Kekkoslandia Kotaköngäs-Kiilopää

Kotakönkään laavussa nukutun yön jälkeen matka jatkui Padagovaa kohti. Polku luikerteli kallioiden päälle ja turkoosinsininen joki loisti vieressä. En usko koskaan nähneeni niin kauniin väristä vettä! Tuntui ettei matka etene ollenkaan, kun koko ajan oli pakko pysähdellä ihmettelemään maisemia.

Polvi kipeytyi polulla koko ajan lisää. Nousut ja laskut, polulla olevat liukkaat juurakot ja kivet olivat hankalia väisteltäviä, kun toista polvea oli pidettävä mahdollisimman jäykkänä. Sauvat olivat tarpeen. Tein niillä enemmän töitä kuin yleensä, tunsin kivistystä hartioissa ja yläselässä. Aamupalalla otetulla lääkkeellä pärjäsin melkein lounaalle asti ilman mahdotonta kipua, mutta tilanne paheni askel askeleelta. Välillä suusta pääsi spontaaneja valituksia ja voihkimista. Taukoja pidettiin, mutta niiden jälkeen oli vaikea lähteä liikkeelle. Paras olisi ollut löytää hidas tasainen rytmi ja puskea eteenpäin.

Padagovalla ihailimme jokea ja pidimme kunnon tauon. Mietimme mitä kannattaa tehdä, jalka oli tosi kipeä. En olisi halunnut muuttaa suunnitelmia, mutta oli pakko ottaa järki mukaan kuvioihin. Ajatus siitä, että kävelemme Luirolle asti ja jalka kipeytyy koko ajan lisää, olisi käytännössä voinut aiheuttaa isojakin ongelmia. Helikopterin soittaminen on mielestäni tarkoitettu vain sellaisessa tilanteessa, kun yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa ei ole. Kipeytynyt polvi antoi kuitenkin kävellä, kun otti lääkettä ja siirsi ajatukset pois kivusta.

Harkittuamme päätimme unohtaa Sokostin ja Paratiisikurun tällä erää. Tunturit kyllä odottaisivat, ne eivät karkaa mihinkään. Voisin tulla uudestaan.

Palovanganojan tulipaikalla taukoa pitäessä päätimme lähteä oikaisemaan kohti Tuiskukurua. Kuljimme välillä polkujen ulkopuolella, koska pehmeä maa tuntui paremmalta jalkojen alla. Keloja oli valtavat määrät. Erityisen paljon pidin maassa makaavista rungoista, joita luonto on alkanut jo verhoamaan sammalilla ja kaarnikoilla. Jokien varsilla loisti heinikot oransseina. En harmitellut sitä, etten ollut vaeltamassa komeimpaan ruska-aikaan. Paljaat puut tarjosivat hyvää näkyvyyttä ja maassa loistavat värit riittivät minulle vallan mainiosti.

Kaavitsalammit jäivät taa, kun lähdimme nousemaan Kaavitsaojan uomaa pitkin Tuiskupäille. Puolirinteessä rakkakivikkoista tunturinrinnettä seisahduimme katsomaan taakse. Uskomaton maisema alkoi peittyä sumuverhoon. Jalkaan sattui, mutta tupa ajatuksissa ja tuuli avonaisella tunturilla sai jaksamaan. Huipulla oli hienoa. Sitkeät katajakasvustot nousivat kivikosta. Tuuli kuljetti usvaa paksuna massana, eikä alas nähnyt lainkaan. Onneksi gps oli mukana.

Tunturin päältä kaarsimme vähän oikealle, ettemme joutuisi jyrkille kohdille. Niissä polveni ei olisi pärjännyt. Laskeuduimme tiheässä tunturikoivikossa jokiuomaan ja seurasimme sitä jonkun aikaa. Lopulta siirryimme komeaan kynttiläkuusikkoon, jossa kävelimme kohti Tuiskukurun autiotupaa.

Kuusikko oli ihana. Olen aina tykännyt kynttiläkuusista ja nyt sain kävellä niiden keskellä oikein kunnolla. Jokaisessa kuusessa oli katsomista, oli kuin kaikki olisivat olleet omia persooniaan. Osalla oksat olivat niin tiheässä, ettei kuusen alle olisi päässyt ilman naarmuja. Olimme oikeassa erämaassa. Mietin, että tuo kynttiläkuusikko ja tunturin ylitys olivat upeimmat kokemukset koko reissulla, vaikka polveen sattuikin.

Osuimme suoraan tuvan pihaan. Samaan aikaan sinne tuli tuttujamme, Elina, Anne ja Heikki. He majoittuivat telttoihin ja me tupaan. En jaksanut edes miettiä telttailua, halusin vain lepuuttaa jalkaa. 18 kilometriä puolikuntoisena vei voimia.

Seuraavana päivänä oli suuntana Suomunruoktu. Aamulla lähtöä tehdessämme kävi kämpän portailla taukoa istuksimassa mies, joka oli matkalla samaan suuntaan. Lähdimme nousemaan ylös tunturiin polkua pitkin. Ajatuksissa oli vain päästä perille.

Ylämäki tuntui loputtoman pitkältä. Polveen sattui, vaikka olin ottanut lääkettä. Ylhäällä näin kauempana jonkun ison linnun kaartelevan tuulessa. Pysähdyimme seuraamaan sitä. Se liihotteli koko ajan lähemmäs ja varmistimme sen kotkaksi. Erotimme värit ja siivenkärkien kaartuvat sulatkin tarkasti. Oli upeaa nähdä Kekkosen puiston nimikkolintu sen omilla mestoilla!

Suomunruoktua kohti jatkettuamme polku muuttui kapeammaksi ja mutkitteli upeissa maisemissa. Oli kynttiläkuusia, upeita vanhoja mäntyjä ja kirkasta vettä. Yhden kallion päällä kuulimme erikoisen äänen, joku eläin päästi mouruavan ölähdyksen, mutta hiljeni sitten. Salonlammen laavulla söimme lounasta tihkusateelta suojassa.

Taas matka jatkui. Kunnon tauko ja uusi lääke antoivat uutta puhtia. Saavuimme lähelle Aitaojaa, samaan paikkaan, jossa olin jo edellisellä reissulla käynyt asiakkaiden kanssa ihailemassa Suomujoen kuohuja upeiden kalliomuodostelmien välissä. Yhtäkkiä kuului vihellystä.

Naishenkilö tuli meitä vastaan ja kyseli onko täällä polvivaivaista paikalla. No olinhan minä. Aamulla Tuiskulla huilannut mies oli kertonut Suomunruoktulla oleville naisille, että polvivaivainen vaeltaja on tulossa. Nyt tämä nainen vaatimalla vaati, että saa kantaa rinkkani perille. Hän oli tullut vartavasten auttaakseen.

Loppumatkan autiotuvalle pääsinkin helpolla. Ilman rinkkaa oli helpompi kävellä, mutta vauhti oli aika kova. En kehdannut pyytää hidastamaan, koska hän kuitenkin auttoi rinkkani kanssa. Olin ihmeissäni ja todella kiitollinen avusta. Annoin illalla kokonaisen suklaalevyn kiitokseksi. Minut tuntevat tietävät, että suklaasta luopuminen kesken reissun on minulle iso asia.

Auttajanainen ja toinen nainen koiransa kanssa olivat varaustuvassa. Heidän seurueestaan oli yksi haettu helikopterilla juuri pari tuntia aiemmin. Potilaalla oli kipeytynyt polvi kävellessä, aikamoinen sattuma. Autiotuvan puolellakin oli porukkaa. Laitoimme teltan pihalle, koska kaipasin ulkona nukkumista ja omaa rauhaa. Nukun poikkeuksetta aina ulkona paremmin.

Illalla kävimme kuitenkin tuvan puolella tekemässä pitsaa. Taikinatarpeet oli valmiiksi pussissa, jonne piti lisätä vain lämmin vesi ja öljyä. Taikinan kohottua paistoin pitsat kamiinan päällä, koska turhan iso pannu ei mahtunut kamiinan hiillokselle. Pitsa maistui taivaalliselle. Annoin palat maistiaisia myös tuvassa olleelle pariskunnalle.

Nukuin hyvin. Aamulla alkoi matka Suomujoen ylittämisellä. Tällä kertaa en riisunut kenkiä, vaan keikuin kiviä pitkin yli. Koko loppumatka Kiilopäätä kohti olikin mönkijäuraa, samaa, jota olin elokuussa jo pariinkin otteeseen kävellyt. Rinkastani kevennettiin jo aamulla tavaraa Vesalle, ettei polvi ärtyisi enempää.

Kivikkoinen paluumatka Kiilopäälle meni vauhdilla. Tihkusade ja kipeä polvi jyskyttivät päässä, ainoa ajatus oli vain päästä perille lepäämään. Olimmekin Kiilopäällä jo lounasaikaan. Perillä odotti mökki, takka ja sauna. Vaikka suunnitelmien muutos harmittikin, olin enemmän kuin tyytyväinen reissuun. Selvisin vastoinkäymisistä huolimatta, näin upeita paikkoja, värejä, hiljaisuutta. Mieleen jäi kytemään pidempi vaellus Kekkosen puistossa joskus, siellä saisi helposti pari kolmekin viikkoa aikaa kulumaan.