Porojen poluilla Paistunturin erämaassa

Erämaissa vaeltaminen on minulle kaikkein rakkainta. Pidän siitä, etten ole sidottu johonkin tiettyyn reittiin, eikä aina tarvitse tietää tarkkaan missä yönsä viettää. Kun sopiva paikka tulee vastaan, voi teltan laittaa siihen. Erämaassa vastaan voi tulla mitä tahansa, jokainen askel on seikkailu. Askel kerrallaan kohti tuntematonta.Viikko Paistunturin erämaassa oli työreissu, mukana oli asiakkaita. Se ei silti vie pois sitä, ettenkö nauttisi luonnosta. Keskittyminen muihin ihmisiin, reittien valintaan ja turvallisuuteen on tietenkin isommassa osassa kuin yksin tai omalla porukalla edetessä. Kuljin edellä, valitsin suunnan ja kiersin hankalimmat paikat. Tein päätökset yöpaikoista, muutin suunnitelmia tarpeen vaatiessa ja käytin porojen polkuja aina, kun niitä oli tarjolla. Olihan niitä.

Ylös tuntureille Kuoppilaksen laaksosta.

Aloituspäivän sade ja 10 asteen lämpötila ei minua varsinaisesti harmittanut viikkokausien helteessä kärvistelyn jälkeen. Paistunturin erämaahan pääsee parhaiten retkeilyreitin kautta, joten polkuosuus oli aika sateensumuinen. Kävelimme Kuoppilasjärvelle asti, että saisimme varusteet kuiviksi reissun ainoalla tuvalla. 16 kilometrin taival täysillä rinkoilla oli raskas, mutta pääsimme sitten jatkamaan kuivina poluttomalle taipaleelle.

Yhtä päivää lukuunottamatta kaikkina kahlattiin.

Jokien ylityksiä jännitti alussa varmaan kaikki jonkin verran, mutta viikon edetessä luottamus omiin taitoihin kasvoi. Jalat pysyivät kunnossa, kun kesken päivää sai kahlata virkistävässä vedessä.

Maisemien avaruus oli kaikille mieleen.

Erttetvarrin poroaidan kautta suunnistimme yhä syvemmälle maisemien perässä.

Valoja ja varjoja.

Poroaita on melkoinen työnäyte menneeltä ajalta.

Olin onnellinen. Sain nähdä Erttetvarrin poroaidan jo kolmatta kertaa. Emme jääneet aidan luo yöksi, vaan jatkoimme veden äärelle.

Jätin tällä kertaa järkkärin pois matkasta, kaikki kuvat on puhelimesta.

Olin etukäteen huolissani vedestä. Onko sitä kuivan kesän ja helteiden jäljiltä riittävästi puroissa. Huoli oli turha. Vesi oli toki matalalla, mutta sitä riitti. Leiriydyimme aina joen lähelle.

Aurinkoinen telttakylä Nilijohkan rannalla.

Olin vesitilanteen huolen takia tehnyt valmiiksi kaksi reittihahmotelmaa. Jos vesi olisi ollut vähissä, olisimme keskittäneet vaelluksen isompien jokien läheisyyteen ja katsastaneet putouksia, joita alueelta löytyy. Kysyin silti mielipidettä ja isot tunturit kiinnostivat enemmän. Siispä pidempi lenkki ja Gaimmoaivin huiputus halukkaille!

Gaimmoaivilta näkyi tihkusateisesta säästä huolimatta kauas.

Hyvä olla ja hengittää.

Osa jäi leiriin lepäilemään, osa lähti korkeuksiin.

Aina ei tarvinnut edes riisua kenkiä.

Vettä satoi toisinaan. Varusteiden vedenpitävyys pääsi testiin ja kenkiinkin tuli jokien ja purojen ylityksissä luotettua, kun aina ei jaksanut niitä riisua.

Karttojen tutkailua aamupalalla.

Mukanani oli kaksi karttaa ja gps. Isommat linjat sai selville retkeilykartasta ja tarkemman kartanluvun hoidin 1:50 000 maastokartalla. Gps oli hyvä turva takaraivossa.

Kaunista, niin kaunista. Voiko erämaihin kyllästyä? En usko.

Maasto oli välillä hankalaakin. Raskaita olivat palsasuot, joissa piti pomppia kummulta kummulle välttääkseen vetiset paikat. Vaivaiskoivikkoalueetkin tuntuivat alussa hankalilta, mutta porojen polkuja seuraamalla jalkoja ei tarvinnut nostella niin korkealle. Paistunturin erämaan laajat suoalueet kiersimme ympäri, mutta välillä vetisiäkin paikkoja oli pakko kahlata. Vaihtelevaa maastoa riitti.

Näimme Norjaan melkein koko reissun ajan.

Märät suot erottuivat vaaleampina, ne kannatti kiertää.

Ylhäällä tunturissa oli uskomattoman kaunista. Kauas näki joka suuntaan ja kävellessä sai valita mihin katsoo.

Kanjoni Kuoppilaksen takana olevalla ylängöllä.

Lämpimin päivä osui Kuoppilakselle palatessa. Kuljimme ylängön kautta ja laskeuduimme laaksoon tuvan takana olevan tunturin päältä.

Kuoppilasjärvi. Kanjonimainen laakso ei mielestäni maisemissa häviä Kevon kanjonille.

Tämä oli myös ainoa päivä, kun emme kahlanneet avojaloin kesken vaelluspäivää. Tuvalle tultua olikin hyvä vähän vilvoitella purossa.

Virkistävä jalkakylpy.

Tuvan pihapiirissä yövyttyämme aamu oli sateinen. Polkuosuus jäisi siis taas hämärän peittoon. Päätimme vetelehtiä tuvassa iltapäivälle ja jatkaa matkaa vasta sitten. Muita vaeltajia ei näkynyt, joten tuvassa oli mukava rupatella ja oikaista selkää. Lounaan jälkeen sade hellitti ja pääsimme näkemään kävellessä myös maisemia.

Kuoppilasjärven maisemia. Täällä olen käynyt monesti, kesä- ja talviaikaan.

Kaikki halusivat viimeiselle päivälle lyhyen matkan. Maa oli märkää ja yöksi oli luvattu sadetta. Kun huomasin, että kolmisen kilometrin päässä Utsjoesta on kota, ehdotin sitä viimeiseksi yöpymispaikaksi. Aamulla pääsimme siis lähtemään kohti Annukan grillin ruoka-apajia ilman telttojen väsäilyä.

Tenonjokilaakson ihailua viimeisenä vaelluspäivänä.

Viikko oli hieno kaikkinensa. Saimme kattavan tarjoilun maisemista, maastoista ja säästä. Porot olivat tehneet meille hyviä polkuja kuljettaviksi. Kiitos mukana olleille ja iso kiitos erämaalle.