14 vee vs. 41 vee

on

Kävellessä tulee mietittyä paljon asioita. Mitä pidempi matka, sitä pidemmälle myös ajatukset ehtivät. Teen niin joka reissulla, mutta usein myös joka aamu, kun lenkkeilen koiran kanssa. Kuukaudessa ehtii jo niin syvälle, että ehtii pohtia elämää aika paljonkin taaksepäin.

20160629_131847

Olen ollut aikaisemmin todella epävarma ihminen. Mietin aina mitä mieltä muut ovat minusta, olenko odotusten kaltainen ja sovinko minulle ennalta valmistettuun muottiin. Yritin sulautua massaan, halusin olla näkymätön. Tämä johtui siitä, että minua kiusattiin yläasteella.

En ollut samanmuotoinen kuin paras ystäväni. Olin poikatyttö, langanlaiha pystyyn jäätynyt hyppynaru. Enempää siihen ei tarvittu. Sain kuulla kymmeniä kertoja päivässä olevani lauta, kakkosnelonen, milloin mikäkin. Luokassa kiersi taiteltu paperilappu kädestä käteen, jokainen sen vuorollaan avasi ja purskahti nauramaan. Kun se heitettiin sitten avonaisena minun eteeni, oli siihen piirretty taidokkaasti lauta kaikkine puunsäikeineen. Ylemmillä luokilla olleet pojat hyökkäsivät välillä porukalla kimppuuni, osa piti kiinni ja osa työnsi lunta vaatteiden alle nauraen, että onpahan jotain täytettä paidan alle.

Loukkaukset olivat ehkä muiden mielestä pientä jäynää, mutta minulle elämää isompia asioita.

Minussa ei ollut mitään, mitä olisin itse voinut muuttaa. Olin ihan nätti, fiksukin, taitava piirtämään, hyvä liikunnassa. Silti itkin harva se päivä. Teeskentelin välillä sairasta että sain jäädä kotiin. Asiasta ei voinut puhua kenenkään kanssa. Koulukiusaamista ei oltu vielä keksitty tuohon aikaan. Yläaste oli aikamoinen shokki pienessä kyläkoulussa kasvaneelle. Pidin kirkonkylän lapsia aivan täysinä kusipäinä, vailla kasvatusta eläneinä villieläiminä.

Nuori aikuisuus meni muita miellyttäessä. Pyrin tekemään asiat niin kuin muutkin. Tein töitä joilla ei ollut minulle mitään annettavaa. Hymyilin ja nyökyttelin oikeissa paikoissa. Välttelin tilanteita, joissa olisin joutunut olemaan huomion keskipisteenä. Ne olivat liian raskaita, koska mietin niin hirveästi sitä, olenko tarpeeksi. Kun lapset olivat ihan pieniä, turruin tiettyihin kaavoihin ja elin liikoja miettimättä. Asia jäi taka-alalle.

Nyt nelikymppisenä olen taas miettinyt tuota aikaa elämässäni ja sen vaikutuksia kaikkeen tekemiseeni. On ihan älytöntä, miten paljon yläasteaikaiset asiat voivat vaikuttaa vielä vuosikymmenten jälkeen ja miten vaikeaa noista solmuista on päästä eroon. On vaikeaa hyväksyä se, että elämäni tarkoitus ei ole olla samaa mieltä kuin kaikki muut, näyttää samalta ja olla kiinnostunut samoista asioista.

IMG_7627

Mitä enemmän olen luonnossa yksin aikaa viettänyt, sitä enemmän olen saanut itseluottamusta kaikilla osa-alueilla. Kun vietin kuukauden yksin tuntureilla vaeltaen, olen ollut sen jälkeen ihan eri ihminen. Olen jo aiemmin sanonutkin, että pitkä reissu pisti arvomaailmaa uuteen uskoon. Se laittoi myös ajatusmalleja uusiksi. Tolkuton muiden ihmisten jännittäminen jäi tuntureille.

Olen tuon matkan jälkeen oppinut sen, että elän omaa elämääni. En sukulaisten, en naapureiden, en ystävien, miehen tai lastenkaan. Olen parempaa seuraa myös muille, kun elän omaa itseäni tyydyttävää ja haasteita sopivasti sisältävää elämää. Minun on oltava itselleni armollisempi, eikä koko ajan miettiä mitä joku kaupan käytävällä vastaantuleva minusta ajattelee. Aika suurella todennäköisyydellä ei kuitenkaan ajattele yhtään mitään. Tuollaisiin asioihin voi aikuinen ihminen kuitenkin tuhlata aikaansa, jos haavoittuvimpaan ajanjaksoon on osutettu sopiva määrä loukkauksia.

img_7108

Olen oppinut, että elämän rikkaus on sitä, että löytää oman polkunsa. Oli se sitten miten mutkainen tahansa, mutta sen täytyy olla oma. Minä löysin sen luonnosta ja nimenomaan luonnon avulla. Siellä kukaan ei vaatinut mitään, sain olla se mikä olin. Sain rakentaa alusta kaiken uudelleen ilman välihuomautuksia tai kritiikkiä. Nyt tuntuu, että olen valmis tekemään mitä tahansa.

Kun menen ihmisjoukon eteen puhumaan, alkujännitys on aina siellä. Mietin kuitenkin että hitto, olen pärjännyt erämaassakin yksin, selviän kyllä tästäkin! Tartun mielelläni haasteisiin, koska luotan kykyihini. Minun täytyy luottaa itseeni sataprosenttisesti myös vaelluksilla, olen vain siirtänyt tuota luottamusta arkeenkin. Olen oppinut katsomaan elämää ja sen haasteita uudesta vinkkelistä.

20160406_111133

 

Uskon luonnossa liikkumisesta elämäntapana olevan niin paljon hyötyä, etten sitä itse edes tiedosta. Sen minkä ymmärrän, olen yrittänyt huomioida mahdollisimman tehokkaasti. Tiedän saaneeni hurjan määrän rohkeutta, enkä nyt tarkoita sellaista rohkeutta, jolla nukutaan yksin pimeässä metsässä. Olen löytänyt rohkeuden kulkea omaa polkuani, tutkia sen sivuhaarat ja päättää itse mitä lähden seuraamaan. Välillä on mentävä poluttomaan maastoon, eikä sekään tunnu enää mahdottomalta. Kunhan teen kaiken niin kuin sydän sanoo. Oma sydän.

BlogiRentkiRent_FI

 

2 Comments Lisää omasi

  1. Kati sanoo:

    Kuinka tuttuja ajatuksia… Vieläkin näin nelikymppisenä etsin itseäni. Ehkä olisi syytä venyttää viikon vaellukset kuukaudeksi. 🙂

    Liked by 1 henkilö

  2. Kinski sanoo:

    Kova tarina ja kaunis nainen. Jatkakaa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s