Taidan olla levoton sielu. Tai en vaan jaksa kaikkea ulkoista ärsykettä, mitä ympärillä normaalissa arjessa on. Se tekee levottomaksi.
Paras paikka minulle on puron vieressä, veden liikettä kuunnellen. Hyvältä tuntuu myös korkealla tunturilla, josta näen kymmenien kilometrien päähän, jossa pilvet tuntuvat olevan melkein käsin kosketeltavissa. Tulitikun raapaisu, nuotiopuiden ritinä, tulen ahnas humina, nekin äänet rauhoittavat. Tai kun sade ropisee teltan kattoon, silloin vaivun niin syvään rauhaan, että nukahdan ihan väkisin. Niin kävi viimeksi eilen.
Ehkä olen väärässä ajassa. Olen tyytyväisin silloin, kun päivät koostuvat yksinkertaisista asioista; ruoka, suoja, liikkuminen. Hämärässä metsässä nuotion tuoma valokehä riittää minun elinpiirikseni. En kaipaa värivaloja, pilvenpiirtäjiä, autojonoja valaistuilla silloilla.
Haluan nähdä vaivaa. Pidän siitä tunteesta, kun keho rasittuu ja väsyy. Kun päivä on ollut pitkä, eikä jalkoja enää jaksa nostaa kovin korkealle, tiedän, että on aika pysähtyä. Tykkään nälästä, vilusta, hiestä ja kipeytyneistä lihaksista. Kun saan nuo asiat itse korjattua, on tyytyväinen olo, enkä kaipaa muuta.
Kaikilla meillä on omat omituisuutemme.
Kuukausi yksin erämaassa 
Olen samaa mieltä. Hiljaisuus ihana asia.luonnon äänet vaan ympärillä. Kävin heinäkuussa Kroatiassa. Ihana maa. Mutta ihmisiä paljon ja hälinää joka puolella. . Ei mun juttu enää.
TykkääLiked by 1 henkilö
Voin samaistua. Nuorempana rakastin kaupunkien sykettä ja suurkaupunkeja. Nykyään taas ei ole moista ikävä. Luonnon rauha on jotakin ihanaa ja melonnan löydyttyä myös ruumiillinen rasitus ei haittaa ollenkaan, päinvastoin. Aika jännää tämä elämä, oppimista ja muuttumista.
TykkääTykkää