Retkeillessä ja vaeltaessa pitkin kansallispuistoja ja erämaita, on tullut väkisin huomattua, miten erilaista suhtautuminen toisiin ihmisiin on siellä, kuin arkielämässä. Ja juuri tuon asian takia tuntuu siltä, että retkeilyn ja vaeltamisen ansiosta olen saanut elämääni paljon uusia, mielettömän mukavia ja epäitsekkäitä ihmisiä.
Kun kerran Kaldoaivin erämaassa haistoin savua, lähdin suorastaan juoksemaan kuin ajokoira hajua kohti. En ollut tavannut ihmisiä varmaan yli viikkoon, olin yksin liikenteessä Suomen suurimmalla erämaa-alueella. Vaellusta oli takana jo pari viikkoa. Näin kaksi miestä kahvittelemassa ja menin juttelemaan. Minulla oli puheripuli, mutta heillä oli paljon kysymyksiä, kuten että mitä nainen tekee yksin keskellä erämaata. He olivat uskomattomia, antoivat minulle ottiuistimen lisäksi kahvia, makeisia ja hyviä nauruja. He halusivat välttämättä kantaa rinkkani joen yli ja näyttivät askel askeleelta mistä joki on helpoin ylittää.
Olen nähnyt autiotupaan yömyöhällä saapuneen nuoren miehen, jolla oli jalassaan varvasläpökkäät. Hänen vaelluskengistään oli pohjat irronneet kokonaan. Niitä sitten yhdessä liimailtiin makuualustan paikkatarpeilla, puristettiin kädessä vuorotellen koko autiotuvan porukan voimin. Aamulla kengät olivat kunnossa ja matka saattoi jatkua.
Olen lainannut lenkkareitani kaksi minuuttia tuntemalleni naiselle, jonka kantapään rakot eivät antaneet huiputtaa tunturia vaelluskengät jalassa. Olin jo nähnyt huipulta avautuvat maisemat ja ajattelin, että jos mitenkään voin auttaa häntäkin ne näkemään, on se pelkästään hieno asia.
Olen nilkuttanut kipeällä jalalla 80 kilometrin matkan kivikkoista vaellusreittiä pitkin. Minulle ennalta tuntematon mieskaksikko tarjoutui auttamaan, ottamaan osan kamoistani kantoon. Kun kieltäydyin kohteliaasti, he jäivät aina mutkan taa odottamaan ja katsoivat, että pärjään varmasti. He myös ostivat minulta suklaalla retkitarinoita, koska minulta tuo ruskea kulta oli loppunut jo viikkoa aiemmin.
Näitä tarinoita on lukuisia. Jokaisen reissun jälkeen olen kiitollinen kaikista kohtaamisista, sillä ne ovat opettaneet myös minulle lisää siitä, miten kanssaeläjiä tulisi kohdella. Kun ihmisellä on päällään vaellusvaatteet, selässä rinkka ja mielessään seikkailun maku, jää tittelit ja oma napa kauas kotiin. Jokainen on valmis auttamaan toistaan, antamaan vaikka vaatteet päältään, että toisella olisi hyvä olla.
Jos vaelluksilla kokemani ja näkemäni avuliaisuus ja toisten ihmisten huomioonottaminen siirtyisi jollain ihmeen kaupalla arkeen, olisi täällä kaikilla hyvä olla. Sitä odotellessa minua ei mikään pidä poissa erämaista.
Kuukausi yksin erämaassa 
Huomaavaisuus on kyllä ihan toisella tasolla erämaassa. Kerran yksinvaelluksella nilkutin Meekonjärven tupaan iltamyöhällä. Lavereilla oli väki jo vaaka-asennossa mutta kun aloin kääriä tukisidettä pois polvestani, kuului laverin hämärästä kysymys ”oletko loukannut polvesi?” Vastasin että kyseessä on vanha vamma joka aina joskus äityy vihoittelemaan. Seuraava kysymys oli ”onko sulla särkylääkkeitä?” Vastattuani niiden loppuneen edellisenä iltana, koko naisporukka loikkasi alas laverilta ja kaikki suuntasivat kaivelemaan rinkkojaan. Pari minuuttia myöhemmin pirtin päydällä oli kasa erimuotoisia ja erivärisiä pillereitä. Rouvat vakuuttelivat kaikkien olevan kuitenkin särkylääkkeitä. Kiitin kauniisti ja pyyhkäisin kasan minigrip pussiin. Loppumatkan popsin pussista eri nappeja odottaen innokkaana miten kyseinen nappula vaikuttaa tällä kerralla. ”Meekonjärven apteekkareille” olin kovin kiitollinen, sillä sain jatkaa matkaani lievässä lääkehumalassa ilman särkyjä. Tämän tyyppisiä pyynteettömiä ja avuliaita ihmisiä olen tavannut paljon ja vastineeksi palveluksista olen parhaani mukaan laittanut hyvän kiertämään.
TykkääTykkää