Kuoppilasjärven tuvalla oli kaksi kokeneemmassa iässä olevaa naisihmistä ja ihana pystykorvainen koiruus. Kuulin mahtavia tarinoita menneistä vaelluksista ja pojasta, joka oli soutanut hirmuisen matkan lemmikkihamsteri veneessään. Meillä oli mukava ilta! Ikä on vain numeroita, kun sattuu hyvä porukka koolle. Taisimme kaikki oppia toisiltamme jotain.
Tuvalla söin ja kävin ennen unille kömpimistä liottamassa jalkoja puron jääkylmässä vedessä. Ai että se teki hyvää! En uskaltautunut uimaan vaelluskonkareitten tapaan, olen oikea nynny kylmässä vedessä uimisen suhteen.
Aamulla annoin naisten puuhastella rauhassa aamutouhunsa, makoilin itse laverilla untuvapussi peittonani. He jatkoivat kohti Utsjokea ja kerroin heillä olevan upeita maisemia edessään. Pihalla hyvästeltiin ja otettiin valokuvia, menin sitten hetkeksi nauttimaan hiljaisesta tuvasta. Purin kaikki ruuat laverille eri kasoihin (välipalat, aamupalat, lounaat, illalliset) ja järjestelin ne rinkkaan fiksummin. Harkitsin välipäivän pitämistä, mutta en malttanut. Päivä oli liian kaunis moiseen. Pitkitin lähtöä kuitenkin iltapäivään, mittarissa pojotti +25 varjossa ja se tuntui aika hikiseltä rinkankantokeliltä tuulettomilla tuntureilla. Siivosin mökin huolella ja lähdin matkaan. Päätin edetä mielummin lyhyen matkan päivässä. Jalkaa vihloi yhä enemmän, joten en halunnut kasata etenemisen suhteen paineita.
Jätin Kuoppilasjärven kämpän taakseni ja jatkoin kohti Erttetvarria. Matkalla oli todella kuivaa ja karua maisemaa. Istahdin isolle kivelle pitämään taukoa. Huomasin siinä olevan isoja granaattiläiskiä. Vähän matkaa tasaista kuivaa maata talsittuani näin edessäni ison kiven, jonka päällä oli vaaleampi kivi. Lähemmäs tultuani tajusin päällä olevan kiven muistuttavan ihan selvästi suden päätä! Huskyn omistajana innostuin kovasti näkemästäni, aloin hetkeksi ikävöimään koiraani Moskua. Kun kiersin kiven taakse, oli siellä iso luu. Ties vaikka suden jättämä!
Porot seurasivat minun touhujani kauempaa. Niitä oli paljon!
Olin lukenut karttaa vähän huonosti ja saavuin Erttetvarrin viereiselle tunturille enkä Erttetvarrille. Näin jo vanhan poroerotusaidan. Välissämme oli kuitenkin suo, jonka kierrettyä jouduin kävelemään pari ylimääräistä kilometriä.
Perillä olin yhdeksän aikaan illalla. Auringolla oli taas oranssit valot päällä ja se loi pitkiä varjoja tuntureille. Tipautin rinkkani maahan ja melkein unohdin sen olemassaolon samantien.
Poroaita oli yksinkertaisesti ihan mieletön! Olin nähnyt paikasta kuvia aiemmin, mutta ne eivät tehneet sille oikeutta. Kymmeniä metrejä kivistä ladottua aitaa mutkitteli keskellä ei mitään. Ne muodostivat kaaren, johon johtavia kiviaitoja oli jatkettu tunturikatajien kuolleilla käppyräisillä rungoilla.
En voinut kun ihastella hengästyttävää rakennelmaa. Minulle tuli mieleen Egyptin pyramidit, että tämä oli saamelaisten versio kivirakennuksista. Tässä vain oli jotain järkeä, tätä oli käytetty työhön eikä hautapaikaksi. On vaatinut melkoista omistautumista ja ryhmätyötä saada moinen aita rakennettua. Ja kaikki on saatu aikaan käsivoimin, ilman mönkijöitä tai traktoreita.
Vaikka aita on rakennettu varhain 1800-luvulla, oli se vielä uskomattoman hyvässä kunnossa. Puisia portteja on tietysti myöhemmin uusittu.
Otin kaiken irti auringon pehmeästä valosta ja otin paljon kuvia. Nälän kouristellessa mahaa aloin etsiä teltalle paikkaa kivisestä maastosta. Se osoittautuikin vähän kinkkisemmäksi operaatioksi… Harkitsin jopa poroaidan sisäpuolella yöpymistä, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että se olisi sopimatonta. Löysin paikan ihan poroaidan portin vierestä.
Asettelin kaiken paikalleen sillä aikaa, kun BlåBand muhi valmiiksi pussissa. Istuskelin oviaukossa ja söin hyvällä ruokahalulla.
Huomasin ison linnun lentävän ympyrää teltan yläpuolella. Se tuli alemmas koko ajan, lopulta näin sen olevan aika iso pöllö. Lintu varmistui suopöllöksi. Se tuli lopulta seisomaan todella lähelle telttaani kiviaidan päälle. Se tuijotti minua. Tuijotus tuntui pistävältä ja se kesti kauan. Sitten pöllö häipyi.
Jonkun aikaa tutkin karttaa oviaukossa ja kun katsoin vastapäätä olevia maisemia, näin jotain jännää! Vastapäisen tunturin rinnettä juoksi alaspäin joko karhu tai ahma! Vauhti oli kova ja liikkuminen täysin erilaista kuin poroilla, erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Olento oli kuitenkin sen verran kaukana, etten varmaksi voinut sanoa kumpi eläin se oli. Salamana se oli alhaalla kohdassa, johon en nähnyt, enkä enää koskaan saanut sitä silmiini vaikka kuinka yritin tarkkailla maastoa.
Sitten se samainen suopöllö tuli takaisin. Se lensi taas kaarta teltan yläpuolella ja laskeutui samalla koko ajan alemmas. Lopulta se oli jo ihan (liian) lähellä! Minua alkoi vähän pelottamaan!!! Pöllö otti vähän etäisyyttä hetkeksi vain tehdäkseen syöksyn teltan oviaukkoa, siis minua, kohti!
Tässä vaiheessa katsoin aiheelliseksi vetää itseni kokonaan absidiin ja vedin oven vetoketjun kiinni niin nopeasti kuin pystyin. Olin ihan paniikissa! Etsin käsiini aperitiivipulloni ja otin pitkän kulauksen venäläistä villiyrttikatkeroa. Sydän hakkasi kuin maratoonin juosseella. Otin huikan lisää viinaa ja siirryin ”turvaan” sisätelttaan. Kyllähän kaksi kangasta pitää karhut, ahmat ja pöllöt paremmin loitolla kuin yksi!!!
Silloin en olisi halunnut olla yksin. Ajattelin paikan varmaan olevan noiduttu. Eläimet halusivat päästä minusta eroon ja siksi pelottelivat minua. Aperitiivipulloni vajui jonkin verran sinä iltana. Ajattelin, että jos karhu tai ahma minut raatelee ja pöllö nokkii silmät päästä, on minun mukavampi ottaa se kohtelu vastaan pienessä pöhnässä.
Aamulla aurinko paistoi suoraan telttaan ja minulla oli kuuma, todella kuuma. Halusin äkkiä pois. Pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan matkaa ilman aamupalaa. Söin aamiaisen vasta Linkinvarrilla ja nautiskelin komeista maisemista. Tein hölmöjä suunnistusvirheitä ja kävelin edestakaisin muutaman kilometrin. Näin matkalla pienen puron, jonka kymmensenttisessä vedessä polski tammukoita. Liian pieniä kuitenkin pannulle laitettaviksi.
Olin ostanut Uulan säästöstä Utsjoelta näkkäriä ja ajattelin nauttia reissun ensimmäisen kerran leipää. Huomasin kuitenkin voin olevan aivan pilalla. Paljas näkkileipä maistui ihan pahvilta, joten rinkka keveni näkkäripaketin verran lisää.
Yhdellä kivellä istuessani alkoi päässä humista. Näin todella kauas. Ei tuullut yhtään. Tajusin, etten kuullut mitään ääniä! Oli niin totaalisen hiljaista, että korvissa alkoi kuulumaan ihan omituista huminaa. Tämä oli taas tilanne, jollaista ei voinut kuvitella etukäteen. Enkä olisi uskonut, jos joku muu olisi kertonut. Otin mukavan asennon ja imin hiljaisuutta itselleni varastoon. Tätä hetkeä olisi hyvä muistella kotona, kun äänivallit paukahtelee lapsiperheen arjessa.
Maastossa alkoi olla värejä. Vanhojen jokiuomien pehmeämuotoiset penkereet punersivat alkavan ruskan kourissa. Haluaisin vielä nähdä ruskan joskus täydessä loistossaan.
Laitoin teltan Juovvaskaidin juurelle Carsejohkan taakse. Illalla auringon viereen ilmestyi sivuaurinko. Se näytti ihan liekiltä, joka oli värittynyt sateenkaaren väreillä.
Seuraavana päivänä oli tavoitteena päästä Paistuntureiden lähituntumaan. Mietiskelin miten kipeytynyt jalka toimii, luvassa oli kivikoita ja suota.
”Eilen illalla katsoin itseäni peilistä. Mulle on ruskettunu hauskat posket! Ihan niinkuin lapsena laitettiin poskipunaa, jos salaa pääsi äidin meikkeihin käsiksi. Mulla on nyt kestoversiot! Hattu varjostaa hyvin, mutta vissiin posket saa väriä.”
”On täällä kyllä ihanaa. Nytkään ei kuulu mitään ääniä. Yksinäinen poro syö lähellä suoalueen reunassa. Ihan teltan vieressä on pieni puro, jossa on niin kirkasta vettä, ettei sellaista ole olemassakaan. En ole vielä kertaakaan tällä reissulla maistanut vedessä mitään sivumakuja.”
”Yhtenä päivänä puroa ylittäessäni astuin aika ison kiven päälle ja se liikahti. Minulle tuli paha mieli. Ajattelin, että sen ison kiven liikkumisen takia puro alkaa muuttamaan uomaansa. Hirveä sekaannus yhden kiven takia! Toisaalta taas olen miettinyt jossain kävellessäni, että onkohan kukaan ihminen ikinä kävellyt juuri tästä. Että tässä minun jalan alla ei välttämättä ole koskaan ihmisen jalka astunut. Hassuja ajatuksia.”
Pääsin kuin pääsinkin Roavveoaiville. Teltta oli ihanalla paikalla Cársejohkan rannalla. Massiiviset Paistunturit näkyi edessä ja sivulla Norjan lumipeitteiset tunturit.
”Ihan uskomatonta että olen täällä! Siis en aina toisinaan meinaa uskoa tätä kaikkea todeksi. Pilviä kertyy taivaalle. Aurinko laski ja värjäsi taivaan pinkiksi. Càrsejohkan kymmensenttisessä kohdassa kalat hyppii ihan hulluna.”
Kuukausi yksin erämaassa 
Viimeisimmät kommentit