Yksin olemisen tärkeydestä

Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi viettää aikaa yksin. Tutustua itseensä, oppia mitä asioita pitää tärkeinä, mitä elämältään haluaa ja mitkä asiat tekevät onnellisiksi. Jos ei tunne itseään eikä tunnista tarpeitaan, tulee helposti vain ajelehdittua virrassa muiden mukana. Ajelehtiminen antaa harvoille mitään. Se on ajantuhlaamista ja elämän hukkaan heittämistä.

Ei jokainen tarvitse pitkää aikaa itsensä tutkiskeluun, joskus viikko tai pelkkä viikonloppu tekee ihmeitä. Ja jos oma aika on oikeasti vain itselle varattua, ilman mitään varsinaista tekemistä, ilman keskeytettyjä ajatuksia, on tuo aika arvokasta. Ei ole syntiä löytää itsestään uusia piirteitä vielä aikuisenakin. Ei ole kenenkään muun tehtävä tuomita, jos alkaa viettämään elämäänsä itseään tyydyttävällä tavalla.

Minun tapani elää elämääni ei varmaan sopisi monelle, tiedän sen. Välillä harmittelen, että olen hukannut ison osan elämästäni ajelehtimalla ja etsimällä omaa paikkaani. Olen yrittänyt asettua yhteiskunnan asettamiin lokeroihin, joiden seinät ahdistivat ja tunsin olevani umpikujassa.

Pitkä aika yksin laittoi oman elämäni palaset paikoilleen, tai ainakin antoi hyvän alun. Minun piti lähteä paikkaan, jossa ei edes puita kasva, etteivät ajatukset takerru oksiin. Sain miettiä miettimiseni ilman mitään esteitä. Pelkkä tuuli suhisi korvissa ja välillä ei sekään. Kuukaudessa kerkesin miettiä paljon.

Ensimmäinen asia mitä halusin kotiuduttuani tehdä, oli negatiivisten ihmisten seuran vältteleminen. En kaivannut enää niitä, joiden jatkuva asioista valittaminen, selän takana haukkuminen ja pessimistinen elämänasenne imivät minua kuiviin. Heidän tapaamisen jäljiltä olin ollut aina ihan poikki. En halunnut enää velvollisuudentunteesta viettää aikaani ihmisten kanssa, joilta sain vain pahaa oloa. Jätin ne velvollisuudet virtaamaan tunturipuroon ja kohautin kepeästi hartioita.

Opin myös sanomaan ei. Sanoin ei töille, joissa en voinut kehittyä tai oppia. Sanoin ei sille, että tein asioita vasten omia arvojani. En ollut enää ehdoton joko tai -ihminen, vaan yritin kehittää tasapainoa. Sanoin ei ihmisille, jotka vain pyysivät, eivätkä ikinä antaneet mitään. Se antoi tilaa kehittää omia ideoita ja hioa niitä omannäköisiksi.

Aloin ajatella, että tämä on minun elämäni ja minun täytyy itse muovata siitä mieleiseni. Kukaan muu ei voi tehdä ketään onnelliseksi, se työ on itse tehtävä.

En yritä olla mikään Paulo Coelho kun sanon, että joskus tekee hyvää siirtää itsensä asioiden ulkopuolelle nähdäkseen tarkemmin. Enkä väitä, että jokaisen kuuluisi etsimällä etsiä jotain erikoista, mitä ei välttämättä ole olemassakaan. Itse vaan olen omalla kohdallani sen huomannut, että pieni vaivannäkö itseensä tutustumisessa on tehnyt hyvää. Minulle sanottiin vähän aikaa sitten asia, joka saa minut edelleen hymyilemään; ”Sinun seurassa on ihmeen rauhallinen olo.”

Ehkä se johtuu siitä, että olen löytänyt rauhan.

Teksti on julkaistu kolumnina synnyinseutuni paikallislehdessä (Heinäveden Lehti).