Tunturissa tajuttua

Minulta on kysytty monta kertaa, eikö sinulla ole tylsää yksin siellä tunturissa. Kun ei edes kalavehkeitä ole mukana. Ei kuulkaa ole!

Tylsyydellä on monia tasoja. Kotona voi olla tylsää, jos nukahtaa jo ennen kuin löytää sopivan elokuvan Netflixistä, tai ei vaan ole mitään tekemistä. Tunturissa ollessani olen löytänyt tähän mennessä vain yhden tylsän asian; jäällä hiihtämisen.

Vertailen lumia. Metsästän erilaisia aaltomuodostelmia, joita tuuli lumesta hangelle muodostaa. On isoja aaltoja, teräviä, loivia ja rauhallisia. Katselen varjoja, miten ne jatkavat tunturikoivuja tehden niille ikäänkuin jalustat.

Tutkin karttaa usein, vertailen karttakäyriä ja valkoisia tuntureita. Haluan oppia lukemaan karttaa valkoisella pohjalla, ilman veden värjäämiä sinisiä laikkuja. Sitä ei opi kuin tekemällä, katselemalla ja tutkimalla.

En pidä kiirettä, mutta hiihtovauhtini kiihtyy aina ihan väkisin. Sama juttu kävellessäkin. Yritän laskea yk si, kak si, kol me. Kun vauhti on taas liian kova, pysähdyn, hengitän, katselen maisemat ja painan ne mieleeni.

Tauolla vaihdan takin. Hikinen takki tuulettuu sen aikaa, kun juon ja syön. En katso kelloa, onko taukominuutit täynnä. En mieti olenko hiihtänyt tarpeeksi. En laske sykkeitä, kaloreita, menetettyä aikaa. Jatkan matkaa kun tuntuu sopivalta. Lasken nukuttuja yöunia, montako onnenkyyneltä hieraisen silmäkulmasta, lasken itseni ylittämisiä, onnistumisen hetkiä, opittuja taitoja.

Ei, minulla ei ole tylsää. Olen opintomatkalla.

Ehkä olen vähän lapsellinen, ikuinen Peppi Pitkätossu. Haluan löytää jotain joka päivä, tehdä asiat omalla tavallani ja nauttia elämästä suorittamisen sijaan.