Ajatuksia luonnon kokemisesta

Olen miettinyt miksi haluan päästä yksin vaeltamaan, koska ensi syksynä olen taas lähdössä. Mikä se perimmäinen syy on, mikä vetää reissuille kauas kaikista itselle tärkeistä ihmisistä. Ei minulla ole mitään tarvetta todistella kenellekään, että pystyn siihen, tai että hallitsen erätaidot täydellisesti. En koe tarpeelliseksi näyttää, että voin olla yksin neljä viikkoa, ilman juttukaveria, tukea vaikeissa tilanteissa tai että tarvitsen jotakuta jakamaan ilon ja onnen hetket. Olen muutenkin eri mieltä Christopher McCandlessin (Erämaan armoille) kanssa siitä, että onni olisi aitoa vain silloin, kun sen jakaa jonkun kanssa. Onni on aitoa aina, kun sitä tuntee. Siihen ei tarvita toista ihmistä, joskus pelkkä oma ajatus voi saada kokemaan onnea. IMG_0541

Kuuntelin aamulenkillä podcastia, jossa puhuttiin rakkaudesta ja luontosuhteesta. Kun luontoa ja luontosuhdetta ajatellaan käytännönläheisesti, mietitään usein pelkästään niitä asioita, mitkä koskettavat minua. Kun olen luonnossa vartin, verenpaine laskee ja se tekee hyvää minulle. Liikun huomaamattani ja sillä on suotuisia vaikutuksia minun terveydentilalleni. Kun vietän säännöllisesti aikaa metsässä, vaikuttaa se mielentilaani enkä ole niin rauhaton tai surullinen. Minä minä minä.  Kun tuo ajattelumalli on päällä, voi tulla tehdyksi myös vahingollista toimintaa. Nuotioita ja leirejä luvattomiin paikkoihin, maaston kulumista itsekkäistä syistä.

En ole pyhimys. Mietin todella usein lähiluonnossa liikkuessani juuri noin. Haluan sen hyvänolontunteen, säännöllisen piristysruiskeen ja äkkiä irti stressistä. Haluan parantaa kuntoani, opetella uusia taitoja, kehittää rutiineja, tulla paremmaksi. Mutta pitkille yksinvaelluksille lähden ihan eri syistä.

Ehkä suurin syy on ihan vain tarve olla luonnossa kaikessa rauhassa. Kun ihmisten luontoon vieminen on ammatti, on yksin tehdyistä reissuista tullut yllättävän tärkeitä. Voin keskittyä luonnon tarkkailuun kaikilla aisteillani ja myös ajatukset voivat liitää vapaina vastuusta ja seuraavista askeleista. Ja kun nuo ajatukset ovat vapaita pidemmän aikaa, niistä ajatuksista tulee yllättävän isoja. Luonnon kokemisenkin kokee vähän isommin, ei pelkästään arkisten aistihavaintojen perusteella, kuten nälän, väsymyksen tai vilun. Muuttuu osaksi kokonaisuutta sellaisella tavalla, mihin en arjessa pääse.IMG_4810

Pidemmillä yksinvaelluksilla on myös mainio tilaisuus miettiä omia arvojaan, mielipiteitään ja tapojaan. Arki on täynnä tahoja, joista valmiita käyttäytymismalleja tyrkytetään. Vaikka ei kuuluisi fyysisessä elämässä mihinkään porukkaan, on some virtuaalisia ryhmiä ja mielipidevaikuttajia täynnä. Meille tyrkytetään ajatuksia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa omiksemme. Kun sama mainos nähdään tarpeeksi monta kertaa, mainostettava tavara alkaa tuntua tarpeelliselta, ellei jopa välttämättömältä. Näistä haluan eroon ja olen päässytkin aina hetkellisesti. Pitkillä reissuilla on omat arvot päässeet olemaan äänessä, saaneet vahvistusta ja tulleet enemmän osaksi omaa identiteettiä. Minun ei tarvitse olla samanlainen kuin kaikki muut. On ihan okei pitää luonnon hyvinvointia yhtä tärkeänä tai tärkeämpänä kuin kaikkien omien mielihalujen tyydyttämistä.

On eri asia hävetä tekemisiään kuin tuntea niistä syyllisyyttä. Häpeää kokeva tuntee asiat itsensä kautta ja kokee, että hänen tekojaan arvostellaan. Häpeän kautta tapahtuu harvemmin hyvää tai pysyvää muutosta. Syyllisyyttä tunteva taas ymmärtää toimintansa seuraukset ja tajuaa, että asioita täytyy muuttaa. Kuuntelemassani ohjelmassa mietittiin myös sitä, eivätkö nykyihmiset kestä arvostelua. Ennen häpeän kautta kasvatettiin, sillä rangaistiin ja odotettiin käytöksen julkisen häpeämisen kautta muuttuvan. Nyt kaikki ovat niin hyväksyttyjä sellaisena kuin ovat, ettei mistään valinnoista saisi esittää poikkipuolista sanaa. Olen tällainen, minulla on oikeus. Mutta entä jos se tapa olla juuri sellainen kuin on, ei ole millään tavalla kestävä tulevaisuutta ajatellen. Kuka sen määrittää mikä on oikein? Miksi luonto on muka tärkeämpi kuin talouskasvu?

Tiedän, soutelen ihan liian syvissä vesissä. Välillä kadehdin ihmisiä, jotka miettivät vähemmän. Vuosi vuodelta mietin enemmän. En tiedä miten paljon pääni sisään vielä mahtuu, koska elinvuosia pitäisi olla ihan kohtalaisesti jäljellä. Jätin taas yhden pohjoisen reissun vähemmälle, koska matka on pitkä, enkä halua ajaa turhaan autolla. Viikon reissu on mielestäni ihan liian lyhyt aika ajaa yli tuhat kilometriä edestakaisin. Täällä on pimeää, minäkin olen synkkä, suren hiihtämättömiä suksia ja sitä, etten voi ihailla pakkaslumen kimmellystä auringossa. En syö lihaa kuin ehkä kerran kuussa jos silloinkaan, pidän asunnon lämpötilan reilusti alle 20 asteessa, en ole ajanut autolla kohta kolmeen viikkoon. Meillä on kahdeksan roskista ja bokashi (tehdään kompostimultaa biojätteistä), opettelen hapattamaan kasviksia, ostan kaiken tarvittavan kirpputorilta mikäli mahdollista. Mietin miten paikkaisin housut, vaikka haaroissa olisi pään kokoinen reikä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen joskus yllyttänyt ihmisiä ostamaan sellaista, mitä ilman pärjää vallan mainiosti. Olen lasteni mielestä ihan hemmetin tylsä ja ankea vanhempi, kun en lennätä heitä etelään, mutta pidän tärkeämpänä sitä, että heillä on tulevaisuus. Kaldoaivi_7

Tällaisia arvoja olen siellä vaelluksilla saanut. Niistä on tullut osa arkea. Olen ymmärtänyt sen, että luonto pärjää ilman meitä, mutta me emme pärjää ilman luontoa.

En sano, että minun tapani tai mielipiteeni on se ainoa oikea. Vaeltamaan saa mennä juuri niistä syistä kuin haluaa, mutta kannattaa edes joskus pysähtyä miettimään mikä oikeasti merkitsee. Jos omien arvojen selvittäminen on rauhattomassa ympäristössä hankalaa, voi metsä tai tunturit olla hyvä paikka mennä niitä miettimään. Ja jos jotain olen huomannut, niin sen, ettei kannata kiirehtiä. Isoimmat ahaa-elämykset tai nopeiten poskelta vierineet onnenkyyneleet olen kokenut silloin, kun olen ollut paikoillani. Tauko. Istunpa sitten kivellä tunturin laella tai rantakalliolla Keski-Suomen järvimaisemassa, on minulle antoisampi hetki ajatusten suhteen silloin, kun en suorita. Vielä parempi, jos kuitenkin olen vähän väsynyt liikkumisen jäljiltä. Kaldoaivi_2

Tämä kohtalaisen runsas luonnon miettiminen on tuonut elämään myös surua, en voi kieltää sitä. Suren itsekkäitä ihmisiä, jotka matkustavat sellaisiin maihin, joiden luonto ei kestäisi enää yhtään turistia. Suren luonnonvaroja ryöstäviä kaivoksia, poliitikkojen säätämiä kestämättömiä lakeja kaivostoiminnan ympärillä. Suren padottuja koskia, miten kenelläkään voi olla oikeus omistaa vesi ja sen voima ja olla jakamatta kulkuväylää kalojen kanssa. Suren ihmisten tarvetta tehdä kaikesta välineurheilua, miten enemmän rojua voi muka tehdä kokemuksista hohdokkaampia. Suren ihmisten kyvyttömyyttä asettaa tiede omien tunteiden yläpuolelle ja kyvyttömyyttä luopua jostain elintason tuomasta tavasta, jota ilman luonto voisi paljon paremmin. Suren sitä, että lähikaupat lakkautettiin ja nyt ihmiset ajavat autoilla jättimäisiin marketteihin. Suren sitä, että kesällä pelataan jääkiekkoa sisätiloissa ja talvella jalkapalloa lämmitetyllä tekonurmella. Suren sitä, että uusi tavara on parempi asia, kuin uusi taito.

Maailma on vinksallaan.

 

3 Comments on “Ajatuksia luonnon kokemisesta

  1. Tulee mieleen, että tekisi mieli jakaa tämä monelle ihmiselle niiden lisäksi, jotka osaavat suomea. Oletko harkinnut käännöksien tekemistä?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: