Yksin Muotkalla (loppureissu)

on

22.8. Olin siis nukkunut yön ihan Piekanaäytsin lähellä. Aamulla heräsin, kun poro ynähti ihan teltan kupeella. Hypähdin äkkiä ulos makuupussista ja aloin pitämään ääntä, ettei poro tulisi kompuroimaan telttani naruihin. Oli ihanan aurinkoinen aamu! Viritin aurinkokennon varastoimaan energiaa. Yö oli ollut todella kylmä, oli pitänyt kaivautua ihan makuupussin sisään. Nyt kävin teltan pinnat läpi wettexillä, kosteutta oli aika paljon.

Vasta teltan kuivaamisen jälkeen aloin aamupalahommiin. Järjestelin rinkkaa parempaan järjestykseen ja puuhastelin kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä alkoi maisemaan nousta sumua kuin tyhjästä! Sumuverhot leijuivat tuulen mukana telttani ohi kuin aaveet. Lopulta sumu oli tasaisesti jokapuolella, enkä nähnyt paljoa mihinkään suuntaan. Pakkasin kamat ja lähdin sumun keskelle.

img_3357

img_3362

Oli todella aavemaista. Kaikki muuttui harmaansävyiseksi. Maisema oli käytännössä valkoinen tasainen seinä, johon ilmestyi utuisia vänkyröitä tunturikoivuja kuin kangastuksia. Mietin olevani kauhuleffassa, niin vanhassa, ettei värejä ollut vielä keksitty. Vaikka tunnelma olikin vähän aavemainen, oli ihan mielettömän hienoa kävellä keskellä valkoista. Erotin polun, ei ollut mitään syytä paniikkiin. Näin pääpiirteet maiseman muodoista jo vähän ennakkoon, kuten Piekanaäytsin, joka tuli vastaan sekin kuin tyhjästä.

img_3367

Piekanaäytsi oli hieno kivinen kuru. Rakkaa riitti, mutta onneksi kivilaatu oli aika pientä, joten liikkuminen ei ollut hankalaa.

Kurun jälkeen homma muuttui märäksi. Vettä alkoi satamaan ja matka oli yhtä suota toisen perään. Tuuli navakasti jostain kylmästä suunnasta. Käsiäni paleli. Ruoka ei taaskaan maistunut. Kokkasin lounaaksi koko annoksen, mutta kahden lusikallisen jälkeen tuli täysi stoppi. Energiat alkoi olla lopussa.

Näin paljon riekkoja. Yhdessä parvessa niitä oli ainakin 20. Vaikka satoi ja oli heikko olo, unohtui vaikeudet aina, kun näin jotain tuollaista. Tunsin pelkkää onnea päästessäni näkemään nuo linnut. Tulin hyvälle tuulelle heti, kun kuulin niiden räkäisen naurun.

img_3402

Tulin koko ajan isompien soiden poikki. Polku ei erottunut millään tavalla. Jouduin tarkastamaan suuntaa usein gepsin avulla. Ylitin useita pikkupuroja ja tulin lopulta Mukkalompoloon. Siellä minua oli odottamassa isokokoinen uroshirvi valtavine sarvineen. Sain tuijottaa sitä pitkään, ennen kuin se huomasi minut ja kääntyi pakoon.

img_3403

Mukkalompolossa oli isompi joki, joka piti ylittää. Polku näytti kartassa siltä, että se on helpoin ylittää järven läheisyydestä. No ei ollut! Kiertelin joen rantaa pitkin aikani ja löysin hyvän ylityspaikan muutaman mutkan takaa. Joen lähellä oli paljon roskaa. Yksikin tasainen telttapaikka oli täynnä kaikkea moskaa lasipulloista ruostuneeseen metallilevyyn. Paikalle kulki mönkijäreitti ja vähän ihmettelin, eikö nuo roskat muka mahtuisi joskus jonkun mönkijän kyydillä pois maastosta.

img_3407

img_3414

Laitoin telttani kauemmas mönkijän urista, ihan Mukkalompolon rantaan. Yritin taas syödä, mutta en saanut ruokaa alas. Illalla istuin teltan ja rannan välissä ja katselin taivasta. Se vaihtoi väriä kymmenen minuutin välein ja aiheutti syviä huokauksia. En ollut nähnyt vastaavaa valoshowta varmasti koskaan aikaisemmin. Ei ollut telkkaria ikävä, ei todellakaan!

img_3416

img_3428

img_3444

img_3447

23.8. Yöllä heräsin myräkkään. Tuli mummo mieleen, joka aina sanoi ”iltarusko, uamun pasko”. Mummot tietää! Viideltä aamuyöllä oli pakko laittaa korvatulpat korviin. Uni maistuikin sitten yhdeksään asti. Keli ei muuttunut miksikään. Koko päivä meni teltassa makoillessa. Aallot pienessä järvessä olivat valtavia vaahtopäitä. Tuuli todella kovaa. Olin iloinen, että minulla oli juuri se teltta, mikä oli! Sade ei hiljennyt hetkeksikään koko päivän aikana.

Telttapäivän aikana oli aikaa miettiä kaikenlaisia. Mietin lähtemistä ja menemistä, sitä, miten helppoa lopulta omien haaveiden toteuttaminen on, kunhan vaan tarttuu toimeen. Jos jotain tarpeeksi paljon haluaa, sen eteen on valmis tekemään töitä. Mietin sitä, miten helppoa on kerätä esteitä omien korvien väliin. Tekosyitä riittää loputtomiin, jos niille antaa vallan. Toki minulla on yhtenä helpottavana asiana mies, joka on kiinnostunut samanlaisista jutuista ja ymmärtää tarpeeni päästä omaan rauhaan.

Telttapäivän aikana sain syötyä herkkuja, oikea ruoka ei vieläkään houkutellut. Söin pari tortillalettua suklaavoilla siveltynä, itse kuivattuja banaanilastuja, twix-patukan ja suolakaloja. Kuuntelin musiikkia ja luin samaa kirjaa jo toista kertaa (Ville Haapasalon Ette kuitenkaan usko). Makaaminen oli tylsää. Todella tylsää!

Mietin miten hoitaisin tulevat viikot. Tajusin, ettei kuntoni antaisi myöten suunnitelmilleni kulkea Lemmenjoen halki Pöyrisjärven erämaahan. Ajattelin, ettei tässä reissussa ollut samaa fiilistä kuin viime vuonna. Nyt ei ollut mitään tarvetta tai pakkoa tälle reissulle, kuten viimeksi. Viime vuonna halusin löytää erämaasta itseni ja syyt monelle asialle elämässäni ja ne sieltä löysinkin. Nyt oli aika sees olo, joten tämä reissu oli ihan vaan olemista. Nämä vastoinkäymiset vähän vielä pistivät fiilistä matalaksi muutenkin.

24.8. Enää ei satanut ja pääsin jatkamaan matkaa. Mukkalompolon rannassa vesi oli noussut niin paljon, että yksikin niemeke, jolla olin seisoskellut ja ihaillut taivasta, oli kadonnut veden alle kokonaan.

img_3455

Matkan jatkuessa polku katosi vähän väliä. Välillä eteen tuli koivikko, jossa saattoi mennä neljä polkua jatkaen toisistaan eri suuntiin kuin viuhkassa. Kaikki polut olivat yhtä vahvoja. Alunperin polku on merkattu oranssinpunaisella maalilla puihin ja kiviin silloin, jos puita ei ole. Kivissä nuo maalit vielä jotenkin erottuivat, mutta puista maali oli pääosin karissut pois. Koivujen hennot tuohet olivat käpristyneet ja osa koivuista kaatunut ja maatunut kokonaan.

Kun porojen polut eivät olleet antamassa lisähaastetta reittivalintaan, oli edessä pääosin suota. Nyt sateen jälkeen suot olivat niin märkiä, että jouduin juoksemaan ihan kunnolla pitääkseni jalat kuivina. Joidenkin purojen ylityksen jälkeen jatkoin matkaa pitkät tovit sandaalit jalassa. Vettä oli joka paikassa. Sitä valui suolta ojaan kuin vesiputouksesta.

img_3448
Tässä menee polku.
img_3459
Polku tässäkin pitäisi olla.

Tulin lopulta Verkkojärvelle. Siihen laskeva joki oli ylitettävä läheltä järveä. Ylityksen jälkeen matka Tirroon olisi ollut alle 15 kilometriä. Kuulin joen kohinan jo kauas. Kun tulin rantaan, aloin välittömästi itkemään. Jätin rinkkani maahan ja istuin kivelle pillittämään kuin pieni lapsi. Kirosin ääneen kun tuijotin jokea, joka oli muuttunut sateen aikana koskeksi. Se oli niin vuolas, etten edes ajatellut kokeilla ylittämistä. Olisin huuhtoutunut virran vietäväksi heti, jos olisin molemmat jalkani jokeen laittanut.

En voinut tajuta miten ihmisellä voi olla näin huono tuuri. Tuolla hetkellä vihasin sydämeni pohjasta koko Muotkaa. En muistanut yhtään hyvää hetkeä, maisemaa tai kokemusta. Kiroilin ja kyynelehdin ja mietin mitä ihmettä tekisin. Voimat oli niin lopussa, että olisin kernaasti halunnut jo pois erämaasta. Hetken mietin, että asetun vaan makaamaan sikiöasentoon joen rantaan ja olen siinä niin kauan, kunnes joku ohikulkija löytää minut. Olin niin kertakaikkisen lopussa koko touhuun.

img_3472
Paluumatkalla polut olikin puroja.

En kuitenkaan käpertynyt maahan, vaan otin rinkan harteilleni ja nousin lähimmän korkean tunturin huipulle. Sieltä sain puhelinyhteyden kotiin. Itkeskelyn aikana mies yritti keksiä minulle vaihtoehtoista reittiä. Suot vaikeuttivat vähän kaikkea. Minulla ei edes ollut koko erämaa-alueen karttaa, mikä myös antoi haasteensa uuden reitin suunnitteluun. Lopulta rauhoituin vähän. Sain kyyti-ihmiseltäni viestin, että minun kannattaisi kävellä takaisin. Hän voisi noutaa minut Porttikaltion poroarotusaidalta. Olin helpottunut.

img_3460

img_3469

Olo oli heikko syömättömyydestä, välillä tuntui että tasapainokin oli tiessään. Kävelin silti 15 kilometriä, koska halusin pois mahdollisimman nopeasti. Aurinko paistoi koko päivän. Illalla auringonvalo muuttui punaiseksi. Rakastan tuota valoa! Päätin laittaa teltan johonkin hienoon paikkaan, koska edessä olisi viimeinen yö tässä erämaassa. Aurinko oli jo laskemassa tuntureiden taa, kun pystytin teltan Kuarvikozzan ylärinteelle. Näin ihan lähellä telttapaikkaani kaksi poron luurankoa.

img_3484

img_3492

Auringon laskettua alkoi ilma viiletä todella nopeasti. Otin kuvia ja kömmin makuupussiin. Sain viestin, että yölle oli luvassa revontulia. Vaikka ei ihan pimeää ollutkaan, päätin sinnitellä hereillä ja katsoa näkyisikö mitään.

img_3503

img_3517

img_3520

Makasin vyötärööni asti makuupussissa ja yläosassa minulla oli untuvatakki. Avasin teltan ovea vain sen verran, että ylävartaloni oli ulkona. Nyt oli sitten ilonitkujen aika! Revontulet tanssivat taivaalla, korona suoraan yläpuolellani! Koska olin telttoineni niin korkealla, tuntui että revontulet loimottivat joka puolella ympärilläni. Melkoinen yksityisnäytös viimeisenä iltana! Jos tämä oli Muotkan tapa pyytää anteeksi huonoa kohteluaan minulle, anteeksipyyntö oli hyväksytty! Kaikki oli unohdettu.

img_3551

Olin aikani tuijotellut uskomatonta valotanssia, kun tajusin kaivaa kameran esille. Ilman jalustaa kuvista ei kuitenkaan mitään tullut. Keskityin sitten vain nautiskelemaan. Tunnissa kaikki oli ohi ja painuin onnellinen virne naamallani nukkumaan.

25.8. Söin aamulla kourallisen kuivaa mysliä ja lähdin kävelemään kohti Porttikaltiota. Urroaiville noustessani pidin tauon ison kiven takana tuulensuojassa. Kun nousin ylös ja käännyin, näin ihmisen! Säikähdin ihan älyttömästi! Juteltiin pitkä tovi. Jatkoin sitten matkaa Urroaivilta poroerotuspaikkaa kohti, eikä se tuntunut tulevan ikinä vastaan. Olo oli niin heikko, että yhdessä rinteessä kyyhötin kontillani maassa rinkka selässä ja mietin lähteekö taju. Hikoilin ihan hirveästi vuoroin kylmää ja kuumaa. Jostain sain lisää voimia aina sillä hetkellä, kun mieli alkoi mustua ja luovuttamisen hetki kävi mielessä. Lopulta valtava pilvi nielaisi sinisen taivaan kitusiinsa ja alkoi sataa päälleni. En halunnut enää pitää taukoja, vaan päästä pian pois. Menin kuin robotti ja yritin miettiä mukavia asioita, mutta jouduin ajattelemaan jokaisen askeleeni erikseen.

img_3585
Tämä on polku, ei puro.
img_3589
Märkää ja vetelää.

Kun nousin viimeiselle rinteelle ja näin poroaidan ja tien, aloin riemuita sitä, että pääsen täältä pois kuitenkin! Välillä en uskonut pääseväni omin jaloin. Kyytini oli kyllä sanonut, että minut voidaan tulla hakemaan myös mönkijällä jos tarve vaatii. En halunnut käyttää sitä korttia. Halusin pärjätä itse.

img_3603

Kun istuin auton kyytiin, minua ei enää väsyttänyt. Olin hetken ihan pirteä. Angelissa hyppäsin oman autoni rattiin ja ajoin Ivaloon ystävieni luo lepäämään. Kesti neljä vuorokautta, ennenkuin sain kunnolla syötyä ja olo alkoi voimistua. Olin laihtunut vajaassa viikossa 4 kiloa.

Kun olin saanut levätä ja kerätä voimia, en enää miettinyt niin paljoa kaikkia huonoja hetkiä Muotkalla. Mielen täytti uudet suunnitelmat ja kaikki vanha jäi taa.

 

2 Comments Lisää omasi

  1. Hanna Kärki sanoo:

    Huikeita kokemuksia ja ikimuistoisia hetkiä, nuo vastoinkäymisetkin. Luulen, että hyvään kokemukseen kuuluvat ne vastoinkäymisetkin, kokonaisuus on täydempi.
    Osaat kirjoittaa mukaansatempaavasti, melkein kuin olisin itsekin siinä katselemassa revontulia tai konttaamassa uupuneena. Kiitos.

    Tykkää

  2. Tapsa sanoo:

    Hyvä kun kerrot reissun huonotkin puolet, netti on täynnä kertomuksia vaelluksista joissa kaikki menee nappiin ja hehkutetaan lapin ihanuutta. Niitäkin reissuja on kiva lukea välillä, mutta enemmän oppii kun lukee muiden huonoista hetkistä. Silloin tietää mihin kaikkeen täytyy (ainakin henkisesti) varautua. Vastoinkäymiset erämaassa ottavat aina koville. Tulee mieleen itselläni vastaavanlaisia tilanteita Käsivarren erämaassa, kun joet tulvivat ja reittiä täytyy muuttaa. Märät varusteet ja useamman päivän sade yhdistettynä ylitsepääsemättömiin jokiin on tosi ikävä yhtälö ja syö hetkellisesti motivaation. Sinulla oli vielä likaisesta vedestä lisäongelmia, itse en ole sitä joutunut vielä kokemaan.

    Jälkeenpäin kun muistelee juuri vastoinkäymiset ovat yksi tärkeä reissujen mielenkiintoinen osuus. Esim. omista armeija-ajoista muistuvat parhaiten (nyt yli 10v jälkeen) juuri ne sillä hetkellä ikävimmät ja rankimmat hommat. Märät vaatteet, väsyneenä kävely metsässä & nälkä. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ihan niin kuin oikealla vaelluksellakin selvitään. Kunhan varusteet ja ruokapuoli on mietitty hyvin reissuun valmistautuessa, eikä oteta turhia riskejä matkalla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s