Nukkumassa Päijänteen jäällä

Outdoor Siskojen perinteinen tammikuun hiihtovaellusviikonloppu oli taas. Tänä vuonna kohteeksi äänestettiin Leivonmäki, mutta aivan loppumetreillä lumenpuutteen vuoksi kohteeksi vaihtuikin Päijänteen kansallispuisto. Jäällä voisi hiihtää, oli lunta tai ei.

Itse en päässyt lähtemään vielä perjantaina, joten liityin porukkaan vasta lauantaiaamuna. Kanssani samaan lähtöön tuli kolme muutakin naista, yksi vielä ilmoitti tulevansa perässä. Padasjoen satamasta lähdimme hiihtämään kymmeneltä aamulla. Lunta ei ollut yhtään.

Hiihdimme kohti Vähä Haukkasaloa, jossa edellisiltana lähteneet meitä odottivat. Seurasimme Postihiihdon merkattua reittiä, että voimme olla varmoja jäästä. Kaikilla oli kuitenkin naskalit kaulassa.

Kun porukka oli kasassa, hiihdimme kaikki yhdessä Lietsaareen lounaalle. Aurinko helli. Jätimme ahkiot ja sukset rantaan ja menimme auringon puolelle kapean kannaksen yli. Makuualustan päällä oli kiva istua ja nauttia lounasta ruokatermarista. Tuumin ääneen kesken syönnin, miten mukavaa on olla porukalla hiljaa. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki söivät hiljaa auringossa.

Kun olimme lähdössä, ei myöhästynyttä lähtijää näkynyt vieläkään. Hänen puhelimensa oli kiinni. Meillä alkoi olla huoli, joten kolme meistä lähti hiihtämään takaisin lähtösuuntaan perässä lähtenyttä vastaan. Hiihdimme melkein Vähä Haukkasaloon asti. Siellä tapasimme hiihtäjän, joka oli ihmeissään huolestamme. Puhelin oli sammunut kylmässä kelissä ja aurinkoinen keli oli saanut hiihtäjän fiilistelemään ja hiihtelemään verkkaisesti. Meidän huolestuneet ylimääräiset sydämentykytykset loppuivat ja käännyimme kaikki yhdessä kohti Kelvennettä.

Jää oli hieno. Vaikka suksista ja ahkiosta kuuluikin korvia huumaava meteli karhealla jäällä liukuessaan, vaivuin johonkin transsiin verrattavaan tilaan. Tuijotin alati vaihtuvia kuvioita jäässä, rytmitin hiihtoa jään tasaisuuden mukaan tasatyönnöillä ja vuorolykkäyksillä. Ylitin umpeen jäätyneitä railoja, ne kulkivat kuin valkoiset suonet pitkin tummaa jäätä. Välillä jäässä oli erimuotoisia pieniä jäälaattoja, jotka olivat jäätyneet hienoiksi kuvioiksi. Kun jäällä oli pienikin alue lunta, hiihdin sitä pitkin ja nautin lumen ääniä vaimentavista vaikutuksista.

Hiihdimme Kelvenne nimiseen saareen. Lunta oli juuri ja juuri nimeksi rannan tuntumassa jään puolella. Pystytin teltan nopeasti ennen pimeää. Telttana oli ”kartano”, koska olin luvannut tarjota yösijan parille teltattomalle. Telttaa ei olisi saanut jäätyneelle paljaalle hiekkarannalle pystyyn, joten laitoin sen jäälle. Sain lainaksi nauloja ja vasaran, jotka olivat ainoa kiilausmahdollisuus. Olin nukkunut jäällä ainoastaan kerran aiemmin, se oli Ankarat Avotunturit johdatuskurssilla pari vuotta aiemmin.

Mukana minulla oli uusi keitinlaatikko. En keitellyt kuitenkaan teltassa, vaan rannassa muiden kanssa. Olin tehnyt kotona tulisen kasvissoossin valmiiksi vakuumiin, lämmitin sen tortillojen täytteeksi bensakeittimen hurinassa. Keittimiä oli 12 kokkailijan joukossa monenlaisia, jotkut kokkailivat nuotiolla. Muutama nainen oli tuonut polttopuita ahkioissaan, Päijänteen kansallispuiston sivuilla oli kerrottu, että puut ovat vähissä ja paikoin täysin loppuneet.

Illalla nuotiolla juttu luisti. Jossain vaiheessa kuitenkin uni alkoi painaa ja porukka vetäytyi kuka mihinkin nukkumaan. Makuupaikkoja oli moneen lähtöön. Suurin osa nukkui teltoissa, mutta oli siellä myös riippumatossa koisija ja männyn oksien suojassa taivasalla nukkujakin. Kaksi siskoista nukkui tyhjässä puuliiterissä! Itse nukuin teltassa makeat unet.

Aamulla keitin kahvivedet ja nalgenellisen teetä kotimatkalle. Hiihdimme suorinta reittiä taas Vähä Haukkasaloon lounaalle ja siitä Padasjoen satamaan. Matkalla keli oli harmaa, mutta maisemassa oli niin monta harmaan sävyä kuin vain voi kuvitella. Harmaa on hyvä väri ja se teki maisemasta taideteoksen. Perillä oli tyytyväinen olo siitä, että päätin lähteä retkelle. Luonto ja samanhenkinen seura tekevät ihmeitä kerta toisensa jälkeen.