Käsivarren erämaan loppuviikko

Olin siis iltamyöhällä Pitsusjärven autiotuvalla. Juttelin mukavan pariskunnan kanssa, he olivat tulleet eri reittiä. Meillä kaikilla oli ajatuksena huiputtaa Halti seuraavana päivänä. Aamulla matkin röyhkeästi muita jättämällä suurimman osan kamoista kämpälle ja pakkasin Kajkaan vain keittimen, ruokaa ja lämmintä lisävaatetta. Seura oli mukavaa, mutta en halunnut tunkea itseäni pariskunnan seuraan. Lähdin matkaan yksin ja en pitänyt kiirettä. Jäin pitämään taukoja ja räpsin kuvia. Jossain vaiheessa minut ohitettiinkin.

Keli oli hyvä. Kylmän yön jäljiltä maa oli kovaa, lätäköt jäässä ja raikas ilma oli miellyttävää liikkumiseen. Aurinkokin näyttäytyi! Tunturit värittyivät kauniin laikukkaiksi.

Polku seurasi pitkän matkaa jokea. Sitä oli kiva tuijotella. Vesi oli turkoosia ja jokiuomassa oli paljon isompia ja pienempiä putouksia. Liuskekivikerrokset näyttivät ihan epätodellisilta. Välillä kerrokset näyttivät lysähtäneen kasaan. Maan kerrostumat olivat hyvin esillä, kaikkien tarkasteltavissa. Maa oli muutenkin aika paljaana, vähän kuin se olisi ollut alastomana ilman suojaa. Mietinkin miten haavoittuvaista tuo maa siellä oli. Polku erottui selvästi ja joissakin kohdissa polkuun oli muodostunut lisälenkkejä, mutkia ja ohituspaikkoja. Näin herkän maaston alueilla on hyvä kulkea polkuja pitkin.

Välillä pieni oja halkoi maata ja antoi ravinteita kaikelle vihreälle. Nämä olivat melkoisia väriläiskiä kaiken kiven ja kallion harmaudessa. Vesi puroissa ja ojissa oli epätodellisen kirkasta. Ei oikein osannut edes hahmottaa miten syvä oja oli, ennenkuin koetti sauvalla.

Sitten Haltin tupa ilmestyi näkyviin. Paljon karumpi ei mökin ympäristö voisi olla! Pelkkää kiveä kiven päällä, alla ja sivuilla. Jätin tuvan kuitenkin vielä rauhaan ja jatkoin Haltin huippua kohti. Aioin käydä syömässä lounasta tuvalla huiputusreissun jälkeen.

Keli oli kylmä! Lätäköt rasahtelivat jääkuorrutuksen ansiosta jalkojen alla ja poskia punoitti viileä vihuri.

Aurinko oli enää muisto vain. Kun aloin nousta vähän ylemmäs, huomasin taakse vilkaistuani sadepilven seuraavan takana. Maisemat alkoivat muuttua utuisiksi valkoisen verhon peittäessä kaiken taakseen.

Kun saderintama oli lähempänä, tajusin sen olevan lunta! Kivipeite rinteessä oli vaihtanut väriä harmaasta terrakotan oranssiseksi ja aurinko yhä yritti paistaa jossain lumipyryn takana. Näky oli jotenkin ihmeellinen, ihan kuin jostain eri planeetalta. Ihmettelin kiviä. Niitä riitti! Mitä ylemmäs nousin, sitä isommiksi kivetkin muuttuivat. Toisinaan joutui tekemään ihan tosissaan töitä noustessaan kiveltä toiselle rinteessä, lumen ja tuulen piiskoessa kivien pintoja liukkaiksi.

Osa kivistä oli kummallisia, ihan kuin mutainen norsu olisi kuivunut ja kivettynyt maahan makaamaan. Mattapintaiset oranssit kivet eivät olleet tästä maailmasta.

Tässä vaiheessa nousua kuljin puhe-etäisyydellä Pitsusjärven kämpän pariskunnasta. Sain kuulla heidän olevan hoitoalalla töissä ja kehtasin ehdottaa alas menemistä yhtä matkaa. Kivet olivat liukkaita ja vaellussauvat tuntuivat juuttuvan kivenkoloihin.

Huipulle päästyä oli jo aika talvista. Viima oli aika kova ja maisemia ei nähnyt mihinkään suuntaan. Kylmyys iski luihin ja ytimiin, eikä huipulle huvittanut jäädä kovinkaan pitkäksi aikaa. Sormet jäätyivät jo yhden puhelun aikana, huipulla oli hyvä kenttä.

Huipulla oleva vieraskirjalaatikko oli niin jäässä, että sitä piti kolautella sauvalla ennen kuin sen sai auki. Nimet vihkoon palelevin sormin, huiputushuikat viskipullosta ja takaisin alas. Maisemia ei tarvinnut jäädä ihailemaan.

Alas kulkiessa matka joutui nopeasti, koska juttelimme koko ajan ja reitti oli ennalta tuttu. Jutut ja huumori natsasi hyvin ja olin vähän kolmantena pyöränä vielä illan tuvallakin. Välillä tuli hölmö olo, että olenko jotenkin tunkeileva, mutta ehkä omaa rauhaa kaipaavat pariskunnat valitsevat hotellin tai ainakin varaustuvan.

Takaisin mennessä reitti oli muuttunut vähän mutaiseksi kivettömiltä kohdilta ja housuni olivat liejussa polviin asti.

Toinen yö siis vietettiin vielä Pitsusjärven tuvalla, eikä ketään muita tupaan tullut. Varaustuvan puoleinen pääty oli saanut Haltin keikan aikana uudet asukkaat. Vesitaso haki ja toi porukkaa, joten Haltin saattoi huiputtaa aika vähäiselläkin kävelyllä. Itse ajattelin, että huipulla pitäisi olla pari eri vieraskirjaa; toinen niille, jotka kävelevät koko matkan ja toinen niille, jotka käyttävät apuja.

Meekonjärveä kohti lähdin kävelemään omaa tahtia. Minun kävelyvauhtini oli hitaampi kuin pariskunnan, enkä muutenkaan halunnut änkeä muiden seuraan. Oli ihanaa kävellä yksin. Polkukin oli niin selvä, ettei suunnistamista tarvinnut miettiä. Sai vain nautiskella ja antaa maisemien ja pohjoisen taivaan vaivuttaa pään meditatiivisen tyhjään tilaan.

Lähellä Meekonjärveä oli reitin ainoat pitkospuut kivikon yli. Kuljin nyt reittiä, jota en ollut ennen nähnyt sillankiertohomman takia. Välillä reitti nousi niin jyrkkään rinteeseen, että kallioon oli kiinnitetty vaijeri kaiteeksi. Olin ihan paniikissa, mutta selviydyin kuitenkin korkeanpaikankammoni kanssa ylös ja alas ilman sen suurempia traumoja. Ruska oli värittänyt maisemaa. Koivut leiskuivat kirkkaina tummaa taivasta vasten kuin soihdut. Myös lempikukkani maitohorsmat olivat upeita kirkkaanpunaisina harmaata kivikkoa värittäen.

Meekonjärven varaustuvan kuistilla näin tutut tyypit virittelemässä lounasvermeitään. Tupa oli tyhjä, joten oli fiksumpaa jäädä sen pihapiiriin syömään, kun tehdä lenkki autiotuvalle. Tuvan seinustalla olevalla penkillä oli hyvä tuulensuojainen paikka ja kauniit näkymät turkoosille lammelle. Näky oli upea. Yli tuhanteen metriin kapuava tunturi nousi tummana ja jylhänä lammen vieressä.

Kesken ruokailun tuulensuunta muuttui täysin päinvastaiseksi. Vettä alkoi vihmoa aikamoisella voimalla suoraan päin ja jouduimme vaihtamaan seinustaa. Ruokaillessa sovimme, että ylitetään silta (se, josta en uskaltanut mennä yli) yhdessä. Että ei pysähdytä ennen siltaa, ei sillallakaan. Kävellään vaan jonossa ja jutellaan jostain koko ajan. Niin homma onnistuikin! Kekkosesta keskustellessa ja tiiviinä kolmen hengen letkana kulkemalla silta tuli ylitettyä kuin itsestään.

Jos ihmettelet miksi juttuaiheeksi valikoitui Kekkonen, se johtuu Meekonjärven lähellä olevasta erikoisen muotoisesta Saivaara-nimisestä tunturista, jonka laella on Kekkosen muistolaatta. Saivaaran huipulle voisi kiivetä, mutta tyydyin katselemaan sitä alhaalta.

Sillan jälkeen tiemme taas erkanivat ja jäin nautiskelemaan ja etenin rauhallista vauhtia. Välillä istahdin maahan vain tuijottamaan pilvien liikettä, poroja, tuulessa huojuvaa heinää. Ruskan värit saivat minut haaveilemaan islantilaisvillapaidasta, jonka värit olisivat juuri tuosta maisemasta. Oli niin montaa oranssin ja punaisen sävyä, että en tiennyt niitä ennen noin paljoa olevankaan. Harmi etten osaa neuloa!

Myös harmaan karun kallion ja kivikon muodostama maisema lumosi. Valon ja varjon reunat liikkuivat nopeasti. Valoläiskät kävivät nuolemassa jokaisen tunturin mutkan ja kuopan ja toivat vähän lämpöä tuohon koleaan maastoon. Pilvimassa näytti liikkuvan matalalla ja välillä se hipoikin tunturien huippuja. Suunta muuttui tuulen mukana ja unohduin tuijottamaan valon liikkeitä yrittäen muka ennustaa mikä huippu tai mikä mutka valaistaan seuraavaksi. Huiput olivat kuin joku kuoro, jossa jokaisella on vuorollaan sooloesitys.

Jotkut heinät olivat niin keltaisia, että häikäisi. Näin myös isoja ikilumilaikkuja rinteillä. Melkein teki mieli lähteä kiipeämään lunta kohti, mutta laiskuus iski ja jatkoin matkaa kohti Kuonjaria.

Tämä vaalea kivi, ehkä vyötärön korkuinen, herätti huomioni. Se näytti minusta ihan hautakiveltä. Punaiseksi värjääntyneet riekonmarjan kasvustot olivat kuin hautakukkia. Mietin miten kaunis hauta se olisikaan. Ei mitään ihmisen silottamaa kiiltävää graniittia, vaan tunturituulten ahavoittamaa kiveä, joka sulautuu maastoon. Minun makuuni.

Kuonjaria lähestyessä jäin seuraamaan isohkoa porotokkaa. Ne eivät välittäneet taljan väreistä tai sarvien koosta. Joukossa oli valkoisia, laikukkaita, tummia ja ruskeita poroja sulassa sovussa. Olisi ihmisillä jotain opittavaa poroiltakin, vaikka ne eivät mitään älykkyydellä loistavia elukoita olekkaan.

Kuonjarilla nukuin siis seuraavan yön. Tupa täyttyi ja viimeinen tulija saapui vasta kymmenen maissa illalla. Pari vaeltajaa tunnisti minut ja minulle tuli omituinen olo. Seuraavana aamuna oli lumi peittänyt maan. Tuuli kylmästi ja lunta tuli vähän lisää. Aurinko paistoi. Minua harmitti se, etten ollut nähnyt maisemia Haltin huipulta, joten päätin kiivetä vielä yhdelle yli tonniselle tunturille. Sen sitten teinkin ja kapusin todella navakassa tuulessa Guonjarvarrin huipulle. Oikaisin sitten sieltä suoraan Saarijärven tuvalle johtavalle polulle.

Lapinvuokon hahtuvaiset kukinnot heiluivat tuulessa villisti ja koko näytelmä näytti ihan nopeutetulta filmiltä. Tunturin huipulta oli ihan mielettömät näkymät! Tuuli oli kova, kyyhötin taas isojen kivien takana suojassa ja soitin kotiin. Oli hyvä mieli, hymyilin kaiken aikaa. Miten sainkin taas nähdä niin paljon kaikkea kaunista samalla silmäyksellä!

Huipulla ja sen takana oli todella karua. Hiekan ja soran keskeltä kuitenkin pinnisti läpi pieniä kasvillisuuden laikkuja. Sitkeitä ovat nuo pohjoisen eläjät!

Maisemat olivat taas kerran ihan älyttömiä. Samalla silmäyksellä lumipyry peitti tuntureita alleen ja aurinko valaisi laaksoa. Maailmassa oli vain oranssi ja harmaa, muut värit oli menetetty.

Aloin lähestyä Saarijärven tupaa. Se olikin sitten täysin erilainen kuin aikaisemmat kämpät. Tuntui omituiselle, että lähimpänä reitin alkua oleva tupa oli todella rähjäinen ja epäsiisti. Se oli vanha, pinnat kulahtaneet ja näytti siltä, kuin koko tupaa ei oltu viitsitty huoltaa lainkaan. Varaustuvan puoleisessa päädyssä oli norjalaisia naisia ja lohduttelimme heitä, että muut kämpät ovat ihan toista luokkaa. Tuvalla oli myös kolmen naisen porukka, joista kaksi oli vähän iäkkäämpiä. He olivat alunperin ajatelleet käydä Haltilla asti, mutta jo tämä ensimmäinen pätkä oli vaeltajille vaikea. He harkitsivat vesitason soittamista seuraavana päivänä ja siirtymistä pois koko reitiltä. Ja sehän ei todellakaan ollut edes kivikkoisin osuus…

Viimeinen aamu Käsivarren erämaassa oli kirkas ja kirpeä. Pakkanen oli kuurannut kasvit valkoisiksi ja tuntureiden juurella oli paksut usvavaipat.

Viimeinen pätkä kohti Kilpisjärven luontotupaa käveltiin porukalla. Minua jo kävellessä vähän harmitti, että joutuisin eroamaan noista huippumukavista tyypeistä. Puhuimme matkusteluista, vaelluksista, perheistä, oikeastaan kaikesta mahdollisesta. On jännä, miten tunturissa tuleekin puhuttua asioista niin vaivattomasti ja estoitta, vaikka ihmiset olisivatkin ennalta tuntemattomia. Minä kehuin suoraan heitä, miten mukavina ja hyvinä tyyppeinä heitä pidin. Pitäisi yleensäkin kehua enemmän jos on aihetta. Olin olevinaan yksinvaelluksella, mutta tunsin saaneeni ystäviä.

Ihan Kilpisjärven tuntumassa ruska antoi parastaan. Maisemat näyttivät siltä, kuin joku olisi tarjonnut värikynää ja hilannut taustalle pahviset lavasteet.

Perillä parkkipaikalla päätettiin vielä mennä yhdessä syömään ennen lopullista eron hetkeä.

53 kilometriä suuntaansa plus kiertotiet ja tunturinhuiputukset veivät kahdeksan päivää ja yötä elämästäni. Olisi tuon ajan voinut huonomminkin viettää! Tapasin paljon ihmisiä, sain ystäviä (kyllä, yhteyttä on pidetty), näin upeita maisemia, kävin yli kilometrin korkuisilla tuntureilla ja tein täysin erilaisen vaelluksen, mihin olen tottunut. Aina oppii ja kokee jotain uutta, tällä kertaa opin eniten ihmisistä, itsestänikin. On aika opetella nauttimaan, eikä ole tarvetta todistella itselleen tai muille yhtään mitään. Tämä reissu meni hyvin, kun en ottanut mitään paineita mistään, menin miten hyvältä tuntui.