Seuraava aamu oli toista luokkaa. Olin jo yöllä herännyt useita kertoja, kun telttakangas pakkui kovassa tuulessa. En muistanut ottaa korvatulppia reissulle. Kun nousin teltasta, aallot paiskoivat vasten kalliorantoja ja minua alkoi vähän hirvittää. Nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja aloimme tutkia kartasta mitä kautta lähdemme etenemään. Aallokko oli hurja ja jouduimme ylittämään selän.
Tauon jälkeen meloimme aika rehevässä vesistössä. Rannoilla oli kaislikkoja, asutusta ja vedessä kasvoi paljon vesikasveja. Ilma oli sateinen. Pidimme lounastauon kivalla pikkukalliolla, jonka päälle oli tehty kivikasoja. Oli ihanaa makoilla jääkauden muovaamalla kalliolla melontaliivit tyynynä.
Taas koitti juhannuksesta seuraava maanantai, joten kokoonnuimme porukkamme kesken lähelle Värtsilän rajanylityspaikkaa. Olimme yötä majatalossa, josta jatkoimme varhain aamulla rajalle. Rajalla meni taas puolitoista tuntia, kuten joka kerta aikaisemminkin. Kajakit tutkittiin tarkkaan.
Laatokan melontaryhmämme on muodostunut alunperin jo eräopasopintojen aikaan, kun lähdimme Vuokselle melontavaellukselle. Silloinen eräopasopettajani ja luokkakaverini ovat mukana remmissä edelleen. Vuoksella keksimme, että mennään Laatokalle ja niin ollaan tehty joka kesä sen jälkeen. Laatokalle lähti koulukaverini silloinen pomo ja hänen ystävänsä ja opettajani ystäväpariskunta. Tämä tiimi on pysynyt, vaikka mukana on välillä vierailevia tähtiä käynytkin. Reissuilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Erilaisia ihmisiä yhdistää yhteiset kokemukset ja huumori. Olemme nauraneet, että jos joku täysin ulkopuolinen haluaisi mukaan, hänelle pitäisi järjestää muutaman päivän mittainen pääsykoe.Tällä reissulla ajoimme kajakkikuorman kanssa Pitkärantaan, jossa tapasimme jo viime reissulla tutuksi tulleet miehet. He auttoivat autojen kuskaamisessa. Kävimme jättämässä Uuksuun yhden auton ja jatkoimme itärantaa noin sata kilometriä eteenpäin etsien sopivaa aloituspaikkaa. 
Kävimme yhdellä rannalla katsomassa Laatokan aaltoja. Minun tuntemukseni olivat aika kauhistuneet. Olisin halunnut jättää melomatta. Koko itärannikko on täysin tyhjää, länsituuli puhaltaa ja lyö maininkeja rantaan ilman saarten tuomaa suojaa. Edellisviikolla aallot olivat olleet 3-4 metrisiä.
Löysimme kuitenkin sopivan paikan Laatokkaan laskevan joen varrelta. Purimme kuorman, päästimme autokuskit matkaan ja söimme ennen vesille lähtöä. Meloimme noin viisi kilometriä idyllistä jokea, kunnes alkoi kuulua voimakas kohina. Laatokkahan se siellä piti meteliä.
Joen suisto oli yksi valtava hiekkaranta kapeine särkkineen. Mainingit pauhasivat ja mahanpohjaa kutkutti. Ryhmäpaineen ansiosta uskaltauduimme kaikki vesille.
Matka eteni sivutuulessa. Aallot olivat niin suuria, että vierellä melovan kajakki hävisi välillä näkyvistä. Keskityin niin kovaa, että puristin melaa rystyset valkeina ja jokainen vartaloni lihas oli suorastaan krampissa koko ajan. Ensimmäiselle tauolle rantautuessa mainingit käänsivät kajakkini sivuttain ja seuraava aalto iskeytyi päälle kaataen minut. Jalat ylettyivät onneksi pohjaan, mutta vettä täynnä oleva kajakki iskeytyi päälleni maininkien mukana antaen mehevät mustelmat muistoksi. Talviturkki tuli heitettyä Laatokkaan, kaikki vaatteet hattua lukuunottamatta kastuivat. Ei auttanut muu kuin vaihtaa kuivaa ylle ja hengähtää hetki.
Matka jatkui koettelemuksista huolimatta. Kovissa aalloissa rannasta poispäin lähteminen oli paljon helpompaa kuin rantautuminen, vaikka voisi toisin luulla. Meloimme pimeän tuloon asti. Leiriydyimme joskus yhden aikaan yöllä hiekkarannalle. Ja niitähän tällä reissulla riitti.
Reissulta jäi päällimmäisenä mieleen aallot ja hiekkarannat. Pelottavinta oli selvittää tiensä karikkojen läpi, kun tuuli meinasi viedä kajakin aivan eri suuntaan, mihin oli tarkoitus mennä. Ristiaallot paiskoivat välillä aaltoja kajakin päälle niin rajusti, että aukkopeitteen läpi tuli litrakaupalla vettä. Kova myötätuulikin oli aika haastava, kun aaltoja ei nähnyt. Oli pelko vetää melalla tyhjää ja kaatua. Ajauduimme kerran myös matalikkoon, jossa mela osui pohjaan ja aallot hurjistuivat vaahtopäiksi. Hiekkarantoja oli enemmän kuin riittävästi. Hiekkaa oli teltassa, varpaissa, juomapullossa, hiuksissa ja suussa. En tiedä paikkaa, missä sitä ei olisi ollut. Myös hyttysiä ja polttiaisia oli ja ne saivat minut paukamille.
Kaiken jännityksen ja kauhun tasapainoksi reissu antoi paljon hienoja kokemuksia ja elämyksiä. Yhdellä uskomattoman kauniilla rannalla makasimme viiteen asti iltapäivällä odotellen aaltojen rauhoittumista. Ranta oli täynnä hiekkaa ja tolkuttoman kauniita kiviä. Olisin voinut tutkia niitä loputtomiin! Iltaisin istuimme nuotion äärellä ja jututtelimme tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Erämaan ja rannattoman järven välisellä kapealla hiekkakaistaleella on yllättävän hienoa olla, on vähän niinkuin maailmalta piilossa.
Kauniita paikkoja tuli vastaan jokaisella pysähdyksellä. Yhdellä tauolla löysimme orvokkimeren! Kerran yritimme oikaista pientä ojaa pitkin. Oja muuttui koko ajan matalammaksi ja matalammaksi. Lopulta oli pakko kääntyä takaisin ja ohjailla melalla kajakkia ojan reunalta käsin.
Reissu sai minut tuntemaan itseni (ja muut seurueemme jäsenet) sankareiksi. Meloimme erilaisia päivämatkoja yhdentoista ja reilun kolmenkymmenen välillä. En olisi ikinä uskonut, että uskallan meloa niin hurjissa aalloissa, mutta niin sitä vaan tuli melottua! Sain turvaa muista ryhmämme jäsenistä ja huomasin omaavani puolta enemmän voimia mitä luulin. Meloessa päässäni ei liikkunut juuri mitään muuta, kuin aallosta aallolle pääseminen, joten pään tyhjentäminen tuli hoidettua tehokkaasti. Joskus sain ujutettua päähäni sen verran ”järkeviä” ajatuksia, että kamalassa aallokossa keksin itseä rauhoittaakseni J.Karjalaisen Sankarit-kappaleeseen uudet sanat ja toistin niitä mielessäni uudelleen ja uudelleen.
Viimeinen ranta tuli lopulta vastaan Uuksussa. Emme olisi malttaneet lopettaa viisi päivää ja sata kilometriä kestänyttä melontaa. Löysin yhdeltä rannalta nipun ilmapalloja ja kiinnitin ne kajakkini keulaan. Suoritin 40-vuotis juhlamelonnan reissumme viimeisenä päivänä.
Viimeiseksi päiväksi järvi tyyntyi ja suojaisa lahdenpoukama antoi meille kevyen lopetuksen. Porukkamme toinen naismeloja veti meille lopuksi Anne Sällylää kunnioittaen melajumpan. Pyörittelimme hartiat vetreiksi ja nauroimme niin, että ainakin minulta meinasi kajakki kaatua. Kun lopetimme melonnan ja vedimme kajakit kuiville, tuli haikea olo. Paljon vaatinut melonta oli antanut minulle niin paljon, että tuntui surulliselta nousta maihin. Oli kuitenkin aika siirtyä vieraanvaraisen pariskunnan hoiviin yöksi. Saimme vastaamme meitä varten lämmitetyn saunan ja herkkuja ja vodkaa notkuvan pöydän.
Seuraavana päivänä räiskäleaamiaisen jälkeen otimme Suomen suunnaksi ja palasimme kotiin.
Minä odotan jo seuraavaa juhannuksen jälkeistä maanantaita. Laatokka odottaa.
Kuukausi yksin erämaassa 
Viimeisimmät kommentit