Laatokalla melomassa 2016

Tänä kesänä Laatokan melontaporukkamme kutistui vain neljään melojaan. Lähdimme matkaan juhannussunnuntaina ja yövyimme Tohmajärvellä Minimotellissa ennen rajan ylitystä.

Retkeilyyn sopivaksi tuunatun auton katolle sidottiin kaikkien kajakit ja kauhulla odotettiin rajamuodollisuuksia, haluaisiko tullimies kaikki kajakit alas katolta, sitä ei voinut etukäteen arvata.

Tullissa oli omat haasteensa. Venäjän rajalla auton perästä löytyi ylimääräinen vararengas, joka ei ollut vanteilla. Auton omistaja oli unohtanut renkaan kyytiin sen suurempia ajattelematta. Kolmen tunnin kuulustelujen ja raporttien tekemisen jälkeen tiedämme nyt, että auton renkaiden Venäjälle vieminen on ehdottomasti kiellettyä. Sakot tulee postissa ja ne täytyy käydä Venäjän puolella maksamassa. Aikamoista…

Tullin jälkeen kävimme vaihtamassa valuuttaa ja ostimme jotain pientä kaupasta. Kahvila Jänismäessä syötiin perinteisesti pitsat ennen Sortavalaan lähtemistä. Kohteena siis oli Sortavalan saaristo, Sortavalasta Wätikän suuntaan. Lähtöpaikaksi valikoitui Hotelli Piipun piha, jonka vartioidulle parkkipaikalle saa maksua vastaan jättää auton.

Kun kaikki tarpeellinen oli kajakeissa ja auto parkkeerattu, pääsimme melomaan. Olin kerran aiemminkin lähtenyt samasta paikasta, mutta suunta oli vähän eri. Meloimme lähellä rantaa ja ihailimme jylhiä kallioita. Yhden kallion kyljessä oli ristikuvio ja vuosiluku 1828.Jälkikäteen nettiä selattuani uskon sen liittyvän Volgan-Itämeren vesitiehen, joka avattiin tuona vuonna. Se johtaa Volgalta Rybinskin tekojärven, Šeksnajoen, Valkeajärven, Kovža– ja Vytegrajokien kautta Äänisjärvelle sekä Syvärijoen, Laatokan ja Nevajoen kautta Suomenlahdelle. Reitin pituus on noin 1100 kilometriä.

Meloimme ensimmäisenä iltana 8 kilometrin matkan pieneen saareen yöpymään. Saari oli hieno! Oli hiekkarantaa, siloista kalliota, sään runtelemia mäntyjä ja monenlaisia kasveja. Laitoin telttani rantahiekalle ja käytin telttakiiloina isoja kiviä.

Illalla auringonlaskua ihailtaessa alkoi meitä lähestyä purjeveneiden letka. Käynnissä oli joku isompi purjehduskilpailu. Oli aika upea näky, kun purjeveneet värikkäine purjeineen viuhahtelivat äänettömästi ohi. Myöhemmin ohi meni myös iso laiva, joka jäi vähän matkan päähän yöksi parkkiin. Laivasta kuului musiikki vähän rikkoen meidän muuten rauhaisaa tunnelmaa. Laatokka oli tyyni ja taivas kaunis.

Seuraava aamu oli toista luokkaa. Olin jo yöllä herännyt useita kertoja, kun telttakangas pakkui kovassa tuulessa. En muistanut ottaa korvatulppia reissulle. Kun nousin teltasta, aallot paiskoivat vasten kalliorantoja ja minua alkoi vähän hirvittää. Nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja aloimme tutkia kartasta mitä kautta lähdemme etenemään. Aallokko oli hurja ja jouduimme ylittämään selän.

Sivutuulessa minun ei niin kovin suuntavakaa peräsimetön kajakkini teetti minulla töitä ihan kunnolla. Jouduin melomaan oikeastaan pelkästään vasemmalla melan lavalla, eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia miettiä melonko nyt juuri oikeita lihaksia käyttäen. Minua rehellisesti sanottuna pelotti ja jännitin jokaisen vartaloni lihaksen äärimmilleen.

Kun melottava selkä alkoi olla yli puolen välin, alkoi aallokko mennä jo melkein kuin itsestään. Osasin jo nähdä aallon muodosta, kannattaako kajakin keulaa kääntää aaltoa vastaan vai antaako kajakin keinua aallolla täysin sivuttain korkin lailla. Välillä sain pärskeitä kasvoilleni, enkä nähnyt silmälaseillani juuri mitään. Melasta ei vain voinut otetta irrottaa hetkeksikään, ei edes laseja pyyhkiäkseen.

Kesken melonnan mietin aika vähän mitään. Tulin silti semmoiseen tulokseen, ettei minulla todellakaan ole keskittymishäiriötä, vaikka niin olin luullut. Keskityin melomiseen täysillä, eikä ajatukseni harhaillut mihinkään muualle! Melontakaverini naureskeli, että varmaan sitä oppii keskittymään, jos on kyse henkiinjäämisestä…

Selän ylittämisen jälkeen olimme tauon tarpeessa kaikki. Pieni tuuleton poukama oli hyvä paikka rantautua ja kartan mukaan paikassa oli myös jännää tutkittavaa. Pienen polun päässä oli saaren sisäinen järvi! Järven toinen pää oli soista maastoa, puut nousivat vedestä. Vastarannalla kohosi korkea kallio. Tuntui hyvältä päästä kävelemään aallokkomelonnan jälkeen.

Tauon jälkeen meloimme aika rehevässä vesistössä. Rannoilla oli kaislikkoja, asutusta ja vedessä kasvoi paljon vesikasveja. Ilma oli sateinen. Pidimme lounastauon kivalla pikkukalliolla, jonka päälle oli tehty kivikasoja. Oli ihanaa makoilla jääkauden muovaamalla kalliolla melontaliivit tyynynä.

Iltaa kohti keli huononi. Taukojen väli venyi ja fiilis kiristyi. Haluaisin itse pitää tauon puolentoista tunnin välein, muuten alkaa paikat jumiutua. Vaikka tästä oltiin puhuttu, ei kukaan oikein malttanut pysähtyä, eikä sateeseen tehnyt mieli nousta seisoskelemaan. Lopulta illan hiipiessä löytyi kohtalaisen hyvä leiripaikka ja asettauduimme siihen. Melontakilometrejä kertyi 20. Illalla viritimme tarpin korkean kallion päälle. Sen alla istuimme iltaa sateen ropistessa kankaaseen.

Aamulla kaikki oli märkää. Ihan kaikki. Ilma oli kosteasta usvasta sakea, eikä mikään kuivunut, vaikka miten viritteli narulle roikkumaan. Aamutoimien jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa.

Maisemat alkoivat muuttua koko ajan karummiksi. Kalliorannat, luodot ja jyrkänteet olivat jääkauden ja veden siloittamia. Niistä saattoi hahmottaa milloin kivettyneen merihirviön muotoja ja milloin pulskien norppien siluetteja. Kallioissa oli jos jonkinmoisia kuoppia, koloja ja viiltoja. Kivilaadut vaihtuivat ja sekoittuivat, tekivät hienoja kuvioita meidän ihmeteltäviksi.

Yhdelle sileälle kalliolle noustuamme taukoa pitämään, tuli norppa meitä katsomaan. Se putkahti pintaan syvyyksistä, katosi taas ja kohta se oli jo ihan eri suunnalla. Utelias norppa kävi aika lähelläkin ja saimme seurata sen liikkeitä pitkät tovit.

Laatokan maisemat pistää mietteliääksi toisinaan.

Kurkku on jo melontareissujen klassikkoeväs. Kulkee kätevästi samassa paketissa vesi ja ruoka!

Lounasta pääsimme nauttimaan ihan uskomattomaan paikkaan. Lahdenpoukaman molemmilla puolilla kohosi komeat kalliot ja vedenpinnan tasolla oli sileä hiekkaranta. Venäjällä hyvän paikan tunnistaa siitä, että siellä on jo ennestään jonkinlaisia leiriytymisen merkkejä. Tässäkin paikassa oli kivistä kyhäilty nuotiokehä, pöydäntapainen viritys ja jotain rakennelmia, mistä me ei ymmärretty mitä ne oli. Paikka oli jokatapauksessa kaunis!

Tauon jälkeen meloimme 1935 painetun kartan mukaan paikkaan, jossa piti olla luostari. Se kyllä löytyikin, mutta laituri oli suljettu, ranta aidattu ja paikka näytti muutenkin hiljaiselta. Kyrilisin aakkosin kirjoitettu kyltti jäi meille mysteeriksi.

Puutsaaresta on joskus louhittu punagraniittia. Näimme luostarirakennuksen seisovan kauempana mäen päällä, se oli punainen. Olisi ollut hienoa päästä lähemmin tutustumaan rakennukseen, mutta emme nousseet kajakeista. Jälkikäteen on selvinnyt, että luostari on Valamon ”sivukonttori” eli skiitta.

Puutsaaren Luostaria lähestyttäessä oli rantakalliolla hautakivi. Venäjällä on tapana laittaa vainajan kuva kiveen, tässä kivessä oli mies pilkillä. Liekkö jäänyt kalamatka viimeiseksi. Yksi rantakallio taas oli täynnä kivirakennelmia. Isommat kivet lepäsivät päällekkäin pienet kivet välikappaleinaan. Jollakin on ollut aikaa askarrella.

Jatkoimme matkaa etsien sopivaa yöpaikkaa. Kalliot olivat ihan mielettömän hienoja. Tummat, melkein mustat märät kalliot näyttivät pehmeiltä. Ihan kuin se olisi ollut jotain vahaa. Pieniä luotoja ja vähän isompia lokkien valloittamia saaria oli pilvin pimein. Puikkelehdimme luotojen välistä, tutkailimme rantoja emmekä pitäneet kiirettä. Kotona voi meloa kuntoilun vuoksi, täällä on hyvä nauttia maisemista.

Sopiva paikka löytyi uskomattoman hienolta kalliolta.

Maihinnousuhuikka uskomattomissa maisemissa.

Yritimme viritellä märkiä telttoja ja varusteita kuivumaan, mutta ilmankosteus oli varmaan lähellä sataa. Mikään ei kuivunut. Nukuin lopulta hyttysverkossa tarpin alla.

Seuraava aamu oli aika jännä. Maailma oli kietoutunut paksuun sumuvaippaan. Ilma oli niin kostea, että sen saattoi nähdä. Loput kosteat kamat sai parhaiten kuivaksi levittelemällä ne lämmintä kalliota vasten, narulla ne vain kastuivat lisää.

Lähdimme melomaan aivan rannan tuntumassa ja lähellä toisiamme. Ei passannut lähteä yhtään sooloilemaan, muuten olisi eksynyt muista. Näkyvyys oli maksimissaan parikymmentä metriä. Välillä maisema näytti loppuvan. Nauroimme, että maailman reuna oli tullut vastaan ja kaikki loppuu. Joskus pieni kallioluoto näytti melkein tipahtavan reunan yli. Tunne oli samaan aikaan hieno, mutta vähän aavemainen ja pelottava. Oli täysin hiljaistakin, mikä lisäsi omituista tunnelmaa.

Neuvostoaikaisen pienen majakan jäänteet luodolla.

Jouduimme vähän muuttamaan reittiä, koska selkiä ei voinut edes ajatella lähtevänsä ylittämään moisessa sumussa. Lopulta pääsimme luovimaan saariston suojissa pois Puutsaaresta ja saimme yhteyden mantereeseen.

Ei siellä mitään ole.

Keli muuttui lopulta täysin. Aurinko alkoi paistaa kirkkaalta taivaalta ja kuoritakit joutivat kannen alle. Hiki virtasi!

(Melontareissu Sortavalan saaristoon tehtiin 26.6.-2.7.2016. Melontapäiviä tuli viisi, joista kolme täyttä päivää ja kaksi ”matkustuspäivää”. Loput matkakertomuksesta tulee myöhemmin.)