Käsivarren erämaa

Koska kaikki suunnitelmat kuukauden yhtäjaksoisesta yksinvaelluksesta olivat menneet pieleen, päätin voimia kerätessäni Ivalossa tehdä ihan uudet suunnitelmat. Sain ystäviltäni kartan Käsivarren erämaasta ja lähdin sinne. Koskaan en ollut siellä aikaisemmin käynyt.

Käsivarren erämaata oli vähän niinkuin säästelty ensi talveksi, koska suunnitteilla on huiputtaa Halti sukset jalassa. Tässä kuitenkin olin, Kilpisjärven luontotuvan parkkipaikalla ilman mitään käsitystä mihin olin ryhtymässä. Rinkassa oli viikon ruuat ja kaikki muu tarvittava. Kello oli jo kahdeksan illalla, kun pääsin lukitsemaan auton ovet.

Maisemat alkoivat hengästyttää jo paljon ennen parkkipaikalle pääsemistä. Kun lähdin Kalottireitille rinkka selässä, käännyin vähän väliä katsomaan taakse jääviä Norjan lumihuippuja ja muhkeaa Saanaa.

En jaksanut kovin pitkälle mennä, kun piti jo etsiä yöpaikka. Olin päättänyt lähteä Termisjärven suuntaan, siis heti pois Kalottireitiltä. Laitoin telttani pystyyn neljän kilometrin jälkeen. Olin väsynyt ajamisesta ja olo oli edelleen vähän vajavainen Muotkan koettelemuksista.

Ruska oli jo värittänyt maata punertavaksi ja koivutkin vähän kellersivät. Olin ihan ihmeissäni taas kerran kaikesta mitä silmieni eteen tuli. Joka kerralla jotain ihan uutta, siihen ei kyllästy ikinä.

Saana näkyi telttapaikalleni ja näin sen vielä kauan seuraavana päivänäkin, kun jatkoin matkaa kohti Termistä.

Seuraava aamu olikin yllättävän lämmin. Pystyin olemaan ilman takkia hetken aikaa. Matka Termikselle oli aika helppo muutamia soisia ja märkiä lämpäreitä lukuunottamatta. Ei nousuja, ei laskuja, tasaista menoa vaan. Termisvaara näkyi edessä koko ajan todella massiivisena.

Maisemat pistivät haukkomaan henkeä. Autiotupa alkoi näkymään jo pitkän matkan päästä. Olin hyvällä tuulella, matka vasta alussa. Rinkka vaan tuntui painavan jotenkin ihan kamalasti, saattoi johtua myös sairastelusta ja menetetyistä kiloista lannevyön alustaa pehmustamassa.

Saderintama ajoi minua takaa. Aloin kävellä nopeammin, koska tämä pilvi ei näyttänytkään siirtyvän muuhun suuntaan, vaan jatkoi määrätietoisesti perässä kiirehtimistään. Ehdin juuri ja juuri autiotuvan kuistille, kun ensimmäiset pisarat tulivat taivaalta!

Minua huvitti se, että samalla silmäyksellä saatoin nähdä sadetta ja synkkiä pilviä, auringon valaisemaa tunturin rinnettä ja kirkasta taivasta. Täällä on kaikki!

Termiksen tupa oli ihana. Taas kerran tupa, jossa oli kaikki eikä mitään liikaa. Ei ollut edes kaasukeitintä autiotuvan puolella, varaustupa oli toisessa päässä ja sen varustuksesta en tiedä. Kokkailin itselleni tortilloja kuistilla ja jäin tupaan yöksi, koska ketään muita ei näkynyt.

Tuvassa ollessani mietin, että teen tämän reissun ihan eri tavalla kuin muut aiemmat. En edes pyri eristäytymään tai tekemään reissusta mitään erityisen rankkaa, vaan kuljen polkua pitkin ja yövyn tuvissa tai niiden läheisyydessä. Ja koska alan olla jo tunnettu siitä, että muutan suunnitelmia kuin sukkia konsanaan (hetkinen, eihän niitä vaihdeta vaelluksella kovin usein), tein heti seuraavana aamuna toisin kuin olin miettinyt…

Aamulla hyvästelin tuvan ja lähdin oikaisemaan Salmikurun kautta Kuonjarille. Oikoreitti ei ollut mikään helppo eikä ihana. Olin kuvitellut tykkääväni rakkakivikosta ja kivistä ylipäätään, mutta nyt tajusin, että joku tolkku on pakko kivienkin tykkäämisessä olla. Pelkkä kuru oli niin hankala, että se vei minulta kaksi ja puoli tuntia aikaa. Kivet olivat välillä ihmisen korkuisia, välillä pienempiä. Painava rinkka selässä oli hankalaa päästä loikkimaan kiveltä toiselle. Vaellussauvat tuntuivat juuttuvan kivenkoloihin. Taukoja oli hankala pitää, kun koko paikka oli yhtä lohkaretta ja koloa ja mielessä oli vaan halu päästä pian pois koko paikasta. Piti olla erityisen varovainen, koska olin yksin. Puhelin ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt missä olin. Hipsuttelin siis rauhallisesti ja yritin olla tarkkana.

Kun pääsin kurusta läpi, ajattelin helpon osuuden alkavan. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla!

Kurun jälkeen oli toki vähemmän kiviä, etenkin irtonaisia. Mutta kyllä kiviä silti riitti. Hetken oli kiinteämpi maa jalkojen alla ja toisinaan pystyi jopa astumaan jalallaan maahan, eikä kivelle. Olin puolivälissä 9 kilometrin etappia, kun alkoi satamaan. Tuuli suoraan vasemmalta sivultani ja sade tuli samalla tavalla, aivan vaakatasossa. Laitoin kuorihousut vaellushousujeni päälle ja kyyhötin hetken ison kiven takana syömässä lounaaksi proteiinipatukkaa. Keli oli niin kamala, ettei tullut mieleenkään kaivaa keitintä esiin.

Päivän etappiin sain kulumaan yli 8 tuntia aikaa. Kun pääsin tuvalle, oli rinkan olkaviilekkeet ja lannevyö imeneet itsensä vettä oikein kunnolla. Tupa oli hieno, kuin joku parempikin kesämökki. Toinen pää oli varaustupaa ja toinen vapaassa käytössä. Välissä oli kuivaushuone. Sängyissä oli patjat! Tilaa olisi ollut vaikka tanssit pitää. Tuvassa oli pari naista kun tulin, illan mittaan tupa täyttyi.

Illalla tupaan tuli myös minuun suuren vaikutuksen tehnyt vaeltaja, joka tuli sinne kuin kotiinsa. No, tavallaan ei se ihan metsäänkään mennyt, sillä tämä reissaaja ei ollut ihan ensimmäistä kertaa poluilla kulkemassa. 73 vuotias Marita kertoi kulkeneensa Lapissa jo reilun 40 vuotta, viime vuodet pääasiassa hiihtäen. Hän leipoi kakun kamiinassa! Ananaskeikauskakun!!! Minä lumouduin tämän naisen tarinoista, olisin jaksanut kuunnella vanhoja juttuja Lapista, seitakivistä, hiihtoretkistä, Lapin ihmisistä, hauskoista sattumuksista vaikka loputtomiin. Niinhän siinä lopulta kävikin, etten malttanut lähteä seuraavana päivänä mihinkään, vaan jäin tuvalle viettämään välipäivää ja nauttimaan ihmisten seurasta. Tunsin, että välillemme syntyi ystävyys, joka ei välitä vuosista. Jollain tapaa olimme niin samanlaisia, että näin välillä itseni tuossa iättömässä ja pirskatin sitkeässä naisessa.

Lämmintä keikauskakkua sai moni palan maistaa ja voin kertoa sen olleen herkkua kaikkien mielestä!

Kaksi yötä Kuonjarilla nukuttuani lähdin jatkamaan matkaa kohti Meekonjärven autiotupaa. Tämä pätkä oli kaikkein helpoin. Polku muistuttu lähinnä valtatietä, kiviä ei ollut nimeksikään ja reitti oli suhteellisen tasainen.

Melkein Meekonjärvelle asti pääsin ilman vesisadetta, mutta tihkuttaminen ehti alkaa ennen tupaa. Tuvan pihalla odotteli vesitasoa kalareissulta kotiin matkalla oleva pariskunta. Taas oli mukavat juttutuokiot ja olin iloinen siitä, miten täällä tuli juteltua ihmisten kanssa, joiden seuraan ei välttämättä normielämässä tulisi ajauduttua.

Söin lounaan kaikessa rauhassa ja jatkoin matkaa kohti Pitsusjärven tupaa. Melkein heti vastaan tuli joki ja silta. Näin jo kaukaa, että silta oli tukeva, paksujen puupöllien varaan rakennettu. Ei siis mikään hutera riippusilta. Jäin sillan väärälle puolelle ottamaan joesta kuvia. Turkoosi vesi kohisi villisti jokiuomassa, solui putouksista alas ja näytti kylmältä. Mitä kauemmin venkoilin, sitä kovempi syke minulle nousi ja pian sen jo arvasinkin, etten menisi sillasta yli.

Minulle on ihan sama, vaikka perässäni kulkisi susilauma koko reissun ajan, kunhan ei tarvitsisi mennä silloille. Ihan naurettava pelko. Pidin itseäni nynnynä ja mietin, että nyt pitäisi kaikkien olla näkemässä, jotka minua rohkeaksi nimittävät. Tässä on minun heikko kohtani.

Aikani karttaa tutkittuani lähdin kiertämään Meekonvaaraa ympäri. Ylitin joen ylempää. Jouduin vaihtamaan vaelluskengät sandaaleihin ja vesi oli niin kylmää, että ihmettelin miten se voi edes virrata kohmettumatta. Ainakin varpaani kohmettuivat!

Joen ylittämisen jälkeen pääsin taas louhikkoon ja kivikkoon. Nyt rakka oli sellaista, joka heiluu jalkojen alla. Menin silti kuin robotti. Ajattelin, että tässä on nyt sakkokierros nynnyilystä. Vettä piiskoo naamaan ja kierrän kivikkoista tunturia typerän pelon takia. Hitto mikä seikkailija.

Kun pääsin Meekonvaaran reunan yli ja näin edessäni avautuvan maiseman, olin iloinen pienestä lisälenkistä. Vaikka maisema oli harmaa, näin Pitsusköngäksen ihan eri suunnasta, mistä sen olisi nähnyt polkua kulkemalla. Sitähän minä yleensä reissuiltani haen. Tässä se oli, maisema, jota moni ei juuri tästä kohtaa katsele.

Kun kipusin alas Vuomakasjärven rantaan, sain kiertää vielä pitkän matkan päästäkseni veden toiselle puolelle. Silta oli taas vastassa, mutta helppo sellainen. Menin yli kuin vanha tekijä.

Pitsusköngästä jäin ihailemaan toviksi. 13 metrinen putous piti kovaa ääntä veden juostessa vauhdilla alas. Mietin miltä tuntuisi seisoa tuon hyisen suihkun alla, saisiko hartiat hierontaa.

Putouksen jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva taival kohti Pitsusjärven kämppää. Polku oli todella kivikkoinen, välillä liukas ja mutainen. Housujeni lahkeet olivat ihan kurassa. Tupa tuli näkyviin hyvissä ajoin, enkä tuntunut pääsevän yhtään lähemmäs, vaikka kuinka kävelin. Lopulta ikuisuuden kuluttua tulin pihan lähelle. Pari miestä huikkasi tervehdyksen rannasta, olivat tulleet vesitasolla ja odottivat seuraavaa lastia. Katsoin heidän kaljalaatikoitaan ja ajattelin, että huumorini ei tänään välttämättä riitä känniörvellystä kuuntelemaan. Ei onneksi tarvinnut kokeilla.

Tupa oli kivan pieni ja tunnelmallinen. Toinen pääty oli varaustupaa ja minä avasin autiotuvan oven. Siellä oli jo porukkaa. Ensin ajattelin, että hitto, olisin ollut mieluiten yksin, kun olin niin väsynytkin. Tämä pariskunta oli kuitenkin ihan mielettömän hauskaa seuraa. Juttu luisti kuin vanhoilla tutuilla konsanaan.

Loppuosassa tulossa juttua siitä, miten leimaannuin vieraisiin ihmisiin, huiputin Haltin lumipyryssä, sain ystäviä ja näin vihdoinkin oikeaa ruskaa.

RetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa!