Me lähettiin glämppää

Salamajärven kansallispuisto on tullut minulle tutuksi talviolosuhteissa. Aina olen miettinyt, että varmaan hienoja kaikki nämä suot, kun syksy värjää maaston väreillään. Vihdoinkin pääsin katsomaan pitikö ennakkoaavistelut paikkaansa.

Tämä oli myös ensimmäinen ”pidempi” kahdenkeskinen vaellus miehen kanssa kahdestaan. Aina on ollut joku mukana tai sitten on menty omia polkuja. Tai no, olihan meillä Mosku-koiruus mukana nytkin. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla, myös oman puolison kanssa vaeltamista! Lokakuun puolivälistä vapautui aikaa lähteä kolmeksi vuorokaudeksi poluille, joten tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Päätimme ottaa mukaan luksusruokaa rinkkojen painosta huolimatta.

Glamping (glamour & camping) on helppoa kun on viileät kelit; mukaan voi ottaa ihan mitä huvittaa! Ja niin me tehtiinkin. Mukana oli vasan sisäfilettä, kylmäsavulohta, juureksia sun muuta. Kipakassa syyskelissä vaeltaminen ansaitsi vastapainoksi kunnon gourmeeta.

Eka päivänä paistoi aurinko.

Salamajärven reiteistä kolmen päivän reissulle sopivan mittaiseksi valikoitui Hirvaan kierros. Se tekee 58 kilometrin lenkin kiertäen kaikki parhaat palat Salamajärven kansallispuistosta. Sama reitti on tullut kierrettyä talvella, joten oli mukavaa päästä näkemään se myös sulan maan aikana.

Koirasalmen piha oli hiljainen, kun jätimme auton sinne. Polku oli alussa vähän kivikkoinen, mutta tasoittui pian ja tuntui kuin imevän syvemmälle metsään. Otimme suunnaksi Pyydyskosken, jossa pidimme ensimmäisen pienen paussin. Tykkään ihan hirmuisesti Salamajärven taukopaikoista. Puolikodat on rakennettu omintakeiseen tyyliin ja rakennukset istuvat maisemaan hyvin. Pyydyskosken yli oli rakennettu uusi silta.

Pyydyskoski.

Poski vasten kilpikaarnaa. Melko hippiä halailla puita, mutta menköön kun oli niin komeita!

Teltta pystytettiin ensimmäisenä iltana jo Talviahon tulipaikalle. Paikka ei varsinaisesti ollut mikään unelma yöpymiseen, mutta ilta alkoi jo hämärtyä, joten vaihtoehtoja ei jäänyt. Matkaa taitettiin siis vaivaiset 5,3 kilsaa.

Illalla taivaalta alkoi kuulua ihmeellistä ääntä ja valoja räiskyi kuin ilotulituksissa. Käynnissä oli jonkunsortin sotaharjoitukset. En voi sanoa pitäneeni siitä, että kansallispuiston yläpuolella oli moinen meininki meneillään.

Ilta sujui mukavasti, paistoimme erikoismakkaroita ja joimme rommia kuumaan veteen sekoitettuna. Ilma viileni nopeasti. Tähtitaivas tuikki yläpuolellamme, kun nautimme hetken nuotion loimusta ennen nukkumaan menoa.

Ei turhia mausteita.

Seuraavana aamuna nenä oli kylmä, kun aloin raottaa makuupussin suuta enemmän auki. Mosku tuli antamaan pusuja ja oli iloinen jälleennäkemisestä, vaikka se jalkopäässä oli nukkunutkin. Ulkona luonto oli värjääntynyt vaaleammaksi. Kaikki oli hennon kuuran peitossa ja pakkanen oli hipaissut lätäköihinkin ohuen riitteen. Oli ihan uskomattoman kaunista! Pieni kuusi oli juhla-asussaan, kun hämähäkinseitit loistivat valkoisenaan sen oksilla.

Koristeet kuusessa.

Patikoimme päivän aikana Sääksjärven laavulle kunnon tauolle ja pähkäilimme miten seuraavan päivän kilometrit taittuisi. Päätimme lopulta jäädä Lehtosenjärvelle yöksi ja kokeilla seuraavana päivänä edetä vähän pidemmän matkan. Päivän aikana kävelimme 14,8 kilometrin verran.

Aikaa jäi pystyttää teltta ja touhuta hetki ennen hämärtymistä. Illalliseksi tehtiin härkistortilloja, jotka maistuivat taivaalliselle! Olin todella tyytyväinen siihen, että olimme ottaneet kunnon ruokaa mukaan pastan sijaan.

Viimeiset tortillat ei enää mahtuneet mahaan, joten käärittiin ne valmiiksi rulliksi aamupalaa varten. Kylläisinä oli hyvä mennä nukkumaan. Seuraavaa päivää varten olikin hyvä kerätä energiaa, koska edessä oli pitkä taival.

10 tunnin unien jälkeen nautittiin aamupala ja lähdettiin matkaan. Matkaa piti taittaa päivän aikana melkein 30 kilometriä. Aamu ei ollut niin kylmä kuin edellispäivänä, mutta oli liukasta. Todella liukasta! Pitkospuut oli niin jäässä, että luistimet olisi olleet parempi vaihtoehto kuin vaelluskengät. Meillä oli vaan yksi pari vaellussauvoja mukana ja käytimme siis vain yhtä sauvaa per kävelijä. Pitkoksilla olisi ollut tarpeen saada tukea molemmilta puolilta. Koira tyytyi kävelemään pitkosten sijaan suolla.

Pitkoksia riitti. En ole ikinä kävellyt niin paljon pitkospuilla. Jättäydyin usein reilusti jälkeen, koska halusin kuvata pitkoksia ja kaukaista vaeltajaa horisontissa. Eikä pieni oma hiljainen hetkikään mikään paha juttu ollut, vaikka osaahan kaikki pariskunnat olla yhdessä hiljaakin.  Suo-osuuksilla näimme elämää ja merkkejä elämästä. Peurojen jälkiä ja polkuja kulki pitkin poikin soita, pitkokset ei vissiin kelvanneet kulkemiseen. Näimme myös riekkoja ja teeriä. Riekkoja olin aiemmin nähnyt vain pohjoisessa.

Yhdellä metsäosuudella tapahtui jotain kummaa. Mosku pysähtyi ja alkoi murisemaan. Se ei ole koskaan ennen murissut millekkään. Selkäkarvat nousivat harjakseksi ja Mosku siirtyi Vesan viereen ihan lähelle. Murina jatkui kauan. Emme nähneet mitään, vaikka miten yritimme katsoa Moskun katseen suuntaan. Jonkun aikaa murinan päättymisen jälkeen koira suostui liikkumaan eteenpäin.

Jännittävin juttu kuitenkin tapahtui vähän myöhemmin. Tulimme peltoaukealle, polku oli ohjattu kulkemaan pellon reunassa. Ensin huomasimme isot jäljet pellon poikki. Jäljissä oli mutaa tai savea. Mosku haisteli jälkiä innoissaan ja yritti väkisin vetää niiden perään. Vähän matkaa jälkien jälkeen oli pellolla valtava verilammikko. Veren seassa oli luun siruja. Veri oli ihan tuoretta, kirkkaanpunaista. Ihmettelimme mitä oikein oli tapahtunut. Kun menin katsomaan joen rantaa, huomasin kuusen alla tuoreen peuran ruhon, jota oli alettu nylkemään. Homma oli jäänyt kesken ja peto, mikä lie, oli kulkenut hetken matkaa joessa ja oikaissut mutaisin askelin pellon poikki pakoon. Niitä jälkiä olimme aiemmin ihmetelleet.

Aikamme ihmeteltyämme jatkoimme matkaa. Matkalla pistäydyimme Valvatissa ja söimme lounasta Ahvenlammella.

Valvatin ihana ihana autiotupa.

Limppua, smetanaa ja kylmäsavulohta, mmm…

Matkalla kurkkasimme myös Pitkälahden autiotuvan. Paikoillaan näkyi tuokin suloinen mökki olevan.

Pitkälahden autiotupa.

Vaikka matka oli pitkä, askel kulki yllättävän keveästi. Keli oli paras mahdollinen vaeltamista ajatellen, viitisen astetta plussan puolella. Polku kulki vaihtelevassa maastossa. Välillä oli järeitä puita ja sammalta, toisinaan taas pitkoksia suolla. Tylsää hetkeä ei tullut. Pidimme tiukasti kiinni tauotuksesta, niin väsymys ja nälkäkiukku pysyi loitolla. Hyvä ruoka myös piti mielen virkeänä.

28,3 kilometrin päivätaival oli minun henkilökohtainen ennätykseni. Olisin jaksanut enemmänkin, mutta pimeä laski huppunsa metsän päälle ja jäimme Sysilammelle.

Sysilammen tupa.

Sysilammen kämpässä teimme reissun parhaimmat ruuat ja olimme ansainneet joka murun! Menuussa oli hirven vasan sisäfilettä, hiillosnauriita ja punajuuri-halloum-paistosta.

Aamupalaksi paistoimme kamiinassa esipaistettuja sämpylöitä ja pitkiä ja hoikkia olutnakkeja.

Ei ihan perusaamiainen vaelluksella…tuoreita sämpylöitä!

Viimeisenä päivänä jäi matkaa taitettavaksi 10,6 kilometriä. Kun parkkipaikka alkoi lähestyä, alkoi taas surettamaan se, että hienot maisemat piti jättää taakse. Salamajärven kansallispuisto syysasussaan teki suuren vaikutuksen. Mielessä alkoi jo kyteä ajatus käydä sama lenkki myös keväällä ja kesällä, jolloin jokainen vuodenaika tulisi nähdyksi.

Viimeinen lounas ennen kotiin paluuta, nuotiolla lämmitettyjä kanahampurilaisia.

Reissusta jäi hyvä mieli. Aina ei tarvitse lähteä kovin kauas ja sama kohde eri vuodenaikoina voi yllättää. Kirpeät syyskelit ja hyvä ruoka sopivat hienosti yhteen ja antoivat suosiolliset olosuhteet kokeilla myös vähän pidempää päivämatkaa, mihin olen itse mieltynyt.