Heräsin kosteaan ja utuiseen aamuun. Teltan edessä oli kivistä tehty nuotiokehä ja liuskemaisista kivistä kyhätyt penkit. Nautin aamiaista kaikessa rauhassa ja iloitsin huussin styroxreunoista. Pienestä sitä tulee onnelliseksi! Ilma kirkastui vähitellen. Suunnittelin jättäväni kostean teltan kuivumaan siksi aikaa, kun lähden Junkersin hylkyä etsimään. Olisi ihana kävellä välillä ilman rinkkaa.
Kammissa majoittuvasta vaeltajasta ei kuulunut mitään, kun lähdin kävelemään lentokoneen hylylle. Polku johti alas järven rantaan ja lähti kaartamaan vasemmalle jokea kohti. Olipa kevyttä kävellä ilman kantamusta! Tuntui että olisin halunnut juosta. Tuuli puhalsi juuri siitä suunnasta, että pitkä ja kapea järvi ehti kasvattaa kunnon vaahtopäitä.
Joki olikin vähän vuolaampi kuin olin kuvitellut kartan perusteella. Seisoskelin hetken joen rannalla ja mietin miten ja mistä menen ylitse. Sitten vastarannalle tuli pariskunta, jotka aikalailla samantien alkoivat riisua kenkiään ja housujaan. He olivat Puolalaisia, ensimmäistä kertaa Suomessa vaeltamassa. Olivat kovin ihastuneita Kaldoaivin erämaahan. Juteltiin tovi pöllöistä, Lapista ja jokien ylittämisestä. He olivat etukäteen soittaneet Metsähallitukselle ja kysyneet kuinka joista mennään yli. Puhelimeen vastannut oli kuulemma ensin sanonut, ettei tiedä kun ei ole koskaan jokia ylittänyt. Myöhemmin oli tullut neuvo, että ylitys on turvallisinta siitä, missä virtaa pienimmällä voimalla.
Puolalaispariskunta ylitti joen suvantokohdasta, jossa vettä oli heitä melkein haaroihin. Sanoin jääväni miettimään lähdenkö Junkersille vai en, kun he jatkoivat matkaa putoukselle. Ylitin itse joen muutaman metrin päästä, jossa vettä oli nilkkoihin. Vähän nauratti koko homman koomisuus.
Ylitin joen kohdasta, jossa joki jakautui kahtia. Helppo nakki. Otin kengät varmuuden vuoksi pois, vaikka olisi melkein selvinnyt kengilläkin. Jätin sukat jalkaan, ettei jalka lipsu liukkailla kivillä. Ylityksen jälkeen solmin märät sukat vaellussauvoihin kuivumaan.
Otin gepsin käyttöön ja pääsin nopeasti hylyn luo. Näky oli aika lohduton. Kuvissa koneen hylky näyttää aika pieneltä, joten sen koko oli minulle yllätys. Pieni lampi peittyi miltei kokonaan lentokoneesta. Alumiinipinta oli haalistunut ajan saatossa, mutta kone oli yllättävän ”kokonainen”.
Istuin pienellä kumpareella lammen rannalla ja söin välipalaa. Mietin samalla maailman järjettömyyttä, sotaa, roskaamista. Mikä kammottava muistomerkki tämäkin koneen hylky oikeasti oli! Keskellä kaunista erämaata. Saksalainen pommikone on saanut olla rauhassa, ei ole porukalla ollut intoa ottaa siitä osia matkamuistoksi. Lienee syynä poluton taival pitkälle erämaan keskelle.
Poispäin lähdin vähän eri reittiä, halusin kulkea lähellä jokea. Maasto oli todella karua ja kuivaa. Kävelin pienen kukkulan kupeelle ja huomasin sen juurella hienon pienen pirunpellon. Kivet oli pyöreiksi hioutuneita. Pitkulaisen kivivirran päässä oli kivistä kasattu viritys, ihan kuin ylisuuri nuotiokehä. Kivikehä oli minua melkein kainaloon asti, keskellä oli vähän sammalta. Virityksestä näki, että se oli oikeasti todella vanha.
Myöhemmin Utsjoen luontotuvalla asia varmistui, kyseessä oli todella purnu. Niitä on 1800-luvulla käytetty lihan ja kalan säilyttämiseen kellarin tapaan. Jos ihan rehellisiä ollaan, innostuin purnun näkemisestä enemmän kuin Junkersin hylystä. Mietin miten merkittävä tuo kivilatomus on saamelaisille ollut, kun taas pommikone on aiheuttanut pelkkää tuhoa ja kärsimystä.
Keli lämpeni koko ajan. Palasin kammin pihalle. Vaeltajasta ei näkynyt vieläkään mitään, ruokapussi roikkui edelleen oven ulkopuolella katossa hiiriä paossa. Olin syömässä lounasta, kun hän heräsi. Hän näytti minulle kartasta fiksumman reitin palata maastopyöräreitille. Jäin valokuvaamaan kammia sisältä, kun hän lähti jatkamaan matkaa.
Paluumatka oli kuuma. Välillä kuvittelin olevani lännenelokuvassa ylittämässä aavikkoa. Pelkkää vaivaiskoivikkoa ja tasaista maata oli pitkä matka. Huoh. Yhdessä kohtaa kesken kävelyn pöllö lähti lentoon ihan jalkani juuresta. Säikähdin niin, että meinasin lentää selälleni!!! Nyt kävely oli kuitenkin helpompaa kuin mennessä, koska pystyi ottamaan kiintopisteeksi tuntureista mieleisensä.
Kuumuus vei voimat. Olin ihan poikki, kun aloin virittelemään telttaa melkein samaan paikkaan, missä olin ollut yötä tullessakin. Halusin kunnon näköalahuoneiston, joten pystytin teltan melkein tunturin laelle. Sain hädintuskin ruuan laitettua, kun oli niin väsynyt olo. sää oli ennusteen mukaan muuttumassa huonommaksi. Yöllä sitten alkoikin satamaan. Sadetta jatkui ihan jatkuvasti ja päätin pitää huilipäivän. Teltta sai olla kaksi yötä näköalapaikalla, lueskelin teltassa kirjaa, jossa opetetaan ajattelemista. Löysin siitä paljon hyviä vinkkejä omaan elämään.
Sade taukosi hetkeksi ja taivas muuttui ihan käsittämättömän hienoksi! Se oli sinertävän violetti. Menin äkkiä virittelemään pientä kamerajalkaa. Halusin ottaa kuvan, jonka olin nähnyt päässäni jo taukotakin väriä valitessani. Sain otettua sen. Ainoa miinus oli superlikainen tukka, joka ei liehunut tuulessa ihan niin viehkeästi kuin olin toivonut…
Sateen tauottua suunnistin polulta toiselle ja jatkoin siksakkimaista vaeltamista nyt kohti pohjoista. Uusi maastopyöräura oli enemmän polkumainen eikä mönkijäuran jälki. Toisinaan uraa oli vaikea erottaa maastosta. Pidin tästä enemmän.
Sadepilvet tuntuivat ajavan minua takaa. Löysin koko ajan poronsarvia. Sen verran hullu olin, että keräsin kaikki, joita ei ollut kukaan ehtinyt järsimään. Jossain vaiheessa tulin erikoiselle tasangolle, se oli kuin pieni pallokenttä. Sen ympärillä ja itse ”kentällä” oli tosi monet sarvet. Mietin oliko se joku omituinen taistelutanner, jossa sarvipäät käy ottamassa toisistaan mittaa. Minun oli jokatapauksessa alettava jo etsimään irtoremmejä rinkasta ja valittava mistä sarvista raaskisin luopua. Sarvista kertyi helposti muutama lisäkilo kannettavaksi…
Seitakivelle olisi ollut vain muutama kilometri matkaa, mutta jäin tunturin laelle pienen kristallinkirkkaan lammikon viereen yöksi. Näin tunturilta jo sähkölinjan, jota seuraillen seuraavana päivänä suunnistaisin osan matkaa. Tein pienet tulet vaivaiskoivuista, poltin palavia roskia ja keitin vedet ruokaa varten. Tuntui hyvältä saada tuijottaa liekkejä. Ja mukavaa vaihtelua oli myös kyhäillä kivistä nuotiokehä.
Aamulla matka jatkui kohti seitakiveä. Sähkölinjan alittamisen jälkeen alkoi melkeinpä valtatie! Tai siis no, mönkijäurahan se oli, mutta aika paljon ajetulta se näytti. Tie johti paikkaan, jossa oli taloja. Näytti kaukaa ihan mökkikylältä. Kun lähestyin paikkaa, tajusin niiden olevan poromiesten mökkejä ja saunoja. Poroaidat oli kaatuneet maahan ja puuosat osittain lahonneet. Kävelin ”kylän” munalukoin suljettujen torppien keskeltä vähän matkan päässä olevaa kiveä kohti. Mietin mielessäni, että voi että kun oliskin joku sauna auki. Mieluusti olisin maksanut vaikka 20 euroa kunnon löylyistä.
Seitakivi oli upea. Se oli vaalea ison pöllön muotoinen kivi, joka seisoi ylväänä ison tumman kiven päällä. Jalustakiven päällä oli pari isoa sarvea ja pöllön alla kolikoita. Jätin itse kivelle jättimäisiä hilloja, joita olin kouraani kerännyt. Kivi oli upeassa paikassa. Sen takana kohosi jylhä tunturi ja molemmilla sivuilla oli järvet. Ei ihme, että kiveä on palvottu. Kun sitä tuijotti, tuntui aika pysähtyvän. Jonkin aikaa paikalla oltuani aurinko alkoi paistaa tihkusateesta huolimatta. Sateenkaari ilmestyi ihan kiven viereen.
Pidin lounastauon kohteliaan matkan päässä kivestä. Maha täynnä lähdin samaa tietä takaisin kohti sähkölinjaa.
”Tänään on kaksi viikkoa reissua takana ja 160 kilometriä. Ei uskoisi! Tuntuu kuin olisin ollut maksimissaan viisi päivää matkalla. En ikävöi kotiin. Jos antaisin itseni velloa ikävässä, menisi idea ja nautinto koko matkasta.”
Olin kulkemassa kiveltä voimalinjalle, kun yhden kukkulan päällä aloin haistelemaan ilmaa kuin vainukoira. Ihan varmasti savua! Jollain on tulet lähellä. Jonkun matkaa mentyäni näin kaksi miestä kahvinkeitossa, he huitoivat minua lähemmäs. Ensin tietysti perinteiset kysymykset: mitä nainen tekee yksin keskellä erämaata ja mitä ihmettä teen moisella sarvimäärällä. Mukavia juteltiin jonkun aikaa ja miehet hemmottelivat minua pannukahvilla, pähkinöillä ja makeisilla. Toinen antoi uistimenkin. Olin varmaan vähän säälittävä, kun olin saanut vain yhden harjuksen. He olivat majoittuneet yhteen seitakiven lähellä olleista mökeistä ja kalastelivat ruokansa erämaan lampareista ja puroista.
Vieressä oli joki, joka oli ylitettävä matkaa jatkaakseen. Miehet lupautuivat menemään edeltä niin näkisin hyvän paikan. Toinen tarjoutui kantamaan ritarillisesti rinkkani yli, suostuin tietenkin. Kun mies nosti rinkkaani, meinasin purskahtaa nauruun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Joen toisella puolella hän pisti kaverinsakin kokeilemaan, miten painava rinkka on. Enkä edes näyttänyt painonnostajalta! Mukavia miehiä, kohtaaminen jäi iloisena tapahtumana mieleen.
Vaeltelin vähän päättömästi lammelta toiselle ristiin rastiin kokeillen kalastaa jokaisesta mahdollisesta lampareesta. Kalaa en saanut, mutta näin ihanan hiekkapohjaisen lähteen, jonka veden pulppuamista olisi voinut tuijottaa loputtomiin.
Löysin illalla teltalle paikan kahden pienen lammen välistä. Tein tulet. Tajusin tyhjässä päässäni liikkuvan taas todella fiksuja ajatuksia. Oikein ilahduin, kun mietin, että tänään taidan pestä käteni saippualla! Oikea juhlapäivä! Nopeasti sitä muuttuu täysin mettäläiseksi.
Yöllä kettu kävi pitämässä riipaisevia itkuvirsisessioitaan teltan lähellä.
Aamulla matka jatkui kohti Vetsijokea ja Vaisjoen kammia. Tulin kumpareiselle suolle, joka oikein loisti keltaoranssina hilloista! Etenin suon poikki kumpareelta toiselle loikkien ja kumarruin aina noukkimaan hilloja suuhun. Keksin sen olevan lappalaisten crossfittiä: painava rinkka selkään, sauvat käteen, osittain upottava ja epätasainen maasto plus kumarrus poimimaan joka toiselta mättäältä hilla suuhun. Hikistä hommaa se ainakin oli!!!
Hillavälipalan jälkeen tulin taas järven rantaan. Ranta näytti mukavalta kalastaa, joten päätin taas kokeilla. Olin jo ajatellut kalastuksen alkavan tuntua pakkopullalta. Luvista oli tullut maksettua pitkä penni (vuoden lupa tuli halvemmaksi kuin 4 viikon lupa) ja jokaisella lammella kalastaminen tuntui velvollisuudelta. Masensihan se, kun kalaa ei oikein noussut.
Nyt kuitenkin taas kokeilin. Taimen nousi ensimmäisellä heitolla! Ja vielä oikea pullukka. Perkasin sen heti ja laitoin trangialle voihin paistumaan. Mitään lisukkeita ei taaskaan tarvittu, tällä kertaa voi valui varmaan kyynärpäistä saakka kun söin. Kala oli taivaallista. Jälkiruuaksi juhlava ateria sai viskiä ja suklaata.
Hetken mietittyäni päätin jäädä yöksi järven rannalle. Minulla ei todellakaan ollut kiire mihinkään! Pesin vaatteita, itseäni, latasin auringossa akkuja ja kalastelin. Illalla nousseet taimenet olivat kuitenkin aika pieniä, joten pääsivät takaisin järveen kasvamaan. Virveliin tuli vikaa ja jouduin tekemään siihen patenttiratkaisun. Viritelmä ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, siima meni vähän väliä sotkuun.
12 tunnin yöunet vetäistyäni olin voimaa täynnä kuin pieni kylä. Uhmakkaasti lähdin Vetsijokea ylittämään, matkaa sinne oli alle kolme kilometriä.
Joelle päästyäni uho ja kiire loppui kuin seinään. Apua mikä joki!!!
Viimeisimmät kommentit