Tuntureilla tuli käytyä

Elokuu meni vaeltaessa. Vedin kolme reissua asiakkaille pohjoisen erämaissa ja yhden viikon pidin lomaa. Todella kiireisen kesän jälkeen tuntui välillä melkein huvimatkalta koko kuukausi.

Ensin vein porukkaa Muotkatunturin erämaahan, sitten Kaldoaiviin. Muotkalla kohtasimme kaksi ihmistä, Kaldoaivissa ei ketään.

Noiden viikkojen jälkeen pidin lomaa. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia. Makasin pari yöseutua yksin pakun perässä salaisessa piilopaikassa enkä tehnyt pilvitaivaan tuijottelua suurempaa. En edes pukenut. Teki hyvää, enkä harmittele, että olisin voinut käyttää tuon ajan tehokkaammin. Joskus lepo on järkevintä.

Viimeinen pohjoisen viikko meni Paistunturin erämaassa. Kaikki isot tunturit huiputettiin, ihailtiin auringonnousuja ja – laskuja, naurettiin ja nautittiin. Guivi huiputettiin erämaan kautta, huipulta näimme parin kilometrin päässä kävelevän kaksi ihmistä.

Olimme omassa erämaakuplassa, koko naislauma. Kelit helli; elokuun viimeisinä päivinä uskalsi heittää vaatteet joenpenkalle ja pulahtaa viileään veteen.

Tuntureita silmänkantamattomiin, ruska aluillaan, kunto kohonnut sellaiseksi, ettei rinkka tuntunut selässä miltään, aamuiset usvaverhot jokilaaksoissa. Tuntui pahalta lähteä pois.

Kotimatka oli vaikea. Vaikka olikin jo ikävää koiraa, lapsia ja miestä, tuntui vaikealta jättää tuo kaikki taakse. Jotenkin se on vaikeampaa vuosi vuodelta, luopua siitä tunteesta tuntureilla, että on turvassa. Siltä minusta tuntuu, kun näen koskematonta erämaata silmieni edessä.