Äkkisyvää

Tämä kevät ja alkukesä on olleet erilaisia kuin aiemmat. On ollut uutta tekemistä, uuden oppimista, mutta myös vähemmän metsäöitä kuin aiemmin. Kiire on ollut iso osa arkea.

Vielä talvella suunnittelin pakun tuunaamista reissuautoksi. Kesä menisi retkeillessä ja nauttiessa maisemista. Keväällä hyppäsimme kuitenkin Isojärvelle yrittäjiksi, joten paku vaihtui retkiautosta tavaroidenkuljetusautoksi, pakun rakentelu vaihtui leipomispuuhiin ja Heretyn palveluiden suunnittelemiseen.

fbthdr

Pakusta on tuunattu vasta kuljettajan osastoa.

En valita. Olen tykännyt! Olen aina tykännyt leipomisesta, ja nyt olen saanut tehdä sitä sydämeni kyllyydestä. Kotileipurin sisintä on hivellyt asiakkaiden kehut erityisesti kesäkurpitsakakusta, jonka ohjeen olen parille kaverille pyynnöstä antanut (muut saavat maistaa sitä Heretyssä). Olen myös nauttinut Heretystä työpaikkana. Asiakkaat ovat ihania, kiireettömiä, kiinnostuneita luonnosta.

IMG_20190613_130742_168

Yhtenä päivänä laitoin riippumaton Heretyn pihalle ja hoidin sähköposteja ja puheluita siellä.

On aivan eri asia tehdä töitä paikassa, jossa ei ole turhia ääniä, kuin hälyn keskellä. Kun olen halunnut ääniä, olen mennyt pihalle linnunlaulun keskelle.

Viime viikolla, en edes muista päivää, kiire loppui. Oli se tiistai. Meille tuli 50 hengen ryhmä kahvitukseen ja hääräsimme molemmat. Minulla oli outo olo. Edellisenäkin päivänä oli huimannut oudosti, maailma alkoi pyöriä ja jouduin makaamaan kauan silmät kiinni, että sain kaiken ympärillä pysähtymään. Tiistaina meinasin myös kaatua vessapolulla, kun jalka ei osunut siihen mihin piti, kuusen oksat vilisivät jotenkin hassusti silmissä. Tunne voimistui. Puolen tunnin kahvitilaisuuden aikana huimaus paheni ja aloin voimaan pahoin. Takahuoneessa oksensin ämpäriin, kävin sanomassa Vesalle, että en ole ihan kunnossa, juoksin samantien takaisin. Kun kahvitilaisuus loppui, makasin jo lattialla, en voinut liikkua yhtään, koska jokainen liike pisti oksentamaan. Vapisin, muistaakseni.

Vesa soitti ambulanssin. Minut otettiin kyytiin sen jälkeen, kun todettiin, etten pysty istumaan. Juttelin ambulanssi-ihmisille silmät kiinni, koska oksennus tuli heti, kun avasin silmät. Sain tipassa nestettä ja pahoinvointilääkettä. Tippaa oli vaikea saada laitettua, koska oksentaminen kuivatti muutenkin helposti piiloutuvat suonet syvälle.

Jämsän ensiavussa lääkäri tutki. Oksentelu alkoi taas heti, kun piti vaihtaa asentoa. Sain lisää pahoinvointilääkettä, minkä ansiosta pystyin kävelemään itse vessaan, tosin kahden taluttajan kanssa ja silmät kiinni. Tunsin itseni todella avuttomaksi. Lääkäri teki asentotestejä, tuijotin hänen nenäänsä eri asennoissa ja kuuntelin äänirautaa. Olisin halunnut kotiin, mutta jäin yöksi. Hyvä että jäin.

IMG_20190612_065222

Ensiapu ei ole ehkä rauhallisin paikka nukkua, mutta joskus se on turvallisin.

Minulle laitettiin kaiteet sänkyyn. Pystyin olemaan oikealla kyljellä. Vasemmassa korvassa tunsin outoa painetta, enkä voinut edes kääntää päätä sen suuntaan voimatta pahoin. Olin pohjattoman väsynyt. Kaikki arvot oli kuitenkin hyvät, paitsi nämä asento-, katse- ja kuulotestit. Lääkäri puhui jo illalla menieren taudista, mutta olin liian väsynyt ollakseni kiinnostunut. Aamulla tuli toinen lääkäri ja puhui vakavia. Hän sanoi suoraan, että kyseessä ei ole mikään miellyttävä juttu ja että kyseessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menieren tauti tai sitten vestibulaarineuroniitti (kuulostaa piirrettyjen pommilta tai pahikselta), mutta täytyy tutkia vielä lisää. Sain lääkkeet pahoinvointiin ja menieren tautiin (5 lääkettä päivässä), viikon sairaslomaa (hän sanoi että se on näin aluksi) ja lähetteen kuulotestiin ja korvalääkärille.

Jotenkin olin ihan shokissa. Itkin kuin pikkulapsi lääkärille, etten minä voi sairastua mihinkään tällaiseen, koska olen yrittäjä ja vietän aikaa tuntureilla. Hän yritti lohdutella, mutta ei maalaillut kiiltokuvia ihan vaan sen takia, että saisi minut paremmalle mielelle. Hän oli tosissaan. Itse ajattelin olevani seuraavana päivänä taas entiselläni.

Vesa tuli appivanhempien kanssa hakemaan minua kotiin, vaikka me asutaankin ihan sairaalan vieressä. Heti kotioven edessä oksensin taas antaumuksella. Kun pääsin kotiin, makasin sängyssä ihan koko päivän. Minulla oli appivanhemmat ”lapsenvahtina”, kun Vesa oli töissä. Pari ensimmäistä kotipäivää pystyin kävelemään seinistä tukea ottaen. Nyt kävelen jo ilman tukea, mutta horjuen. Kukaan ei erottaisi minua humalaisesta.

Lauantaina kävelin pojan saattamana apteekkiin. Vaellussauvoilla tasapainotin itseäni ja mietin, että ehkä minua ei pidetä juoppona, koska juopot ei käytä näin hienoja sauvoja. En voinut katsoa maahan, koska asfaltin kuviot alkoivat vilistä silmissä hitaasta vauhdistani huolimatta.

Huomenna menen kuulotestiin. Olen lukenut kaiken menieren taudista, vaikka google pitäisi kieltää minulta. Olen myös saanut paljon viestejä tutuilta ja puolitutuilta. Toisina päivinä olen ollut niin kyllästynyt olemaan kotona, että pääni meinaa räjähtää. Olen itkenyt viimeksi näin paljon kun isäni kuoli. Olen ollut välillä tosi vihainen. Miksi minä sairastuin tällaiseen? Jos kyseessä nyt on meniere, jonka lopullisen diagnoosin saamiseen voi mennä puolikin vuotta, joudun jättämään elämästä suolan, suklaan, kahvin, punaviinin, stressin ja kuormittavat tilanteet. Minun on syötävä lääkkeitä loppuelämä, elettävä mahdollisimman tasaista ja terveellistä elämää, nukuttava paljon, kerättävä ympärilleni tukiverkosto ja hyväksyttävä itseni ja elämä sellaisena kuin se tulee olemaan. Huimauskohtauksia voi tulla viikottain, kuukausittain tai harvemmin, kuulo ajan myötä heikentyy sairaasta korvasta ja usein joudutaan turvautumaan kuulokojeeseen, tasapaino voi palautua hitaasti kohtausten jälkeen ja kävely tosiaan näyttää humalaisen kävelyltä.

On iso kuorma.

Eikä ole yhtäkkiä kiire mihinkään.

On ikävä ystäviä. Yksi oli laittanut instaan ihanan jutun. Sitäkin itkin varmaan tunnin.

Screenshot_20190616_130239

Kyllä täältä noustaan, nostetaan vielä rinkkakin selkään! Eli jos törmäätte poluilla keski-ikäiseen, humalaiselta näyttävään naiseen, se olen minä. Enkä varmaan ole nauttinut vodka-aamiaista.

 

15 Comments on “Äkkisyvää

  1. Hei – serkullani alkoi Menierin tauti yllättäen ja vauhdilla. Muutamassa päivässä se diagnosoitiin, hän oli muistaakseni vähän päälle 20-vuotias. Pahempia kohtauksia tuli alkuvuosina muutaman kerran, mutta lääkityksen määrä saatiin säädettyä kuntoon. Hän elää normaalia elämää, joutuu stressaamaankin yrittäjänä ja kolmen lapsen äitinä. Hän on nyt 52-vuotias. Kun lääkityksen määrä on kohdillaan, elämä sujuu. Totta kai pitää huolehtia itsestään, ehkä tarkemmin kuin ilman perussairauksia olevan. Tsemppiä sinulle!

    Liked by 1 henkilö

  2. Täältä kaukaa olen ihaillut sinua – sinä olet sitkeä ja rohkea nainen. 💙 Heikot ja vaikeat hetket menevät aina jossain vaiheessa ohitse – lohdutusta sairastamiseen on vaikea sanoa. 💙 Rukoilen sun puolesta, ja kiitän jo kaikesta lukemastani kirjoituksista – kiitos että kirjoitit tämänkin. 💙 Rohkeutta ja voimaa tulevaan!

    Liked by 1 henkilö

  3. Ihan on kertomuksesi kuin sisareni kokemus ainakin 30 v. sitten. Kuulo meni korvasta hänellekin, mutta on kuitenkin elänyt ihan normaalia elämää ja pitkän työurankin tehnyt. Aikansa tietysti otti sopeutuminen tilanteeseen
    ihan fyysisessäkin mielessä.
    Jaksamista ja voimia Sinulle! Pidä huolta itsestäsi❤️.

    Tykkää

  4. Voi Minna. Me ei olla koskaan tavattu livenä, mutta olet toiminut jo vuosia inspiraationa retkilläni. Toivottavasti toivut pian retkikuntoon. ❤️ Kovasti voimia ja jaksamista!

    Olen käynyt keväällä oman surumatkan ja pikkuhiljaa toipumassa siitä. Välillä kaikki on synkkää ja toisena hetkenä taas valoisampaa.

    Törmäillään tunturissa!

    Liked by 1 henkilö

  5. Onpa ikävä kuulla. Mut voimia . Kyl se elämä voittaa taas. Nyt ei vaemaan yksin kannata lähteä vaeltamaan. . T.peku

    Liked by 1 henkilö

  6. Hei Minna! Tsemppiä sulle,voimia jaksaa eteenpäin.Sulla on varmaan monta ihanaa ja ikimuistettavaa vaellusta takana,otat sen kaikkein parhaimman vaelluksen mieleesi,olkoon se sun voimajuttu,mistä saat voimaa jatkaa ja palautua jälleen vaelluskuntoon.

    Liked by 1 henkilö

  7. Mun äidillä todettiin Menierin tauti joskus reiöu 15v sitten. Lääkityksen kanssa ihan normaalia elämää. Huimauskohtauksia tulee satunnaisesti, mutta aika harvoin. Käsittääkseni ei edes joka toinen kuukausi. Kuulo on kyllä toisesta korvasta huonontunut, mutta muuten ei siis normiarjessa haittaa.

    Tykkää

  8. Huh, tultiin just 10 päivän reissulta pohjoisesta ja kirjoituksesi pysäytti. Ajatuksissa ollaan mukana, voitaisko jotenkin auttaa?

    Tykkää

  9. Tsemppiä sinulle. Elämä koettelee meitä niin myötä- kuin vastamäessä. Ai niin… tämä olikin vihkivalassa… no kyllä käy itse elämäänkin. Muista kuitenkin, että tämäkin kasvattaa yhden piirun verran sinua, sitkeämmäksi ja periksiantamattomammaksi (mikä sanahirviö). Ihailen sinua ja rohkeuttasi tuntureilla ja erämaassa yksin. Itse rakastan Lappia ja Suomen luontoa, mutta en pysty yksin tuollaiseen. Hyväksyn sen, saanhan lukea sinun matkoistasi.
    Toivottavasti kuulokokeesi meni hyvin tai ainakin selvyys tuli tilanteeseesi. 😍☀️🐶🐕🌳

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: