Hiihtovaelluksella Kekkosen kansallispuistossa

On pakko hehkuttaa! Oli niin hieno vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa (taas kerran), ettei meinaa ajatukset pysyä arjessa ensinkään.

Avotunturit ja aurinko hellivät ensimmäisenä hiihtopäivänä!

On pari asiaa, jotka ilahduttavat minua työssäni kaikkein eniten. Toinen on maisemat ja toinen on se, kun pääsen opettamaan aloitteleville vaeltajille käytännössä kuinka hommat hoituu. Tällä reissulla molemmat ilahtumisen aiheet täyttyivät! Mukana oli eräopasopiskelijoita, joille ollaan opetettu vaativan vaelluksen järjestämistä. Itse vaellus oli siis loppuhuipennus, jossa he pääsivät opastamaan mukana olleita oikeita asiakkaita. Asiakkaille tämä oli ensimmäinen hiihtovaellus.

Luirojärven maisemat lumoavat joka reissulla.

Nuo ensikertalaiset olivat olleet meidän järkkäämällä talvivaelluskurssilla aiemmin tänä talvena, joten heillä oli jo perustiedot ja käytänteet hallussa, ainakin teoriatasolla.

Lumeen hautautunut kelo näytti taideteokselta.

Viiden vuorokauden aikana hiihdimme 80 kilometriä. Melkein joka päivä aurinko paistoi, mutta mukaan mahtui myös lumisadetta, vähän vettä ja räntääkin.

Ihana sade!

Maisema muuttui mustavalkoiseksi.

Siitäkin pidän, että saan neuvoa vaeltamaan kestävällä tavalla. Säästellään puita, ei roskata, kunnioitetaan luontoa ja muita retkeilijöitä.

Hiihdimme tupien kautta, mutta majoituimme ulkona. Luirolta oli vuokrattuna Kuuselan kämppä. Kolme porukasta saunoi. Viime vuodesta viisastuneena emme viettäneet välipäivää, koska usealle tottumattomalle ahkiohiihtäjälle lepopäivä kesken urakan on pahaksi. Kun liike on jatkuvaa, keho mukautuu paremmin rasitukseen.

Meidän majoite koko reissun ajan.

Meillä ei Vesan kanssa ollut telttaa mukana ollenkaan. Nukuttiin pressun alla kaikki yöt. Välillä kaivettiin kuoppa, välillä laitettiin pelkkä pressu tuulensuojaksi. Homma toimi loistavasti, eikä teltan kosteuden kanssa tarvinnut taistella.

Lumikuopan katon tilkitsemistä Rautulammella.

Yksi asiakas innostui kuopassa nukkumisesta ihan tosissaan. Kolme yötä viidestä hän nukkui kuopassa. Harkitsi oman pressun ostamista ja oli todella iloinen kuoppakokemuksista.

Hanki kiilteli edellispäivän vesisateen jälkeen, siihen tuli senttinen jääkerros.

Kaikki mitä Rautulammen päivätuvasta jäi jäljelle.

Rautulammella tuli vähän suru puseroon. Kämpän rauniot veti hiljaiseksi. Muistelin kaikkia kertoja, mitä olen siellä käynyt. Raunioissa oli termarikin ja peltimuki. Kun tulimme paikalle, siihen kurautti myös joku vähäsanainen poromies kelkallaan. Seisoi hetken raunioita katsellen ja poistui. Kävi varmaan heittämässä hyvästit.

Illan värit Rautulammella.

Kun muut virittelivät majoitteitaan Rautulammen maastoon, hiihdin yksin ylös tunturiin katsomaan illan väriloistoa. On ihanaa nähdä päivän painuvan mailleen, seurata illan viimeisiä oranssinsävyisiä auringonsäteitä korkeimpien tuntureiden rinteillä. Sitten taivas muuttuu pinkinvioletiksi. Samaan aikaan vastakkainen ilmansuunta aloittaa oman näytöksensä. Tulee oranssi ja hehkuva punainen.

Tirautin itkut.

En taas voinut ymmärtää, miten etuoikeutettu olin saadessani nähdä tuon pohjoisen taivaan. Lämmin väri kylmäksi ja sitten hohtavan kuumaksi. Tuuli suhisi korvissa, muuten oli täysi hiljaisuus. Joku muukin oli käynyt, kantavassa hangessa oli suksien vetämiä viiltoja. Muuten hanki oli tasainen, joitakin kovia aaltoja lukuunottamatta.

Voi taivas!

Värejä riittää.

Ehkä se viimeinen ilta herkisti vähän muutenkin. Seuraava päivä oli enää jäljellä rakkaassa puistossa ja joutuisin taas palaamaan arkeen.

Luonnon oma vaihtuva taidenäyttely oli taas koettu. Tämä talvi oli ollut minulle vaikea; sairastelin paljon, enkä päässyt pohjoiseen suksimaan kuin tämän yhden viikon ajaksi. Edellistalveen verrattuna mitättömän lyhyeksi aikaa. Ehkä ensi vuonna nautin isompia annoksia!

Viimeinen alamäki Kiilopäälle. Aika sanoa hyvästit.

Viimeisessä rinteessä yksi asiakas tuumi, että on vähän ristiriitaiset ajatukset. Toisaalta hienoa, että on loppusuoralla, mutta ei haluaisi vielä lopettaa.

Tuttu tunne.