Tsuomasjärvi-Pulmankijärvi (3)

Tsuomasjärven autiotupa sulatti sydämeni. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että vielä joskus minä asun pienenpienessä mökissä keskellä erämaata. Tässä tuvassa oli kaikki kohdillaan, eikä mitään ylimääräistä. Paikkakin täydellinen. Kun toiselle laverille meni selälleen makaamaan, ikkunasta näkyi Tsuomasvarrin huippu. Toisessa suunnassa ikkunanäkymä avautui vähän matkan päässä olevalle järvelle. Täydellistä!

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena. Virittelin aurinkokennolaturin rinkan päälle ja vein sen ulos. ”Tutkin kartasta missä kalastaisin tänään. Olisi niin hyvä saada kalaa! Alkaa jo nyt nuudelit tökkiä… Yksinäisen vaeltajan neuvot pienistä lampareista, joihin virtaa puro, kuulostivat hyviltä.”

”Päätin antaa vähän takaisin Metsähallitukselle ihanan mökin lainasta. Siivosin oikein kunnolla! Pyyhin kaikki tasot, kaasulieden ja lakaisin lattiat huolella myös sänkyjen alta (olipa muuten untuvia). Siivosin myös vessan ja jätin tulitikkuja retkeläisten käyttöön.”

Aamupalaksi söin raakapuuroa ja se oli kamalaa. En ole puuroihminen, vaikka haluaisinkin. Raakapuuro menee, jos se on tehty isoista hiutaleista, nyt oli perus pikahiutaleita. Joka lusikallisen jälkeen oli pidettävä älä-tule-yrjö-tauko. En tajua miksi en tehnyt mysliä enempää mukaan.

Hyvästelin ihanan tuvan ja lähdin matkaan auringonpaisteessa. Polku nousi ylemmäs ja taas oli ihan älyttömät maisemat. Lopulta polku alkoi laskemaan alemmas kohti järveä.Puolessa rinteessä kalliolla seisoi yksinäinen poro valtavine sarvineen. Se oli ihan kuin Jägermeisterin logosta, ehkä vielä jylhempi. Poro seisoi liikahtamatta paikassa, jossa minun puolella oli lohkare ihan poron vieressä. Porosta näkyi vain sarvet ja hanuriosasto. Kuljin rauhallisesti polkua alas ja tuijotin poroa. Välillä se nosti päätään vähän ihan kuin tarkastaakseen joko olin häipynyt. Ajattelin, että tuon poron on pakko olla vähän yksinkertaisempaa mallia kuin muut, jos se kuvittelee olevansa piilossa. Ei mikään terävin kynä penaalissa! Mutta kun olin mennyt koko rinteen alas ja näin, millainen se poron seisomapaikka oikein oli, mieleni muuttui. Aloinkin olemaan sitä mieltä, että se poro oli tämän tunturin valtias. Se tähysteli paikalla, josta näki koko laakson ja valtavat matkat joka suuntaan. Sen suuret sarvet olivat merkkinä johtajuudesta ja suuresta viisaudesta.  No, siinä se kuitenkin seisoi ja tuijotti eteensä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja kun kerran käännyin katsomaan taakse, oli poro kadonnut.

Kaikkea sitä tulee ajateltua, kun on yksin. Mietin millaiseksi tämä vielä menee, nyt on ensimmäinen viikko vasta.

Tulin järvelle ja halusin saada muuta lounasta kuin pastaa. Heittelin ties kuinka kauan virveliä, mutta mitään ei tapahtunut. Läksin seuraamaan järvestä laskevaa puroa. Puro mutkitteli ja reilun kilometrin jälkeen se laski pahaiseen suolampeen, josta uistimeen tarttui vain heinää. Pastaa siis jälleen.

”Valmiit sekoitukset ärsyttää jo nyt. Olisi pitänyt jättää lisukkeet erikseen niin olisi voinut laittaa mitä mieli tekee. Ja tätä on vielä kolme viikkoa!!!”    Kesken syömisen meni taivas pilveen ja taivaanranta alkoi täyttymään yhä tummemmista muhkurapilvistä. Päätin nauttia sateettomasta hetkestä, sateessa voi sitten kävellä. Köllöttelin ruuan jälkeen makuualustalla variksenmarjaviidakossa ja katselin pilvien liikkumista.

”Tänään mietin, että eipä ole tullut pahemmin ajateltua Kreikan taloudellista tilannetta, ei edes omaa. Olihan tämä ihan älytöntä lähteä kuukaudeksi ja jättää kaikki. Yksi hullu ajatus kävi myös mielessä, että asuis vuoden teltassa. Kattois miten vähällä todellisuudessa pärjää. Haluaisin kaiken turhan pois minun elämästä pidemmäksi aikaa. Onhan minulla nytkin kaikki tarvittava rinkassa. Nyt kun ei oo ollu ketään kelle narista, oon sisulla menny eteenpäin pitkät matkat senkin jälkeen, mitä oisin pyytäny taukoo (jos ois joku mukana). Samoin pitäis suhtautua arkisiin asioihin kotona. Tekis kunnolla kaiken, ei mitään velttoilua.”

”Polku nousi taas ihan tunturin huipulle. Hiki valui persposkia pitkin, selkä ja joka paikka oli ihan hiessä. Laella otin rinkan pois ja istuin maahan nojaten isoon kiveen. Avasin puhelimen. Yle Lappi oli lähestyny, huomenna on sit radiohaastattelu!”

Olin ihan ymmälläni koko jutusta! Olin facebookin sivua perustaessani haaveillut paristasadasta seuraajasta, joita reissuni kiinnostaisi. Tämä kiinnostuksen valtava määrä teki minut samaan aikaan iloiseksi ja jännittyneeksi. En ollut siitä pahoillani, päinvastoin! Tajusin itsekin, että kyllähän tämä reissu oikeastaan on melkoinen luontoihmisen märkä uni. Tai yleensäkin se, että toteuttaa haaveensa ja lopettaa sen sitku ja mutku-homman. Mut että radioon? Huh huh. Pani vähän panikoimaan!

Polku lähti kulkemaan Suomen ja Norjan rajaa pitkin. Se oli koko kuukauden tylsin osuus. Oikealla oli korkea poroaita ja sen takana Norja. Polku oli mönkijäura, joka kulki suoraviivaisesti aidan viertä. Pystyi näkemään ihan hirmuisen kauas seuraavan kukkulan päälle asti, kuinka ura jatkui. Keli oli painostavan kuuma, mutta pilvinen. Olisin melkein lyönyt vetoa, että kohta ukkostaa. Maisemat ei edes olleet mitenkään erityiset. Tunturikoivikko oli Norjan puolella tiheämpää ja tuuheampaa kuin Suomen puolella. Naureskelin mielessäni, että tietenkin. Norjassa on jo öljy ja rahaa, upeita vuoria ja meri, nyt niillä on sitten paremmat pusikotkin. Kaiken veivät!

Kun tulin rajapyykille, alkoi satamaan. Sade oli taas suihkupullotyyppistä sumutusta. Olin niin hikinen ja märkä, että päätin etsiä pian telttapaikan, ihan sama oliko vettä lähellä tai ei.

”Laitoin kodin pystyyn. Vaihdoin märän hikiset vaatteet pois ja kuivat tilalle. Oma DNA:n liittymä toimi! Kattelin facebookista muiden ruokapäivityksiä ja nautin ite pastaa, suklaata ja viskiä.    Aika poikki. Ihan puhki. Ja ihmeissäni myös. Yli 44 000 ihmistä oli nähny mun eilisen facebookpäivityksen. Teltan ovesta näkyy Norjan tuntureita. Sade ropisee kattoon. En usko että tarvii unta houkutella.”

Aamulla teltan oven avattuani ei näkynyt muuta kuin valkoista. Sankka sumu oli verhonnut tunturit ja näin maksimissa viisi metriä eteenpäin. Teltta oli kerännyt kosteutta ulkoteltan sisäpinnalle. Aloin aamiaisen laittoon. Vesi meinasi olla tarkalla, en ollut valmistautunut tällaiseen telttapaikkaan. Keli kuitenkin määräsi. Sain vedestä aikaiseksi kuksallisen kahvia ja pienen annoksen mansikkariisipuuroa.

Itikoita ja mäkäräisiä oli paljon. Olin ottanut joka ilta allergialääkkeen ja siitä oli iso apu. Normaalisti nousen ihan älyttömille paukamille ja ne kutisevat hullun lailla. Nyt ei ollut mitään ongelmia, ei noussut edes pattia. Olin myös erittäin tyytyväinen pikiöljyyn, jota olin hommannut Partioaitasta. Tykkään tervan tuoksusta, joten pikiöljy oli minulle vähintäänkin parfyymia verrattuna järkyttäviin Offeihin sun muihin myrkkyihin.

Sumu hälveni ensin kokonaan pois, mutta nousi sitten takaisin. Näkyvyys oli ehkä 20 metriä. Läksin tarpomaan kohti Pulmankia, jonne kulki melkein pelkkää alamäkeä oleva polku. Näkymä alas Pulmankijärvelle ja rehevään laaksoon oli todella kaunis! Järven takana oli jylhiä korkeita tuntureita ja järvi oli pitkä ja kapea, kuin leveä joki. Maisema oli kuin maalauksesta.

Alas tunturilta päästyäni maasto muuttui tunturikoivikoksi. Maa oli hienoa hiekkaa. Olin nähnyt ylempää vilauksen sillasta, mutta en halunnut ajatella sitä. Nyt se tuli vastaan. Olisin kääntynyt takaisin, jos se suinkin olisi ollut järkevää. Minulla on pelkoja. Pelkään korkeita paikkoja, metalliritilästä tehtyjä rakennelmia ja riippusiltoja. Tässä yhdistyi kivasti kaikki! Olen joutunut Repovedelläkin kiertämään muutaman ekstrakilometrin, kun en Lapinsalmen sillasta uskaltanut yli. Nyt olin yksin ja Pulmankijoesta ei oikein uimallakaan viitsinyt rinkan kanssa mennä. Muita ihmisiä ei näkynyt.

Vastarannalla oli kyltti, jossa mainostettiin mökkejä puhelinnumeron kera. Keksin itselleni oheistoimintaa, johon keskittyisin ylityksen ajan, ettei pelko saisi valtaa. Luin kylttiä yhä uudestaan ja uudestaan ja söin koko matkan ajan pähkinöitä pienestä pussista. Kävelin silti kuin olisi isompi hätä turahtanut housuun. Toivoin mielessäni, ettei kukaan tule ja näe tätä touhua. Sillassa oli selvät jäljet, että siitä oli ajettu mönkijällä jatkuvasti. Silti pelkäsin sen romahtavan allani, minun tippuvan veteen ja rinkan painavan minut veden alle. Miten typerä voikaan ihminen olla!!!

Kun olin päässyt yli, aloin vapista. Koko kehoni tuntui kramppaavan ja olin kylmän hien peitossa. Tämä silta oli ehdottomasti pelottavin ja kamalin kokemus reissulla tähän asti! En tiedä kestikö siinä viisi vai viisikymmentä minuuttia, mutta ikuisuudelta jokainen askel tuntui. Lopulta tärinän laskettua tajusin ylittäneeni itseni ja pelkoni ja olin tyytyväinen tekooni. Nauroin ääneen ja annoin itselleni ylävitoset! Olisin kyllä ansainnut mitallin.

Kävelin tien varteen ja odottelin liikennettä. Liftasin Nuorgamiin 20 kilometrin matkan hakemaan täydennyspakettia postista. Pulmanki-Nuorgam-tie oli kaunis. Minut kyytiin ottanut mies pahoitteli haisevansa pahalle, oli juuri ollut viikon vaeltamassa. Sanoin, että sittenhän se menee sinun piikkiin!

Sevetti-Pulmanki-retkeilyreitti oli siis kävelty. Kokonaisuutena se oli oli vaihteleva soineen ja tuntureineen. Ehdoton kruunu koko reitille oli Tsuomasvarrin huipulta avautuvat näkymät. Matkaa olin taittanut 90 kilometriä, eli 20 enemmän kuin suora reitti on. Reitillä oli paljon autiotupia ja siellä tapasikin vaeltajia, jotka yöpyivät vain tuvissa.

Rousajärveltä Tsuomasjärvelle (2)

Rousajärven lähellä pienen lammen rannalla tämä harhaan kävellyt siis telttaili.

”Heräsin yöllä myrskyyn. Satoi ja tuuli ihan hulluna. En saanut unta enää. Aloin neljältä lukemaan ja luin Villin Vaelluksen loppuun. Viideltä aloin taas nukkumaan ja näin unia karhuista. Kuudelta ei enää satanut, mutta tuuli aikalailla. Laitoin yöksi fleecepaidan makuualustan yläosaan ja sen ansiosta tyyny ei luistanut koko ajan pois alta.”  Tyynynä minulla oli puuvillaiseen UK-puiston kangaskassiin sullottu taukotakki. Paras tyyny ikinä!

Lounastauolle menin Huikkimajoen autiotuvalle. Matkalla huomasin vesiputouksen, jota en ollut Rousajärvelle päin mennessä huomannut. Puron nimi oli Kuksapuro. Putous oli kaunis. Otin rinkan pois ja kiipeilin kuvaamaan sitä. Puro laski suolle, jossa se jatkui kapeana ja mutkittelevana kuin käärme.

”Lounaan ajaksi laitoin tulet kamiinaan, että kuorivaatteet kuivahtaisi. Lounaaksi vedin pastaa voisilmällä, oliiviöljyllä ja paahdetulla sipulilla. Ruokaa on liikaa. Jätin eilen päivällisen väliin. Nytkin tulin niin täyteen, että taidan taas kahvin jälkeen ottaa ruokaperäiset. Ihan vaan koska voin!

Heräsin mönkijän ääneen. Pihalle täräytti kolme miestä mönkijöillään. Eivät tulleet sisään, rupateltiin pihalla hetki. Lähdin itsekin tarpomaan, ajatuksena päästä ainakin Silisjoelle.”

Silisjoki oli massiivinen. Oikealla näin kauempana putouksen, se kohisi kovaa. Joki oli ylitettävä kiviä pitkin hyppimällä. Jätin rinkan tunturikoivikon reunaan ja läksin tutustumaan jokeen tarkemmin. Olin haaveillut kalastamisesta, mutta joki olisi vaatinut perhovehkeet. Minä en osaa sellaisia käyttää, minulla oli vain pieni teleskooppivirveli. Harmitti vähän, vaikka joki olikin uskomattoman kaunis!

”Satoi kuin sumutepullosta. Ajattelin kurkkua, pitsaa ja tuoretta ruisleipää. Ajattelin, miten turhaan minulla on rinkassa 500 grammaa voita. Suolalla on ollut vielä vähemmän käyttöä. Ajattelin olkaviilekkeiden pehmentämistä. Välillä olkiin otti niin pahasti, että pidin tauon jokatoisella reittimerkillä. Silloin kumarruin eteen ja nojasin sauvoihin.”

Matkalla näin kuolleen tunturikoivun latvassa pöllön, jota kuukkeli kiusasi oikein kiusaamalla! Seurasin kauan sitä touhua. Pöllö yritti olla kaikessa rauhassa, mutta se pahuksen kuukkeli vaan härräsi siinä ympärillä, yritti varmaan nokkiakin ja piti hirveää meteliä. Ajattelin, että jos olisivat ihmisiä, menisin ojentamaan ärsyttävää kiusaajaa!

Näin myös poroja. Paljon poroja. Näin riekkojakin useita poikueita. Yksi riekko katsoi minua silmiin ja kertoi ties mitä juttuja suurella tunteella. Kaula vaan venyi pidemmäksi ja olemus ylväämmäksi tarinoinnin edetessä. Tunsin itseni etuoikeutetuksi päästessäni olemaan näin lähellä eläinten arkea.

”Mietin miten ihanaa on vaeltaa yksin! En halua enää ikinä ketään mukaan. Tai ehkä lyhyille reissuille. Mietin miten vahva ja sisukas olen, koska jaksoin Tsaarajärvelle asti (18km), vaikka maasto oli kamala. Suota paljon, vesisadetta, puuduttavaa.”

Suokohdissa ei ollut pitkospuita. Oli vaan suota. Ja koska oli satanut päiväkausia, se suo oli aina upottavaa ja märkää. Onneksi minulla oli sauvat! Niillä tökkimällä löytyi aina kovempi kohta, joka ei upottanut yli vaelluskengän sietokyvyn. Soita ylittäessä meni hirveästi aikaa, koska halusin pitää kengät sisäpuolelta kuivina. Minulla oli vielä pitkä aika edessä.

Tsaarajärven tuvalla oli yksinäinen vaeltajamies. Olin tosi poikki ja nälissäni, söin nopeasti BlåBandin ja juttelin vaeltajan kanssa vaeltamisesta. Kohta tupaan tuli porukka, joilla oli pieniä märältä koiralta haisevia koiria mukanaan. Päätin siirtyä telttamajoitukseen ja jätin märkiä vaatteitani ja vaelluskengät sisälle kuivumaan. Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut mitään ylimääräistä härdelliä ympärilläni. Teltan rauha sopi minulle mainiosti. Kuulin, että seuraavaksi päiväksi oli luvattu kaunista säätä ja jopa 20 lämpöastetta. Olin innoissani uutisesta, suunnittelin Tsuomasvarrin huipulle nousemista kirkkaassa säässä.

Aamulla heräsin klo 7. Keli oli pilvinen, mutta ei satanut. Teltta oli märkä yön sateista. Keitin kahvia ja mansikkariisipuuroa. Virittelin teltan kahden tunturikoivun väliin tuuleen kuivumaan ja menin sisään tupaan kirjoittamaan vieraskirjaan. Porukka kyseli miten uskallan liikkua yksin ja enkö pelkää karhuja. Sain kuksallisen oikeaa kahvia (itsellä pika). Jätin tupaan yhden pokkarin ja savustuspussin. Lähdin kymmeneltä matkaan. Pohkeisiin ei enää sattunut! Eikä hartioihin. Aloin siis päästä vauhtiin!

Polku vei ylös tunturin huipulle. Huipulla huomasin maassa pikkukivistä tehdyn tekstin 2090 km. Siis Seikkailu Suomen Ympäri-Tero on ollut täällä! Luin hänen puumerkkinsä jo Huikkimajoen vieraskirjasta.

”Tunturin laelle noustessa keli alkoi kirkastua ja kyllä, aurinko alkoi paistaa! Vihdoinkin!!! Pidin lounastauon puolen päivän jälkeen pienen lammen rannalla, tunturin laelta näkyi Norjan lumihuippuja ja toisella puolella Suomen sileämpimuotoisia tuntureita.   Täällä on ihanaa. Otin lounaalla viskiä. Myöhemmin maisemat muuttui ehkä jopa hienommiksi.”

Kävelin noin 12 kilometrin matkan Tsuomasjärven autiotuvalle. Keli oli koko ajan suorastaan hikinen! Tuvalla ei ollut ketään. Söin pienen välipalan, jätin kamat tupaan ja lähdin huiputtamaan Tsuomasvarria (435m). Hiki valui noustessa.

”Rinne oli täynnä vanamoita, maariankämmeköitä, vilukkoja, vaivaiskoivuja ja tunturimittareiden tuhoamia tunturikoivuja. Matkalla ylös näin myös muutaman kulleron! Olen aina haaveillut näkeväni niitä luonnossa ja nyt näin. Riekkoja oli niin paljon, että meinasin astua päälle! Yksi rohkea ei ollut minusta millänsäkään vaan röhki hauskasti ja tuijotteli minua silmiin. Tunturikihu lenteli minua kohti. Huipulla oli myös poroja.”

Itkin ja nauroin huipulle päästyäni. Maisemat oli ihan naurettavan hienot! Norjaan asti näkyi ja ainakin puolet Suomesta. Tuntui älyttömältä nähdä niin monta järveä ja lampea samalla silmäyksellä. Maisema oli silkkaa kauneutta. Tuntui että tuuli voisi lennättää minut satojen kilometrien päähän. Oli epätodellinen olo!

”Tuntuu hirveän hyvälle olla täällä. Aioin ensin nukkua teltassa, mutta tämä autiotupa on kuin unelmamökkini! Minun kuuluisi asua tässä. Tämä on erilainen kuin muut, missä olen käynyt. Tässä on eteinen ja sisävessa!   Olen nyt kävellyt 72,5 kilometriä. Pää alkaa tyhjentyä kotiasioista ja osaan ihan vaan nauttia. En tunne minkäänlaisia omantunnontuskia siitä, että tämä on vain minun reissuni. Ennen olisin potenut jonkinlaista syyllisyyttä. Ei minun onneni ole keneltäkään muulta pois!

Sekin hyvä puoli yksin vaeltamisessa on, että kaikki pitää tosiaan hoitaa itse. Ei tule laiskoteltua. Jos tarvitsee vettä, on itse käveltävä polku rantaan ja kannettava vesi tupaan. Kukaan muu ei tee ruokaa eikä tiskaa. Tämä tekisi monelle hyvää!”