Olin pienenä runotyttö. Olin korviani myöten pihkassa naapurin poikaan ja kirjoitin runoja epätoivoisesta rakkaudesta ja siitä, miten tunsin itseni vialliseksi tai vajavaiseksi kun en saanut vastakaikua. Aikaa on kulunut ikuisuudelta tuntuva jakso, tunnen tuon pojan edelleen, runovihkokin on tallessa.
Tuona aikana en unelmoinut tästä työstä mitä teen, minusta piti tulla taiteilija. Silti tästä runosta olen vuosia pitänyt, se tuntuu omalta. Juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan.
Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,
miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.
Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.
Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.
Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.
Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana.
En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.
En ole täällä mikään lohtu tai satama.
Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.
Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki.
Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa.
-Arja Tiainen-
Oma elämäni hienoin ruhoihin liittyvä muisto on parin vuoden takaa, kun meloimme porukalla Laatokalla. Seurueemme varttunein meloja alkoi yhtenä iltana nuotion loimussa lausumaan ulkomuistista runoja. Aaro Hellaakosken pojat pallokentän reunalla ja Juicen lauluiksi säveltämättömät runot Laatokan aaltojen lyödessä kallioon tekivät minuun ison jäljen, eikä se hetki katoa muistista koskaan.
Hyvää runon ja suven päivää! Nauttikaa kesästä, lukekaa runoja.
Kuukausi yksin erämaassa 
Viimeisimmät kommentit