Blogiahdistus ja avautumisia

Mietin tänään, että tekisi mieli kirjoittaa välillä muustakin kuin vaelluksista. Sitten mietin, ettei teitä kiinnosta. Sitten mietin, miksi kirjoitan koko blogia. Tämä on minulle harrastus, työt on erikseen. En minä muidenkaan tekemisieni kiinnostavuutta halua vieraille selitellä.

Olen tainnut ottaa koko blogin liian vakavasti. Haluan palauttaa tämän takaisin siihen vanhaan kunnon päiväkirjamaisuuteen, jollaisena ensimmäisen blogini aloitin vuonna 2008. Se kertoi elämästä kaikkine iloineen ja suruineen.

Joten jatkossa tämä blogi sisältää vähän monipuolisemmin otteita elämästäni.

Tänään olin Moskun kanssa aamukävelyllä tutulla lähialueella. Tulin valtavan surulliseksi, kun polulla oli temmeltänyt metsäkone. Luonnontilainen metsä polun ympäriltä oli kadonnut ja hautausmaan päädyn komea vanha kuusiaitakin oli poissa. Kotoa 3 minuutin kävelymatkan päästä alkava polku ei enää houkuttele.

Metsässä viihtyi saniaiset aiemmin. Tuskin enää.

Kuusiaita ennen…

…ja nyt poissa.

Keittiössä tuoksuu ruisleipä. Minulla on kestotaikina, paistan pellillisen ruispaloja joka päivä. Jätän vähän taikinaa jäljelle ja kasvatan sen seuraavan päivän paistoa varten. Salaisuuteni on kaljamaltaat, ne antavat hyvää makua leipiin. Vieraatkin on kehuneet.

Sitten tunnustuksia, millainen hölmö olen. Kirjoitan kaiken ylös muistikirjaan, etten unohtaisi. Kirjoitan listoja, oli kyse sitten tehtävistä töistä, kauppaostoksista tai pakkaamisesta. Minulla on varmaan 30 muistikirjaa, joissa jokaisessa on jotain tekstiä. Nyt sain ahaa-elämyksen, että onkin fiksumpaa kirjoittaa tarpeelliset asiat yhteen muistikirjaan, kuin jakaa kaikki eri kirjoihin. Miten tällaisen asian tajuamiseen voi mennä vuosikymmeniä?

Saan kahvista rytmihäiriöitä. Yksi kuppi aamulla on hyvä, siitä ei tule mitään. Mutta juon kaksi tai kolme, päiväkahvit vielä myöhemmin. Jos olen kylässä tai jossain, missä kahvia on tarjolla, juon sitä, vaikka sydän jo hakkaisikin. Se vaan maistuu niin hyvälle! Mummoni opetti minut juomaan kahvia jo ihan pikkulapsena. Meillä juotiin iltakahvit saunan jälkeen joka ilta. Paloittelin pullasiivun maitokahvin sekaan ja annoin pehmetä ihan mönjäksi. Uuh mitä herkkua! Nyt en laita kahvin sekaan mitään ja tykkään vahvasta kahvista. Juon kotona kaikki kahvini kuksasta, säästyn tiskaamiselta!

Sitten avaudun vähän vakavammasta aiheesta. Luulen, että asiasta puhumisesta moni saa elämäänsä apua. Ainakin itse olen saanut. Minulla on paniikkihäiriö. Se ei näy päälle, ainakaan aina. Pari vuotta sitten elämässäni tapahtui ihan liikaa ihan liian lyhyen ajan sisään ja luulen sen laukaisseen paniikkihäiriön. Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen autolla ajaessani, olin moottoritiellä. Luulin kuolevani. Tunne on ihan hirveä; henki ei meinaa kulkea, kädet vapisevat holtittomasti, kylmä hiki alkaa valua ja päähän tulee hirvittävä paniikki siitä, että ei pysty tekemään mitään.

Kuvassa ei ole ilmeestä huolimatta paniikkia. On vaan ihan karmea keli.

Aloin saada paniikkikohtauksia melkein aina, kun ajoin autolla. Moottoritiellä sain kohtauksen joka kerta. Olen istunut levikkeellä autossa joskus yli kaksikin tuntia yrittäen kerätä itseni, ajanut sitten takaisin kotiin ja vaihtanut matkasuunnitelmat bussilla kuljettavaksi. Olen istunut autossa moottoritiellä hätävilkut päällä odottaen, että voin taas ajaa. Olen ajanut satasen alueella viittäkymppiä peläten rekan ajavan päälleni.

Välillä vietin pitkiä ajanjaksoja pohjoisessa. En saanut kohtauksia, kun ympärillä oli rauhallista. Minulla oli reissujen jälkeen niin ”normaali” olo, etten edes muistanut koko paniikkia, kunnes kaikki taas alkoi. Aloin saamaan paniikkioireita muuallakin, esimerkiksi kaupassa ja isoissa ihmisjoukoissa. Esiintyminen ja luentojen pitäminen oli niin kamalaa, etten halunnut pitkään aikaan niitä tehdä ollenkaan. Päätin hakea apua lääkäristä ja sainkin. Nyt arki hoituu autoilua myöten, eikä enää tarvitse etsiä moottoriteitä kiertäviä ajoreittejä tai kieltäytyä luentokeikoista.

Tämä aihe ja sen ”salailu” on painanut mieltäni jonkin aikaa. Olen itse oppinut ymmärtämään toisia paljon paremmin. En hermostu, jos joku ajaa liian hitaasti edessäni, enkä ihmettele miksi joku ei halua kertoa ihmisjoukon edessä asioista, joista tietää paljon. Saatan toisinaan vaikuttaa töykeältä tai epäkohteliaalta, kun häivyn jostain kekkereistä/tilaisuuksista kertomatta, mutta todellisuudessa menen vain haukkaamaan happea ja tasoittamaan sykettä. En minä pahalla! Opettelin hokemaan ennen luentoja mantraa, jossa toistan kuuntelijoiden olevan kiinnostuneita aiheesta, eivät he syö minua elävältä. Nyt myös tunnistan oireet jo ennen varsinaista kohtausta ja osaan hakeutua hetkeksi omaan rauhaan jo hyvissä ajoin. Olen myös oppinut olemaan häpeämättä tätä viheliäistä elämänkumppania. Tuntuu, että se on auttanut eniten; puhuminen. Ja luonto. Siellä minulla ei ole koskaan paha olla.

Lopuksi keveämpiin aiheisiin. Me nukutaan kotona sohvasängyssä, minun paikka on seinän vieressä. Pääsen sinne vain kömpimällä Vesan yli, jos se pötköttää jo omalla reunallaan. Aina yli könytessäni ylistän itseäni ketteryydestä ääneen. ”Olen ketterä kuin vuorikauris” tai ”Näitkö miten ketterästi”… Vesa sanoi kuskaavansa minut Esperi Careen heti, kun ylittäminen ei enää suju.

Iiks, oikein kolme sivullista juttua.

Vanhainkodista aasinsiltana kolahti juuri postiluukusta Oma Aika lehti, jossa on minun haastattelu. Kuvat napattiin syksyllä pohjoisessa.