Parisuhdeasioissa homma menee niin, että jos ei saa mitä haluaa, seuraa ihan mahdoton pettymys. Jos homma menee ihmisten välillä kauniisti sanottuna päin männikköjä, halutaan asia unohtaa ja päästä siitä yli. Vaeltamisen suhteen asiat menee vähän eri tavalla.
Kun reissu ei suju niin kuin oli etukäteen suunnitellut, seuraa luonnollisesti pettymys, mutta kokemusta ei tulisi edes yrittää unohtaa, vaan oppia siitä. Ylikään ei tarvitse päästä, vaan vaikeudet olisi hyvä pitää muistissa ja miettiä miten niiden kanssa tuli viimeksi toimittua ja mitä voisi seuraavalla kerralla tehdä eri tavoin.
Vaelluksia suunnitellessa on vaikeaa pitää jalat maassa. Hienommat ja haastavammat maastot houkuttelevat, vaikka taidot ja kokemukset ei välttämättä ihan riittäisikään. Rinkkaan tulee kasattua tavaraa, joka joko painaa liikaa tai ei ole vielä kovin tuttua käytön kautta. Samahan se on aivan varmasti rakkauselämässäkin. Ensihuuma sekoittaa pään. Minä myönnän, olen rakastunut tuntureihin, mutta suhteemme on jo aika vakaalla pohjalla.
Kun minun reissuni nyt meni miten meni ja sitä vähän pettymysten karvaiden kyynelten saattelemana manailinkin, päätin ottaa opikseni. Edellisvuoden reissulla olin jo oppinut sen, että suunnitelmia voi muuttaa. Nyt opin tekemään päätöksiä nopeammin ja olemaan ottamatta turhia riskejä. Kun on yksin reissussa, rinkassa oleva gps ja aurinkokenno eivät auta, jos on katkaissut jalkansa sateen liukastamassa louhikossa, jossa ei ole kenttää puhelinsoittoon. Ei myöskään ole järkeä väkisin puskea tulvivan joen yli, jonka sateet ovat muokanneet ihan liian vuolaaksi koskeksi.
Opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Otin luonnon merkit tosissani, pidin erämaata ystävänä, enkä paikkana, josta minun on pakko selviytyä. Olin siellä kylässä, nauttimassa ja imemässä sen rauhaa ja hiljaisuutta itseeni, että jaksan paremmin selviytyä arjesta. Avotunturit saattavat joidenkin mielestä olla tylsiä, kun matka ei näytä etenevän. Minulle maisema muuttuu joka askeleella. Sitä muuttavat pilvet, valon väri, tuulessa liikkuvat lapinvuokot, heinät, varjot. Kun saderintama liikkuu tuntureiden takana, se saa sykkeen nousemaan ja askeleet nopeammiksi, vaikka tiedänkin tuulen suunnan voivan vaihtua vielä monta kertaa ennen kohdalle osumista.
Vaeltaminen on minulle jatkuvaa vuoropuhelua ympäröivän luonnon ja oman kehoni välillä. Koskaan en voi tulla valmiiksi, aina opin jotain uutta. Kun rutiinit ja retkeilytaidot ovat hanskassa, alkaa vasta oppiminen pään sisällä. Jos haluan hyväksi, on sieltä löydyttävä kaikkein eniten nöyryyttä.
Kuukausi yksin erämaassa 
Siinä oli hyvin tiivistetty olennainen. Mukava lukea välillä ”epäonnistumisesta”. Yleensä kaikki reissukertomukset ovat yltiöpositiivisia ja ne hetket kun on läpimärkä, kylmissään, nälissään ja fyysisesti loppu, jää kertomatta. Niitäkin kokemuksia jokaisella vähänkään enemmän retkeilleellä varmasti on ja paljon.
Nuorempana laskin aina paljonko ehdin päivän aikana kävellä ja suunnittelin reissut sen mukaan. Nykyisin nautin mieluummin rauhallisesta menosta, valokuvaan ja muuten vain ihmettelen luonnon kauneutta. Siinä jää helposti kuljettu päivämatka melko vähään mutta se on sitten sitäkin ”laadukkaampaa” etenemistä. Mieluummin 15km niin, että siitä muistaa illalla jotain kun 35km pakonomaista suorittamista.
Nykyisin kun teen reissut enimmäkseen yksin, olen tullut myös varovaisemmaksi. Kuten kirjoitit yllä:” Ei gps tai aurinkokenno auta, jos kinttu on poikki.” Jo lapsesta saakka minulle opetettiin liikkumaan luonnossa tuntien omat rajat ja huomioiden olosuhteet. Sitä mukaa kun ikää on tullut lisää, tulee pelattua mieluummin varman päälle varsinkin yksin liikkuessa. Vastaavasti porukalla koskissa meloessa tulee otettua hallittua riskiä sillä kokemuksella, jonka olen 18 vuoden melontakokemuksella saanut. Siinäkin loukkaantumisen riski huomioiden ”tyhmän rohkeus” ei ole tavoiteltavaa.
TykkääTykkää