Kuukausi yksin erämaassa

Edellistalvena en käynyt pohjoisessa ollenkaan ja se otti koville. Kaipasin koronatilanteen aiheuttamaan toimettomuuteen ja kotona pyörimiseen vaihtelua. Olimme peruneet koko talven ajalta kaikki fyysiset asiakaskontaktit, ettemme vaarantaisi kenenkään terveyttä houkuttelemalla eri sairaanhoitopiirien alueelta ihmisiä samaan läjään. Vaelluksemme ajankohdalle olisi ollut asiakasvaellus ja Kuuselan kämppä Luirolta oli valmiiksi varattu ja maksettu, joten se silmällä pitäen aloimme suunnitella omaa reissua.

Kukaan meistä ei ollut vaeltanut Kekkosen kansallispuiston pohjoisosissa ja Raja-Jooseppi, Anterinmukka sun muut paikat olivat vain nimiä kartalla. Päätimme lähteä reissuun Raja-Joosepista, hiihtää sieltä Luirolle ja tulla länsikautta takaisin autolle. 27.päivä maaliskuuta starttasimme hiihtoreissun kolmen hengen porukalla auringon paistaessa lämpimästi.

Rajamiesten kelkkaura oli tiukkaan tamppautunutta baanaa. Päätimme jo etukäteen, että katsotaan reittivalinnat aina tilanteen ja hankikannon mukaan. Poikkesimme rajan urasta Kiertämäjärviä kohti. Halusimme vältellä muita ihmisiä, joten pysähdyimme Kiertämäjärven laavulle vain lounaalle ja jatkoimme yöksi Karhunpalon tulipaikalle. Kelkkauralta kun poikkesi yöpaikkaa kohti, ei hanki kantanut yhtään. Paksu, raskas nuoskalumi oli työlästä kulkea. Hiihtoa päivälle kertyi noin 12 kilometriä. Karhunpalossa lapioimme tulikehän esiin ja tamppasimme majoitteelle alustan. Nukuimme kaikki kolme Haltin rättilaavussa.
Vesa ja Late fiilistelee tulilla.

Illalla keitimme kuumaa vettä nuotiolla termareihin. Aamun valjetessa satoi vettä. Mikä mainio hiihtokeli!

Toinen hiihtopäivä takkusi. Reidet oli ihan juntturassa edellispäivän ahkiohiihtoon tottumattomana ja lumi oli raskasta. Järven jäälle oli noussut vettä ja Vesa humahti päällimmäisen jääkerroksen läpi. Läpimärät monot pistivät miettimään päivän etappia uudelleen. Lopulta hiihdimme vain viitisen kilometriä Kiertämäjärven autiotuvalle, pistimme kamiinaan tulet ja virittelimme märät varusteet kuivumaan. Laavu suorastaan valui vettä aamun sateen ansiosta, se kuivahti kämpän ulkoseinustalla siihen kuntoon, että saimme viritettyä sen pihalle yösijaksi. Illalla istuimme rannan tulipaikalla ja nautimme kirkkaasta taivaasta täyden kuun möllöttäessä meille.

Vesihiihtoa.
Kiertämäjärven kämppä.

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Anterinmukkaa. Matkalla nähtiin riekkoja ja komeita kelopuita. Suoalueiden mäntyjen vihreä sävy sykähdytti ja kynttiläkuusikot näyttivät upeilta tunturit taustoinaan. Ensimmäiset 15 kilometriä sujui hienosti, vaikka matkalla oli isoja nousuja ja laskuja. Sukset luisti yllättävän hyvin. Nailoniset kokopitkät nousukarvat pysyivät suksissa koko reissun ajan, eikä ongelmia ollut. Viimeiset viisi kilometriä vähän takkusi, kai syynä oli väsymys ja lämpö. Heitin jossain vaiheessa anorakin alta paidankin pois, koska hiki valui pitkin kylkiä. Tuntui, ettei odottamani Anterinmukan kämppä tule ikinä reitille. Hiihtopäivä kesti lopulta 11 tuntia, vaikka matkaa oli 20 kilometriä. Perillä ihailin hetken tupaa ja aloin sitten kokkailemaan. Miehet virittivät laavun pihalle juuri ennen pimeän tuloa. Kämppä oli kuuma kuin sauna, joten se ei houkuttanut yöpaikkana. Ennen meitä kämppään kotiutuneet vissiin viihtyivät vähän lämpöisemmissä olosuhteissa kuin me…

Maisemia riitti!

Anterinmukasta herättyä oli yöllä satanut kunnon kerros märkää lunta. Laavun katto oli melkein naamassa kiinni. Vietimme hitaan aamun. Aamupala nautittiin tuvan lämmössä ja keitimme taas termareihin vettä. Melkein heti hiihtämään lähdettyämme alkoi sataa lunta. Hammaskurua kohti mennessä meitä tuli kolme Metsähallituksen kelkkaa vastaan, joten saimme hyvän uran, mitä pitkin sukset luistivat. Aurinkokin näyttäytyi hetken ajan. Ohitimme Hammastunturin kämpän ja menimme kodalle yöksi, koska ajattelimme sen olevan rauhallisempi paikka. Kota olikin ihana yöpaikka! Laavu sai pysyä paketissa 15 kilometrin hiihtopäivän jälkeen.

Viides hiihtopäivä alkoi taas lumisateen säestämänä. Tapasimme onneksi taas Metsähallituksen huoltoporukan kelkkoineen. Moottorikelkoista alkaa tykkäämään, kun ymmärtää niiden suomat helpot hiihtoetapit. Uran ulkopuolella lumi ei kantanut yhtään. Meillä jokaisella oli tunturisukset hiihtiminä. Tuuli yltyi navakaksi. Anorakin karvareunushupun suojissa oli hiljaista. Oli pidettävä katse koko ajan suksenkärjissä, koska jäätävä tihku tuntui kasvoissa ihan neulojen pistoilta. Ojat ja joet olivat sulia, ylitykset piti tehdä kieli keskellä suuta ja rivakasti lumikansia pitkin.

Suuntana meillä oli Luiro ja siellä oleva Kuuselan kämppä. Olimme haastavista olosuhteista huolimatta perillä jo kolmelta, ehkä se keli antoi vähän vauhtiakin, kun halusi saada päivän etapin nopeasti päätökseen. Sokostista näkyi ohi hiihtäessä pelkkä aavistus.

Tupaan oli uusittu katto ja kamiina edellisen käynnin jälkeen. Viritimme heti varusteet kuivumaan ja kamiina lämmitti pienen kämpän nopeasti. Tuona päivänä oli Vesan synttärit, joten juhlistimme iltaa hyvällä ruualla, rennolla oleskelulla ja muutamalla viskinaukulla. 15 kilometrin pikataipaleen jälkeen teki hyvää olla ihan rennosti.

Vetelehdimme aamulla kämpällä puoleen päivään asti. Kuivasimme tuvassa Anterinmukassa märäksi jääneen laavun ennen lähtöä. Kävin Hiltonissa lueskelemassa tupakirjaa ja kyselin mihin muut hiihtäjät olivat suuntaamassa. Me olimme kuulleet huoltoporukalta, ettei alkuperäisellä reittisuunnitelmallamme olisi koko matkalla kelkkauraa, joten vaihdoimme suunnitelmaa. Sain järjestettyä meille kyydin Kiilopäältä autolle, joten hiihtäisimme sinne hyviä uria pitkin. Sukset olikin tuona päivänä syönnillään, suihkaisimme 8 kilometrin matkan Luirolta Tuiskukuruun kahdessa ja puolessa tunnissa! Kämppä oli tyhjä. Odotimme koko ajan, että sinne alkaisi valua porukkaa. Minä otin päiväunet. Pidimme laavun paketissa ja virittelimme pedit tupaan. Illalla riekot pitivät ääntä vedenottopaikan lähellä.

Tuiskukurun kämpältä herättyämme oli vihdoinkin pakkasta! Kipusimme monta ylämäkeä ja ihailimme Nattasia aurinkoisessa kelissä Vintilätunturin huipulla lounastaessamme.

Kohti Suomunruoktua.

Seitsemännen päivän aikomus oli hiihtää yöksi Suomunlatvan laavulle. Siellä kuitenkin oli sen verran porukkaa, että päätimme jatkaa vielä Niilanpäälle. Suomunlatvan jälkeen oli pitkä loiva ylämäki, jonka olen aina aiemmin laskenut vapaalla alas. Tykkään ylämäistä ja siitä kutkuttavasta tunteesta, kun odotan ylhäältä avautuvia maisemia. Jossain vaiheessa rinnettä pysähdyimme tankkaamaan välipalaa loppurutistusta varten. Vesa humahti uran vieressä olevan hangen läpi.

Nyt ilta oli jo lähestymässä, olimme hiihtäneet jo 20 kilometrin matkan laavulle ja Niilanpäälle oli vielä 4 kilometriä. Kaikki päivän väsymys haihtui, kun pääsimme avotunturiin. Aurinko paistoi matalalla, tuulen muovaamat lumiaallokot muodostivat hienoja varjoja hangen pintaan. Kaikki oli suorastaan täydellistä!

Vaikka monenlaista hienoa maisemaa ja metsää oli viikon aikana kohdattukin, minua sykähdyttää avotunturit eniten. Hymy oli korvissa, kun hiihtelimme kantavaa hankea pitkin viimeiset kilometrit.

Niilanpääkin oli täynnä ihmisiä. Pystytimme laavumme tulipaikan viereen, vähän kauemmas muista. Hämärä tuli heti, kun saimme reissun pisimmän hiihtopäivän päätökseen. 24 kilometriä väsytti sen verran, ettei ruuan jälkeen kauaa tarvinnut unta houkutella.

Viimeisenä aamuna oli kunnolla pakkasta ja hanki kimmelsi yhtenä timanttimerenä. Vihonviimeinen etappi oli vain neljä kilometriä. Kiilopäällä oli paljon autoja ja hiihtäjiä. Palautimme varauskämpän avaimet ja odottelimme pihalla kyytiä.

Kahdeksan hiihtopäivää, sataviisi kilometriä, litroittain hikeä, upeita kynttiläkuusikoita, naavaisia mäntyvanhuksia, luokilleen kaareutuneita tunturikoivuja, tuiskua, vesisadetta, räntäsadetta, lumisadetta, väsymystä, intoa, naurua, ihmettelyä, avotuntureita, aurinkoa, usvaa ja jännitystä. Ihana reissu ja tuli tarpeeseen!

Näinä epävarmuuden ja pelon sävyttäminä aikoina tekee mieli metsään. Syitä on vähintään yhtä monenlaisia kuin metsään menijöitäkin. Joku potee vieroitusoireita liikunnasta, jota on harrastanut kuntosalilla tai muissa ryhmätiloissa. Joku meinaa tulla hulluksi, kun joutuu viettämään kaiken ajan kotona, eikä työaikakaan tuo edes pientä maisemanvaihdosta. Joku ei jaksa sitä, että ympärillä on jatkuvasti porukkaa ja ääniä, lapset eivät ole koulussa tai harrastuksissa ja puolisokin on rinnalla 24/7. Joku taas asuu yksin ja metsä voi tuoda lohtua yksinäisyyden vallatessa mielen. Lue lisää

Tämä talvi on ottanut koville. Lunta ei ole hiihtämiseen riittänyt kuin parina päivänä, enkä ole käynyt pohjoisessa, vaikka siellä porukka suorastaan hukkuu lumeen. Opettelin hiihdon sijaan pyöräilemään, paikkaamaan vaatteita ja neulomaan villasukkia. Onpahan ollut jotain tekemistä. Lue lisää

Olen miettinyt miksi haluan päästä yksin vaeltamaan, koska ensi syksynä olen taas lähdössä. Mikä se perimmäinen syy on, mikä vetää reissuille kauas kaikista itselle tärkeistä ihmisistä. Ei minulla ole mitään tarvetta todistella kenellekään, että pystyn siihen, tai että hallitsen erätaidot täydellisesti. En koe tarpeelliseksi näyttää, että voin olla yksin neljä viikkoa, ilman juttukaveria, tukea vaikeissa tilanteissa tai että tarvitsen jotakuta jakamaan ilon ja onnen hetket. Olen muutenkin eri mieltä Christopher McCandlessin (Erämaan armoille) kanssa siitä, että onni olisi aitoa vain silloin, kun sen jakaa jonkun kanssa. Onni on aitoa aina, kun sitä tuntee. Siihen ei tarvita toista ihmistä, joskus pelkkä oma ajatus voi saada kokemaan onnea. Lue lisää

Sitä on niin toisen ihmisen lumoissa, ettei haluaisi minkään koskaan muuttuvan. Kun arki koittaa, eikä enää lumoudu kaikesta siinä toisessa, haluaakin muuttaa sen toisen itselleen mieluisaksi. Haluaa muuttaa sen omaksi peilikuvakseen. Äkkiä unohtaa syyt, miksi siihen toiseen rakastui. Unohtaa, tai ei halua miettiä. Ei ole enää kahta erillistä ihmistä, vaan yksikkö, joka miettii, haistaa ja maistaa samalla tavalla, puhuu henkeviä samojen ystävien kanssa, lainaa toiselta hammasharjaa. Parisuhde.

En tiedä voiko luontoon ja metsiin rakastua samalla tavalla kuin ihmisiin, mutta olen huomannut tunteiden olevan hyvinkin samanlaisia. Kun huomaa, miten hyvä olo metsissä samoilusta tulee, sitä haluaa enemmän. Kun sinne ei pääse, alkaa ahdistamaan. Ikävä kalvaa rintalastaa kuin vastarakastuneella, joka ei pääse rakkaansa luo. Luontosuhde. Lue lisää

Tiivistän tähän juttuun ohjeita vastuulliseen retkeilyyn ja vaeltamiseen liittyen. Retkeilijöiden määrä on kasvanut viimeaikoina PALJON ja joukossa on myös niitä, jotka eivät välttämättä tiedä kuinka toimia oikein.

Lue lisää

Tuntureilla tuli käytyä

Elokuu meni vaeltaessa. Vedin kolme reissua asiakkaille pohjoisen erämaissa ja yhden viikon pidin lomaa. Todella kiireisen kesän jälkeen tuntui välillä melkein huvimatkalta koko kuukausi.

Ensin vein porukkaa Muotkatunturin erämaahan, sitten Kaldoaiviin. Muotkalla kohtasimme kaksi ihmistä, Kaldoaivissa ei ketään.

Noiden viikkojen jälkeen pidin lomaa. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia. Makasin pari yöseutua yksin pakun perässä salaisessa piilopaikassa enkä tehnyt pilvitaivaan tuijottelua suurempaa. En edes pukenut. Teki hyvää, enkä harmittele, että olisin voinut käyttää tuon ajan tehokkaammin. Joskus lepo on järkevintä.

Viimeinen pohjoisen viikko meni Paistunturin erämaassa. Kaikki isot tunturit huiputettiin, ihailtiin auringonnousuja ja – laskuja, naurettiin ja nautittiin. Guivi huiputettiin erämaan kautta, huipulta näimme parin kilometrin päässä kävelevän kaksi ihmistä.

Olimme omassa erämaakuplassa, koko naislauma. Kelit helli; elokuun viimeisinä päivinä uskalsi heittää vaatteet joenpenkalle ja pulahtaa viileään veteen.

Tuntureita silmänkantamattomiin, ruska aluillaan, kunto kohonnut sellaiseksi, ettei rinkka tuntunut selässä miltään, aamuiset usvaverhot jokilaaksoissa. Tuntui pahalta lähteä pois.

Kotimatka oli vaikea. Vaikka olikin jo ikävää koiraa, lapsia ja miestä, tuntui vaikealta jättää tuo kaikki taakse. Jotenkin se on vaikeampaa vuosi vuodelta, luopua siitä tunteesta tuntureilla, että on turvassa. Siltä minusta tuntuu, kun näen koskematonta erämaata silmieni edessä.

Takaisin tunturiin

Vointi on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Siis sitä huimailuhommaa. Olen paiskinut töitä Isojärvellä, toivonut helteiden loppumista ja nukkunut yöt kuin kivi pimeän kaivon pohjalla. On ollut kiire. Kuivuri on hurissut keittiössä. Pakkaaminen jää viimetinkaan.

Lue lisää

Vaeltamisen keventämisestä

Oma terveydentila ja paniikki vaeltamiseen kykenemisestä laittoi minut hetkeksi miettimään varusteiden keventämistä. Olen ruumiilliseen työhön tehty. Molemmat vanhempani ovat maalaistaloista, niin minäkin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi jokainen säästetty askel ja kantamaton kilo olisi jollain tapaa hyvä asia.

Lue lisää

Tämä kevät ja alkukesä on olleet erilaisia kuin aiemmat. On ollut uutta tekemistä, uuden oppimista, mutta myös vähemmän metsäöitä kuin aiemmin. Kiire on ollut iso osa arkea.

Vielä talvella suunnittelin pakun tuunaamista reissuautoksi. Kesä menisi retkeillessä ja nauttiessa maisemista. Keväällä hyppäsimme kuitenkin Isojärvelle yrittäjiksi, joten paku vaihtui retkiautosta tavaroidenkuljetusautoksi, pakun rakentelu vaihtui leipomispuuhiin ja Heretyn palveluiden suunnittelemiseen.

fbthdr

Pakusta on tuunattu vasta kuljettajan osastoa.

Lue lisää

On ihanaa olla Heretyssä töissä. Ihan kuin olisi ikioma kansallispuisto. Kamala kiire on ollut koko toukokuun, on meinannut vähän stressiäkin pukata, mutta onhan tuo linnunlaulu ja puisto aika rentouttava työympäristö…

Viime viikolla saatiin kutsu osallistumaan ohjattuun hyvinvointiretkeen. Lähtö oli kuudelta, juuri kun kahvila meni kiinni. Vähän väsytti, eikä oikein tehnyt mieli lähteä, mutta mentiin silti. Ja hyvä kun mentiin! Lue lisää

Kävin keskustelun työssäoppijan kanssa, joka on elänyt puolet minun elämästäni. 22. Nuori minuun verrattuna, mutta hyvinkin hereillä ja tietoinen tästä maailmasta. Hän halusi kuulla asioita ensimmäisestä pitkästä vaelluksestani. Asioita, joita en ole hetkeen miettinyt. Lue lisää