Mitä päässä tapahtuu kun on yksin?

Paljonkin ja sitten ei mitään. Välillä päässä pyörii karuselli, jonka kyydistä ei niinkään välitä. Vaihtelevaa, pilvipoutaa, tuulista ja taas tyventä.

Myönnän olevani huono keskittyjä. Päässäni on ainakin kymmenen telkkaria jatkuvasti auki, eikä niitä aina saa suljettua, vaikka haluaisi. Aloitan monia juttuja samaan aikaan, teen vähän yhtä, vähän toista, keksin uuden projektin, siirrän vanhat syrjään, jatkan vähän ensimmäistä, aloitan uuden, joka onkin niin mielenkiintoinen, että kaikki muu unohtuu päiväkausiksi. Teen listoja. Niitä on lipuilla ja lapuilla, mutta myös muistikirjoissa, joita minulla on yksi lipasto täynnä. Listattuja ideoita, töitä, tavoitteita. Paras tapa minulle saada nuo ylimääräiset toosat kiinni on laittaa selkään rinkka tai perään ahkio. Kaikki hiljenee ja voin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Olen yksin vaeltaessa käynyt läpi kipeitäkin asioita. Olen miettinyt parisuhdetta, naiseutta, äitiyttä, yrittänyt keksiä miten voisin oppia olemaan parempi noissa kaikissa. Olen vaelluksen aikana myös tajunnut, ettei aina tarvitse olla tehokas, vähempikin riittää. Olen oppinut itsestäni paljon, kun on ollut aikaa miettiä.

Toisinaan päässä kumisee tyhjyys seinästä toiseen ja se on vapauttava tunne. Ympärillä on joku ihmeellinen kupla, joka suojelee kaikilta odotuksilta, vaatimuksilta ja velvollisuuksilta. Yksin vaeltamaan lähtiessä oikein jo odotan sitä, että koska se tulee, tyhjyys, jota olen kaivannut, hiljainen hetki, joka ei ole kenenkään muistolle.

Pään tyhjenemisen jälkeen sitä vaan kulkee paikasta toiseen, näkee kaiken, mutta siinä näkemisessä ei hae enää asioille syitä, seurauksia tai mitään muutakaan. On vaan. Antaa tuulen puhaltaa ja kuuntelee onko se sittenkin hiljaisuus, mikä viheltää.

Sitten tulee se päivä, kun tuntee itsensä täysin epäonnistuneeksi. Keho väsyy ja pää yrittää suojella kehoa höpisemällä, että nyt pysähdy, käänny takaisin ja mene kotiin. Se haukkuu heikoksi, sanoo, että lihaksia särkee, mikään ei onnistu, luovuta. Tuo on raja, jonka yli meneminen on ensimmäisellä kerralla vaikeaa. Mentävä on, koska sen menemisen jälkeen voi taas nauttia. Kipuilu kuuluu asiaan, sitäkin osaan jo odottaa, mutta ei se koskaan mikään kunniavieras ole. Hiihtäessä se laittaa miettimään jokaisen liikkeen. Keho onkin yhtäkkiä tahmainen painava ja jäykkä, jonka jokaisen liikahtamisen eteen pää joutuu tekemään töitä vähintään yhtä paljon kuin lihaksetkin. Se on raskasta, hemmetin raskasta. Tekisi mieli lähteä, jättää kaikki siihen paikkaan.

Tuon ei toivotun tunnekuohun iltana on keksittävä mitä tahansa mielenhallintaa varten. On kaivettava esiin se extraherkku, suklaalevy, suolapähkinät, hätätilanteen karkkipussi. On otettava isompi loraus rommia teen sekaan, kirjoitettava päiväkirjaan kaikki ne turhuuden tunteet. On kuunneltava puhelimelta lempibiisi, kaivettava esiin päiväkirjan välissä oleva valokuva rakkaista, mietittävä jotain mukavaa hetkeä, josta tulvahtaa lämmin olo sydänalaan. Yöksi on laitettava kuumavesipullo makuupussiin, laitettava silmät kiinni ja kuviteltava olevansa jossain muualla. Kuviteltava se muu paikka niin tarkasti jokaista pientä yksityiskohtaa myöten, että se paikka muuttuu melkein todeksi.

Seuraava aamu on kirkkaampi. Ahkio taas liikkuu, sukset ja sauvatkin, ilman erityistä liikuttamista. Pää antaa luvan jatkaa. Keho muuttuu taas sellaiseksi, jota ei tarvitse ajatella. Tulee hymy, kun maisema on hieno. Tulee ääneen huokaisu, lopulta naurukin. Jaa, taas se alkaa, yksinpuhuminen. Sekin tuntuu hyvälle. Ihan pöllöä. Puhuin lapsena ääneen englanniksi, kun lämmitin iltaisin rantasaunaa vanhempien ollessa navetalla. Se oli jotenkin salaista ja se hävetti. Nyt ääneen puhuminen vaeltaessa tuntuu hauskalta. Se tuntuu siltä, että kaikesta häpeästä on päässyt irti.

Pään sisällä tapahtuu yksin ollessa paljon ja ei kuitenkaan. Vaikea selittää. Monen viikon yksinvaelluksen jälkeen normaaliin arkeen palaaminen on hankalinta mitä tiedän. Haluaisi säilyttää sen hiljaisuuden, mikä oli, haluaisi olla vapaa omasta kehostaan, sen liikuttamisesta ja kaikesta, mikä aiheuttaa taas niiden monien telkkareiden aukeamisen samaan aikaan. Kaupungin äänet, pölyt, valot ja kiire tuntuvat vierailta, ihan kuin ei olisi siellä koskaan ollutkaan ja se olisi paikka, josta ei ole pakokeinoa. Vaelluskrapula, voin kertoa sen olevan aika paha pitkien reissujen jälkeen. Keho kuluttaa edelleen. Se tekee töitä, ei tajua, että nyt saa jo lopettaa. Se huutaa rasvaa ja suolaa, vaikka reissun päällä se olisi antanut mitä tahansa tuoreista vihanneksista ja salaatista. Pää keksii tekosyitä olla tarttumatta velvollisuuksiin, olla antautumatta kiireelle ja kaikille asioille, joita ei mielellään tekisi. Lihakset ovat jäykät, polvet muuttuvat kankeiksi kuin vanhuksilla, tekee mieli vain maata. Sänky on liian pehmeä, tyyny liian iso, asunto kuuma, ilma tunkkainen. Vieläkö voi olla katsomatta uutisia? Vieläkö saa nauttia siitä, ettei tiedä kuka pommitti missäkin, kuka jäi kiinni huumeista ja mikä tehdas valutti jätevetensä mihinkin järveen? Pää sanoo vielä voi, se sanoo niin ainakin kaksi viikkoa reissun jälkeen. Pienin askelin. Arki puskee päälle, mutta siihen on tullut taas uusia piirteitä. Luonto on edelleen pääosassa. En ota pitkää suihkua, hermostun maassa olevista roskista, otan liian henkilökohtaisesti asiat, jotka loukkaavat luontoa, ei niinkään minua. Ehkä taas kuitenkin löytyy tasapaino, söin jo vihanneksiakin ja näin muuttolintuparven. Huomasin harmaassa kaupungissa sinitiaisen tekevän pönttöön pesää, nauroin hauskoille jutuille. Tutustuin uuteen ihmiseen, tuntui hyvälle.

Minulla on lista töistä. Mutta minulla on myös lista puistoista ja erämaista, joihin kohta pääsen. Huomenna tapaan kerralla monta ystävää, opettelen uusia asioita, nukun teltassa yön. Aamu ei voi olla huono, jos saa avata teltan vetoketjun ensitöikseen.