Viikko Kaldoaivin erämaassa

On kulunut pari viikkoa siitä, kun palasin viikon vaellukselta Kaldoaivista. Olen miettinyt reissua paljon. Joskus asioita täytyy sulatella.

Vaikka vaellus oli minulle työtä, se teki minuun vaikutuksen. Vaikka olin kulkenut saman reitin aiemminkin, koin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Se johtui mukana olleista ihmisistä. Opin paljon. En pelkästään luonnosta, vaan ihmisistä ja omasta itsestäni. Eniten juuri siitä, miten erämaassa vietetty viikko vaikuttaa ihmisiin.

Kaldoaivi oli ihana kuten ennenkin. Se antoi koko porukalle täyslaidallisen erämaan lumoa, laittoi asiat tärkeysjärjestykseen, sulki arjen ja muun maailman kaiken ulkopuolelle. Olimme pieniä suuren luonnon keskellä.

Ilman polkuja vaeltaessa jalkoja piti nostaa korkeammalle, kehon piti ponnistella joka päivä rinkan painon alla. Joka ilta olo oli tyytyväinen pelkästään siitä, että oli saanut ruokaa ja lämpöä, pystyttänyt teltan kauniille paikalle nukkuakseen päivän rasitukset pois. Kun teltan oviaukosta katsoi maisemaa, ei kaivannut mitään.

On helppo hengittää, kun taivas tuntuu olevan käden ulottuvilla. Ilmassa on niin paljon happea, ettei tarvitse ottaa kuin joka toinen henkäys saadakseen veren virtaamaan.

Viimeisenä iltana jokainen itki. Ei siitä syystä, että oli surullista jättää erämaa taakse, ei väsymyksestä, vaan siksi, että oli kiitollinen kaikesta kokemastaan ja itsensä ylittämisestä. Ihmiset, jotka eivät arjessa olisi välttämättä kohdanneet, nivoutuivat tiiviiksi ryhmäksi. Kokemus oli yhteinen, mutta kuitenkin jokaiselle oma.

”Tällaisen viikon täytyisi olla lakisääteinen jokaiselle ihmiselle.” 

Tuon sanoi yksi mukana ollut ja kaikki olivat samaa mieltä.