisälenkkejä, mutkia ja ohituspaikkoja. Näin herkän maaston alueilla on hyvä kulkea polkuja pitkin.

img_4115

Välillä pieni oja halkoi maata ja antoi ravinteita kaikelle vihreälle. Nämä olivat melkoisia väriläiskiä kaiken kiven ja kallion harmaudessa. Vesi puroissa ja ojissa oli epätodellisen kirkasta. Ei oikein osannut edes hahmottaa miten syvä oja oli, ennenkuin koetti sauvalla.

img_4119

Sitten Haltin tupa ilmestyi näkyviin. Paljon karumpi ei mökin ympäristö voisi olla! Pelkkää kiveä kiven päällä, alla ja sivuilla. Jätin tuvan kuitenkin vielä rauhaan ja jatkoin Haltin huippua kohti. Aioin käydä syömässä lounasta tuvalla huiputusreissun jälkeen.

img_4121

Keli oli kylmä! Lätäköt rasahtelivat jääkuorrutuksen ansiosta jalkojen alla ja poskia punoitti viileä vihuri.

img_4126

Aurinko oli enää muisto vain. Kun aloin nousta vähän ylemmäs, huomasin taakse vilkaistuani sadepilven seuraavan takana. Maisemat alkoivat muuttua utuisiksi valkoisen verhon peittäessä kaiken taakseen.

img_4128

Kun saderintama oli lähempänä, tajusin sen olevan lunta! Kivipeite rinteessä oli vaihtanut väriä harmaasta terrakotan oranssiseksi ja aurinko yhä yritti paistaa jossain lumipyryn takana. Näky oli jotenkin ihmeellinen, ihan kuin jostain eri planeetalta. Ihmettelin kiviä. Niitä riitti! Mitä ylemmäs nousin, sitä isommiksi kivetkin muuttuivat. Toisinaan joutui tekemään ihan tosissaan töitä noustessaan kiveltä toiselle rinteessä, lumen ja tuulen piiskoessa kivien pintoja liukkaiksi.

img_4133

Osa kivistä oli kummallisia, ihan kuin mutainen norsu olisi kuivunut ja kivettynyt maahan makaamaan. Mattapintaiset oranssit kivet eivät olleet tästä maailmasta.

Tässä vaiheessa nousua kuljin puhe-etäisyydellä Pitsusjärven kämpän pariskunnasta. Sain kuulla heidän olevan hoitoalalla töissä ja kehtasin ehdottaa alas menemistä yhtä matkaa. Kivet olivat liukkaita ja vaellussauvat tuntuivat juuttuvan kivenkoloihin.

img_4142

Huipulle päästyä oli jo aika talvista. Viima oli aika kova ja maisemia ei nähnyt mihinkään suuntaan. Kylmyys iski luihin ja ytimiin, eikä huipulle huvittanut jäädä kovinkaan pitkäksi aikaa. Sormet jäätyivät jo yhden puhelun aikana, huipulla oli hyvä kenttä.

img_4138

img_4140

Huipulla oleva vieraskirjalaatikko oli niin jäässä, että sitä piti kolautella sauvalla ennen kuin sen sai auki. Nimet vihkoon palelevin sormin, huiputushuikat viskipullosta ja takaisin alas. Maisemia ei tarvinnut jäädä ihailemaan.

img_4145

Alas kulkiessa matka joutui nopeasti, koska juttelimme koko ajan ja reitti oli ennalta tuttu. Jutut ja huumori natsasi hyvin ja olin vähän kolmantena pyöränä vielä illan tuvallakin. Välillä tuli hölmö olo, että olenko jotenkin tunkeileva, mutta ehkä omaa rauhaa kaipaavat pariskunnat valitsevat hotellin tai ainakin varaustuvan.

img_4150

Takaisin mennessä reitti oli muuttunut vähän mutaiseksi kivettömiltä kohdilta ja housuni olivat liejussa polviin asti.

Toinen yö siis vietettiin vielä Pitsusjärven tuvalla, eikä ketään muita tupaan tullut. Varaustuvan puoleinen pääty oli saanut Haltin keikan aikana uudet asukkaat. Vesitaso haki ja toi porukkaa, joten Haltin saattoi huiputtaa aika vähäiselläkin kävelyllä. Itse ajattelin, että huipulla pitäisi olla pari eri vieraskirjaa; toinen niille, jotka kävelevät koko matkan ja toinen niille, jotka käyttävät apuja.

img_4162

Meekonjärveä kohti lähdin kävelemään omaa tahtia. Minun kävelyvauhtini oli hitaampi kuin pariskunnan, enkä muutenkaan halunnut änkeä muiden seuraan. Oli ihanaa kävellä yksin. Polkukin oli niin selvä, ettei suunnistamista tarvinnut miettiä. Sai vain nautiskella ja antaa maisemien ja pohjoisen taivaan vaivuttaa pään meditatiivisen tyhjään tilaan.

Lähellä Meekonjärveä oli reitin ainoat pitkospuut kivikon yli. Kuljin nyt reittiä, jota en ollut ennen nähnyt sillankiertohomman takia. Välillä reitti nousi niin jyrkkään rinteeseen, että kallioon oli kiinnitetty vaijeri kaiteeksi. Olin ihan paniikissa, mutta selviydyin kuitenkin korkeanpaikankammoni kanssa ylös ja alas ilman sen suurempia traumoja. Ruska oli värittänyt maisemaa. Koivut leiskuivat kirkkaina tummaa taivasta vasten kuin soihdut. Myös lempikukkani maitohorsmat olivat upeita kirkkaanpunaisina harmaata kivikkoa värittäen.

img_4181

Meekonjärven varaustuvan kuistilla näin tutut tyypit virittelemässä lounasvermeitään. Tupa oli tyhjä, joten oli fiksumpaa jäädä sen pihapiiriin syömään, kun tehdä lenkki autiotuvalle. Tuvan seinustalla olevalla penkillä oli hyvä tuulensuojainen paikka ja kauniit näkymät turkoosille lammelle. Näky oli upea. Yli tuhanteen metriin kapuava tunturi nousi tummana ja jylhänä lammen vieressä.

Kesken ruokailun tuulensuunta muuttui täysin päinvastaiseksi. Vettä alkoi vihmoa aikamoisella voimalla suoraan päin ja jouduimme vaihtamaan seinustaa. Ruokaillessa sovimme, että ylitetään silta (se, josta en uskaltanut mennä yli) yhdessä. Että ei pysähdytä ennen siltaa, ei sillallakaan. Kävellään vaan jonossa ja jutellaan jostain koko ajan. Niin homma onnistuikin! Kekkosesta keskustellessa ja tiiviinä kolmen hengen letkana kulkemalla silta tuli ylitettyä kuin itsestään.

Jos ihmettelet miksi juttuaiheeksi valikoitui Kekkonen, se johtuu Meekonjärven lähellä olevasta erikoisen muotoisesta Saivaara-nimisestä tunturista, jonka laella on Kekkosen muistolaatta. Saivaaran huipulle voisi kiivetä, mutta tyydyin katselemaan sitä alhaalta.

img_4009

Sillan jälkeen tiemme taas erkanivat ja jäin nautiskelemaan ja etenin rauhallista vauhtia. Välillä istahdin maahan vain tuijottamaan pilvien liikettä, poroja, tuulessa huojuvaa heinää. Ruskan värit saivat minut haaveilemaan islantilaisvillapaidasta, jonka värit olisivat juuri tuosta maisemasta. Oli niin montaa oranssin ja punaisen sävyä, että en tiennyt niitä ennen noin paljoa olevankaan. Harmi etten osaa neuloa!

img_4207

Myös harmaan karun kallion ja kivikon muodostama maisema lumosi. Valon ja varjon reunat liikkuivat nopeasti. Valoläiskät kävivät nuolemassa jokaisen tunturin mutkan ja kuopan ja toivat vähän lämpöä tuohon koleaan maastoon. Pilvimassa näytti liikkuvan matalalla ja välillä se hipoikin tunturien huippuja. Suunta muuttui tuulen mukana ja unohduin tuijottamaan valon liikkeitä yrittäen muka ennustaa mikä huippu tai mikä mutka valaistaan seuraavaksi. Huiput olivat kuin joku kuoro, jossa jokaisella on vuorollaan sooloesitys.

img_4217

Jotkut heinät olivat niin keltaisia, että häikäisi. Näin myös isoja ikilumilaikkuja rinteillä. Melkein teki mieli lähteä kiipeämään lunta kohti, mutta laiskuus iski ja jatkoin matkaa kohti Kuonjaria.

img_4218

Tämä vaalea kivi, ehkä vyötärön korkuinen, herätti huomioni. Se näytti minusta ihan hautakiveltä. Punaiseksi värjääntyneet riekonmarjan kasvustot olivat kuin hautakukkia. Mietin miten kaunis hauta se olisikaan. Ei mitään ihmisen silottamaa kiiltävää graniittia, vaan tunturituulten ahavoittamaa kiveä, joka sulautuu maastoon. Minun makuuni.

img_4230

Kuonjaria lähestyessä jäin seuraamaan isohkoa porotokkaa. Ne eivät välittäneet taljan väreistä tai sarvien koosta. Joukossa oli valkoisia, laikukkaita, tummia ja ruskeita poroja sulassa sovussa. Olisi ihmisillä jotain opittavaa poroiltakin, vaikka ne eivät mitään älykkyydellä loistavia elukoita olekkaan.

img_4238

Kuonjarilla nukuin siis seuraavan yön. Tupa täyttyi ja viimeinen tulija saapui vasta kymmenen maissa illalla. Pari vaeltajaa tunnisti minut ja minulle tuli omituinen olo. Seuraavana aamuna oli lumi peittänyt maan. Tuuli kylmästi ja lunta tuli vähän lisää. Aurinko paistoi. Minua harmitti se, etten ollut nähnyt maisemia Haltin huipulta, joten päätin kiivetä vielä yhdelle yli tonniselle tunturille. Sen sitten teinkin ja kapusin todella navakassa tuulessa Guonjarvarrin huipulle. Oikaisin sitten sieltä suoraan Saarijärven tuvalle johtavalle polulle.img_4246

Lapinvuokon hahtuvaiset kukinnot heiluivat tuulessa villisti ja koko näytelmä näytti ihan nopeutetulta filmiltä. Tunturin huipulta oli ihan mielettömät näkymät! Tuuli oli kova, kyyhötin taas isojen kivien takana suojassa ja soitin kotiin. Oli hyvä mieli, hymyilin kaiken aikaa. Miten sainkin taas nähdä niin paljon kaikkea kaunista samalla silmäyksellä!

img_4265

img_4281

Huipulla ja sen takana oli todella karua. Hiekan ja soran keskeltä kuitenkin pinnisti läpi pieniä kasvillisuuden laikkuja. Sitkeitä ovat nuo pohjoisen eläjät!

img_4257

Maisemat olivat taas kerran ihan älyttömiä. Samalla silmäyksellä lumipyry peitti tuntureita alleen ja aurinko valaisi laaksoa. Maailmassa oli vain oranssi ja harmaa, muut värit oli menetetty.

img_4299

Aloin lähestyä Saarijärven tupaa. Se olikin sitten täysin erilainen kuin aikaisemmat kämpät. Tuntui omituiselle, että lähimpänä reitin alkua oleva tupa oli todella rähjäinen ja epäsiisti. Se oli vanha, pinnat kulahtaneet ja näytti siltä, kuin koko tupaa ei oltu viitsitty huoltaa lainkaan. Varaustuvan puoleisessa päädyssä oli norjalaisia naisia ja lohduttelimme heitä, että muut kämpät ovat ihan toista luokkaa. Tuvalla oli myös kolmen naisen porukka, joista kaksi oli vähän iäkkäämpiä. He olivat alunperin ajatelleet käydä Haltilla asti, mutta jo tämä ensimmäinen pätkä oli vaeltajille vaikea. He harkitsivat vesitason soittamista seuraavana päivänä ja siirtymistä pois koko reitiltä. Ja sehän ei todellakaan ollut edes kivikkoisin osuus…

img_4359

Viimeinen aamu Käsivarren erämaassa oli kirkas ja kirpeä. Pakkanen oli kuurannut kasvit valkoisiksi ja tuntureiden juurella oli paksut usvavaipat.

img_4356

Viimeinen pätkä kohti Kilpisjärven luontotupaa käveltiin porukalla. Minua jo kävellessä vähän harmitti, että joutuisin eroamaan noista huippumukavista tyypeistä. Puhuimme matkusteluista, vaelluksista, perheistä, oikeastaan kaikesta mahdollisesta. On jännä, miten tunturissa tuleekin puhuttua asioista niin vaivattomasti ja estoitta, vaikka ihmiset olisivatkin ennalta tuntemattomia. Minä kehuin suoraan heitä, miten mukavina ja hyvinä tyyppeinä heitä pidin. Pitäisi yleensäkin kehua enemmän jos on aihetta. Olin olevinaan yksinvaelluksella, mutta tunsin saaneeni ystäviä.

img_4360

Ihan Kilpisjärven tuntumassa ruska antoi parastaan. Maisemat näyttivät siltä, kuin joku olisi tarjonnut värikynää ja hilannut taustalle pahviset lavasteet.

img_4368

img_4388

img_4370

Perillä parkkipaikalla päätettiin vielä mennä yhdessä syömään ennen lopullista eron hetkeä.

53 kilometriä suuntaansa plus kiertotiet ja tunturinhuiputukset veivät kahdeksan päivää ja yötä elämästäni. Olisi tuon ajan voinut huonomminkin viettää! Tapasin paljon ihmisiä, sain ystäviä (kyllä, yhteyttä on pidetty), näin upeita maisemia, kävin yli kilometrin korkuisilla tuntureilla ja tein täysin erilaisen vaelluksen, mihin olen tottunut. Aina oppii ja kokee jotain uutta, tällä kertaa opin eniten ihmisistä, itsestänikin. On aika opetella nauttimaan, eikä ole tarvetta todistella itselleen tai muille yhtään mitään. Tämä reissu meni hyvin, kun en ottanut mitään paineita mistään, menin miten hyvältä tuntui.