Kuukausi yksin erämaassa

On kulunut pari viikkoa siitä, kun palasin viikon vaellukselta Kaldoaivista. Olen miettinyt reissua paljon. Joskus asioita täytyy sulatella. Lue lisää

Sain suunnitella Suomen Latu Kiilopäälle ohjelmaa ja lopulta päädyin vetämään naisten tunturivaelluskurssia Kekkosen puistoon. Lue lisää

Somen voima

On vähän ristiriitaista saada toisinaan arvosteluja siitä, että sometan reissuiltani. Siitähän kaikki lähti. Jos en olisi somettanut, ei kukaan tietäisi vaelluksistani. Kukaan ei pääsisi mukanani kokemaan maisemia, jännitystä, onnen ja ilon hetkiä ja yhteyttä luontoon. Sitäkään, kun ylitän pelkoni, teen jotain mitä en olisi uskonut pystyväni.

Some on minulle osa arkea. Asun maaseudulla, kaukana ystävistä ja läheisistä. Pidän yhteyttä somen avulla, kerron tekemisistäni ja elän jollain tapaa lähempänä tuttujani, kun tiedän jotain heidänkin päiviensä kulusta. Saattaisin tuntea oloni toisinaan hyvinkin yksinäiseksi, ellei some kuuluisi elämääni. Somen kautta moni solmii uusia ystävyyksiä, saa tuntea yhteisöllisyyttä erilaisten ryhmien kautta ja hoitaa työasioitaankin. Niin minä ainakin teen.

Koska sometan arjessakin, ei reissuilta somettaminen ole minulle sellaista, joka voisi millään tapaa häiritä keskittymistäni tai horjuttaa luontosuhdettani. En kuulu siihen porukkaan, joka pelkää omien hyvien kokemustensa jakamisen jollain tavalla tekevän kokemuksista huonompia tai vähemmän merkittäviä. Päinvastoin. Saan iloa kun jaan iloa. Tunnen tekeväni jotain hyvää, kun voin jakaa kokemuksia niille, jotka eivät jostain syystä itse pääse reissuamaan. Myös jotkut aloittelevat retkeilijät voivat saada vinkkejä ja inspiraatiota. Kun olen pitkään poissa kotoa ja jaan kuvia reaaliajassa facebookiin, saa perheeni ja läheiseni nähdä missä menen. Vaikka en itse juurikaan reissun päältä kotiin soittele liian ikävöimisen pelossa, on enmmän kuin reilua, että lapseni ja läheiseni pääsevät näkemään missä menen. Jos samalla reissua haluaa seurata jokunen tuhat muutakin, en näe asiassa mitään ongelmaa.

IMG_2635

Suoraan reissun päältä somettaminen on mielestäni aitoa tuntojen purkamista. En koskaan mieti tai suunnittele mitä polun varrelta kirjoitan, vaan annan tekstin tulla. Kun vaellan yksin, etenkin tuntureilla, luonto jotenkin ihmeellisesti ottaa minut haltuunsa ja tunnen asiat voimakkaasti. Jokainen reissu tuntuu voimistavan tuota suhdetta minun ja luonnon välillä, eikä somettaminen ole sitä miksikään muuttanut.

Yksin kulkiessani olen oppinut myös ihmisistä, vaikka olenkin ollut heistä kaukana. On olemassa monta tapaa tehdä asioita. Ne kaikki ovat oikeita, jos eivät vahingoita muita.

IMG_6753

Vaellan, siis elän

Tiedän, etten ole samanlainen kuin moni muu. Tunnen monessa asiassa ja tilanteessa oloni ulkopuoliseksi ja vähintäänkin vaivaantuneeksi. En omista yksiäkään ”naiskenkiä” ja olen jo kuukausia etukäteen hermona, jos olen menossa tilaisuuteen, jossa edellytetään niinsanottua parempaa pukeutumista.

En rentoudu shoppailemalla, kuten moni nainen sanoo tekevänsä. Saan kyllä mielihyvää, kun saan hommattua uusia retkeilytarvikkeita, mutta ne tulevat talouteen harkinnan ja tarpeen kautta. Vertaan itseäni kenkiä ostaviin naisiin, minä vain ostan telttoja ja taittoveitsiä. En siis voi tuomita ketään. En näe itseäni käymässä kuntosalilla tai muutenkaan ajavan autolla puolta tuntia suuntaansa päästäkseni hikoilemaan. Jos haluan treenata, aloitan sen homman heti kotiovelta raikkaassa ulkoilmassa.

img_2430

Tiedän kuitenkin olevani nainen, olenhan tullut äidiksi kolme kertaa. Silti en ole sellainen äitikään, mitä pidetään ihanteellisena kuvana hellästä ja huolehtivasta äitihahmosta. Pidän kyllä huolen siitä, että lapsillani on kaikki mitä he tarvitsevat, turvaa, suojaa ja rakkautta, mutta en elä lasten kautta elämääni. Haluan säilyttää oman minuuteni, persoonani ja elää omaakin elämääni. Jos en saa toteuttaa itseäni, en ole hyvää seuraa kenellekään. Olen myös vaimo, mutta en kaipaa miestä rinnalleni koko ajan, en halua tehdä kaikkea yhdessä, enkä pode ikävää kuukaudenkaan eron aikana.

img_2630

Minulle luonnossa liikkuminen ja oleminen antaa paljon. On kaikkien parhaaksi, että saan viettää aikaa yksin. Jos kuluu viikko, etten ole saanut olla yksin edes muutamaa tuntia, alkaa tulla levoton olo. Ärsyynnyn ympärillä olevista äänistä, hälinästä ja liikkeestä. Jos ei mikään muu ole mahdollista, menen edes lähimetsään imemään itseeni rauhaa ja voimaa. Parhaiten kuitenkin saan itseni omalle taajuudelle viettämällä vähintään viikon poissa tutuista ympyröistä.

Pitkät reissut ovat pistäneet arvo- ja ajatusmaailmaa uuteen uskoon. Itse olen muuttunut monella tapaa. En ole enää niin ehdoton, mitä olin ennen. Jos opetan ihmisille villiyrttien käyttöä, voin silti syödä joskus lihiksen. Jos elän hyvin luontoa säästävää elämäntapaa arjessa, voin välillä mennä kaupunkiin ja tanssia aamun pikkutunneille. Asiat eivät enää sulje toisiaan pois, päinvastoin ne vahvistavat kokemuksia ja tekevät niistä syvempiä.

13606464_1713289738923900_113029760173963884_n

Olen alkanut puhumaan asioista enemmän, suorempaan ja syvemmin. Minua ei kiinnosta mitä kukin söi eilen lounaalla, vaan ennemminkin se, mikä kenetkin teki viimeksi iloiseksi tai mikä sai itkemään. Jos ei ole asiaa, voidaan olla hiljaakin. Hiljaisuus on hieno asia.

img_4588

Vaeltaminen saa minut iloiseksi. Vaikka 25 kiloa rinkassa loputtomalta tuntuvien polkujen kävelyssä ei monen mielestä olisi mitään järkeä, minulle se on sitä, mikä antaa syyn hengittää. Kun heitän rinkan pois selästä ja istahdan sen viereen tunturilla tai sammalmättäällä, koen saavani jotain sellaista, mitä en saa missään muualla. Kun istun siinä hiljaa ja kuuntelen tuulta tai lintuja tai veden virtaamista, en kaipaa siihen hetkeen ketään enkä mitään. Tunnen, että olen löytänyt puuttuvan palani ja se on minulle luonto.

Toki vaeltaminen antaa muutakin. Saan kehittää itseäni, fysiikkaa ja henkistä kestävyyttä. Olen oppinut tuntemaan aika hyvin itseni ja kehoni, tiedän mitä kestän ja miten mistäkin selviän. Venytän rajojani joka reissulla uuteen suuntaan, kohtaan pelkojani ja otan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Vaeltaessa olen elossa. Olen osa luontoa, eläin muiden joukossa. En asetu minkään yläpuolelle, pikemminkin yritän sulautua joukkoon.

img_5112

En koe olevani valmis, kaukana siitä. Minulla on paljon opittavaa. Saan valtavasti mielihyvää siitä, kun eteen tulee ennenkokematon tilanne. Tai kun kuuntelen kokeneen retkeilijän luentoa auditoriossa, vaeltajan tarinointia autiotuvassa kamiinan kajossa, luen lehdistä, kirjoista ja blogeista toisten kokemuksia. Koen oppivani joka päivä jotain uutta. Seuraan kaikkea retkeilyrintamalla liikehtivää. Minua kiinnostaa kaikki siihen edes välillisesti liittyvä. Saunanlauteillakin visioin vaellusvaatteita tai varusteita, joita kaipaisin, mutta joita ei ole vielä olemassakaan. Haluaisin uudistaa asioita, itseänikin, pysyä lähellä luontoa, mutta kiinni hetkessä.

Rinkka selässä kävellessä pääni tyhjenee, jossain vaiheessa vasen väärässä asennossa oleva lapaluuni asettuu kivuttomaan tilaan ja jalkani kulkevat kuin itsestään. En enää mieti jokaista askelta, saatan kulkea useita kilometrejä muistamatta jälkikäteen mitään. Etenkin kun nousen paikkaan, josta näen kauas, en tunne mitään muuta kuin puhdasta riemua. Ahkio perässä loivaa ylämäkeä noustessa on suksen osuttava hangen pintaan juuri oikeassa asennossa, että pito säilyy. Ahkio tulee perässä, hitaasti ja tasaisesti, vaikka se raskas onkin. Lasken askeleita sataan, kahteen, kolmeen, neljään. Olen robotti, yli-ihminen, joka jaksaa mitä tahansa. Mäen päällä olen itselleni sankari, jota mikään mahti maailmassa ei lannista. Nuo tunteet saavat minut onnelliseksi vielä viikkoja reissun jälkeenkin.

img_7108

Viimeksi eilen tunsin lämpöä rintalastan alla, kun kuuntelin luentoa. Kokenut reissumies puhui siitä, miten jokaisella on mahdollisuus tehdä valintoja muokatakseen elämäänsä mieleiseensä suuntaan. Ettei kävisi niin, että huomaa jossain vaiheessa ajautuneensa tekemään jotain, josta ei edes nauti. Suuret kokemukset, pienetkin vau-hetket saavat asiat tuntumaan ja näyttämään arjessakin erilaisilta. Itselleen voi kirjoittaa ylös tavoitteen ja pyrkii sitten tietoisesti sitä kohti.

Viihdyn ihmisten seurassa, jotka ovat löytäneet oman juttunsa. Ihmiset, jotka suhtautuvat intohimoisesti johonkin, ovat lumoavaa seuraa, oli se kiinnostuksen kohde mikä tahansa. Tunteen palo tekemiseen johtaa yleensä tuloksiin, niin henkisesti kuin konkreettisestikin.

Koen olevani oikealla tiellä.


BlogiRentkiRent_FI

RetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa!

Käsivarren erämaan loppuviikko

Olin siis iltamyöhällä Pitsusjärven autiotuvalla. Juttelin mukavan pariskunnan kanssa, he olivat tulleet eri reittiä. Meillä kaikilla oli ajatuksena huiputtaa Halti seuraavana päivänä. Aamulla matkin röyhkeästi muita jättämällä suurimman osan kamoista kämpälle ja pakkasin Kajkaan vain keittimen, ruokaa ja lämmintä lisävaatetta. Seura oli mukavaa, mutta en halunnut tunkea itseäni pariskunnan seuraan. Lähdin matkaan yksin ja en pitänyt kiirettä. Jäin pitämään taukoja ja räpsin kuvia. Jossain vaiheessa minut ohitettiinkin.

img_4088

img_4090

Keli oli hyvä. Kylmän yön jäljiltä maa oli kovaa, lätäköt jäässä ja raikas ilma oli miellyttävää liikkumiseen. Aurinkokin näyttäytyi! Tunturit värittyivät kauniin laikukkaiksi.

Polku seurasi pitkän matkaa jokea. Sitä oli kiva tuijotella. Vesi oli turkoosia ja jokiuomassa oli paljon isompia ja pienempiä putouksia. Liuskekivikerrokset näyttivät ihan epätodellisilta. Välillä kerrokset näyttivät lysähtäneen kasaan. Maan kerrostumat olivat hyvin esillä, kaikkien tarkasteltavissa. Maa oli muutenkin aika paljaana, vähän kuin se olisi ollut alastomana ilman suojaa. Mietinkin miten haavoittuvaista tuo maa siellä oli. Polku erottui selvästi ja joissakin kohdissa polkuun oli muodostunut lisälenkkejä, mutkia ja ohituspaikkoja. Näin herkän maaston alueilla on hyvä kulkea polkuja pitkin.

img_4115

Välillä pieni oja halkoi maata ja antoi ravinteita kaikelle vihreälle. Nämä olivat melkoisia väriläiskiä kaiken kiven ja kallion harmaudessa. Vesi puroissa ja ojissa oli epätodellisen kirkasta. Ei oikein osannut edes hahmottaa miten syvä oja oli, ennenkuin koetti sauvalla.

img_4119

Sitten Haltin tupa ilmestyi näkyviin. Paljon karumpi ei mökin ympäristö voisi olla! Pelkkää kiveä kiven päällä, alla ja sivuilla. Jätin tuvan kuitenkin vielä rauhaan ja jatkoin Haltin huippua kohti. Aioin käydä syömässä lounasta tuvalla huiputusreissun jälkeen.

img_4121

Keli oli kylmä! Lätäköt rasahtelivat jääkuorrutuksen ansiosta jalkojen alla ja poskia punoitti viileä vihuri.

img_4126

Aurinko oli enää muisto vain. Kun aloin nousta vähän ylemmäs, huomasin taakse vilkaistuani sadepilven seuraavan takana. Maisemat alkoivat muuttua utuisiksi valkoisen verhon peittäessä kaiken taakseen.

img_4128

Kun saderintama oli lähempänä, tajusin sen olevan lunta! Kivipeite rinteessä oli vaihtanut väriä harmaasta terrakotan oranssiseksi ja aurinko yhä yritti paistaa jossain lumipyryn takana. Näky oli jotenkin ihmeellinen, ihan kuin jostain eri planeetalta. Ihmettelin kiviä. Niitä riitti! Mitä ylemmäs nousin, sitä isommiksi kivetkin muuttuivat. Toisinaan joutui tekemään ihan tosissaan töitä noustessaan kiveltä toiselle rinteessä, lumen ja tuulen piiskoessa kivien pintoja liukkaiksi.

img_4133

Osa kivistä oli kummallisia, ihan kuin mutainen norsu olisi kuivunut ja kivettynyt maahan makaamaan. Mattapintaiset oranssit kivet eivät olleet tästä maailmasta.

Tässä vaiheessa nousua kuljin puhe-etäisyydellä Pitsusjärven kämpän pariskunnasta. Sain kuulla heidän olevan hoitoalalla töissä ja kehtasin ehdottaa alas menemistä yhtä matkaa. Kivet olivat liukkaita ja vaellussauvat tuntuivat juuttuvan kivenkoloihin.

img_4142

Huipulle päästyä oli jo aika talvista. Viima oli aika kova ja maisemia ei nähnyt mihinkään suuntaan. Kylmyys iski luihin ja ytimiin, eikä huipulle huvittanut jäädä kovinkaan pitkäksi aikaa. Sormet jäätyivät jo yhden puhelun aikana, huipulla oli hyvä kenttä.

img_4138

img_4140

Huipulla oleva vieraskirjalaatikko oli niin jäässä, että sitä piti kolautella sauvalla ennen kuin sen sai auki. Nimet vihkoon palelevin sormin, huiputushuikat viskipullosta ja takaisin alas. Maisemia ei tarvinnut jäädä ihailemaan.

img_4145

Alas kulkiessa matka joutui nopeasti, koska juttelimme koko ajan ja reitti oli ennalta tuttu. Jutut ja huumori natsasi hyvin ja olin vähän kolmantena pyöränä vielä illan tuvallakin. Välillä tuli hölmö olo, että olenko jotenkin tunkeileva, mutta ehkä omaa rauhaa kaipaavat pariskunnat valitsevat hotellin tai ainakin varaustuvan.

img_4150

Takaisin mennessä reitti oli muuttunut vähän mutaiseksi kivettömiltä kohdilta ja housuni olivat liejussa polviin asti.

Toinen yö siis vietettiin vielä Pitsusjärven tuvalla, eikä ketään muita tupaan tullut. Varaustuvan puoleinen pääty oli saanut Haltin keikan aikana uudet asukkaat. Vesitaso haki ja toi porukkaa, joten Haltin saattoi huiputtaa aika vähäiselläkin kävelyllä. Itse ajattelin, että huipulla pitäisi olla pari eri vieraskirjaa; toinen niille, jotka kävelevät koko matkan ja toinen niille, jotka käyttävät apuja.

img_4162

Meekonjärveä kohti lähdin kävelemään omaa tahtia. Minun kävelyvauhtini oli hitaampi kuin pariskunnan, enkä muutenkaan halunnut änkeä muiden seuraan. Oli ihanaa kävellä yksin. Polkukin oli niin selvä, ettei suunnistamista tarvinnut miettiä. Sai vain nautiskella ja antaa maisemien ja pohjoisen taivaan vaivuttaa pään meditatiivisen tyhjään tilaan.

Lähellä Meekonjärveä oli reitin ainoat pitkospuut kivikon yli. Kuljin nyt reittiä, jota en ollut ennen nähnyt sillankiertohomman takia. Välillä reitti nousi niin jyrkkään rinteeseen, että kallioon oli kiinnitetty vaijeri kaiteeksi. Olin ihan paniikissa, mutta selviydyin kuitenkin korkeanpaikankammoni kanssa ylös ja alas ilman sen suurempia traumoja. Ruska oli värittänyt maisemaa. Koivut leiskuivat kirkkaina tummaa taivasta vasten kuin soihdut. Myös lempikukkani maitohorsmat olivat upeita kirkkaanpunaisina harmaata kivikkoa värittäen.

img_4181

Meekonjärven varaustuvan kuistilla näin tutut tyypit virittelemässä lounasvermeitään. Tupa oli tyhjä, joten oli fiksumpaa jäädä sen pihapiiriin syömään, kun tehdä lenkki autiotuvalle. Tuvan seinustalla olevalla penkillä oli hyvä tuulensuojainen paikka ja kauniit näkymät turkoosille lammelle. Näky oli upea. Yli tuhanteen metriin kapuava tunturi nousi tummana ja jylhänä lammen vieressä.

Kesken ruokailun tuulensuunta muuttui täysin päinvastaiseksi. Vettä alkoi vihmoa aikamoisella voimalla suoraan päin ja jouduimme vaihtamaan seinustaa. Ruokaillessa sovimme, että ylitetään silta (se, josta en uskaltanut mennä yli) yhdessä. Että ei pysähdytä ennen siltaa, ei sillallakaan. Kävellään vaan jonossa ja jutellaan jostain koko ajan. Niin homma onnistuikin! Kekkosesta keskustellessa ja tiiviinä kolmen hengen letkana kulkemalla silta tuli ylitettyä kuin itsestään.

Jos ihmettelet miksi juttuaiheeksi valikoitui Kekkonen, se johtuu Meekonjärven lähellä olevasta erikoisen muotoisesta Saivaara-nimisestä tunturista, jonka laella on Kekkosen muistolaatta. Saivaaran huipulle voisi kiivetä, mutta tyydyin katselemaan sitä alhaalta.

img_4009

Sillan jälkeen tiemme taas erkanivat ja jäin nautiskelemaan ja etenin rauhallista vauhtia. Välillä istahdin maahan vain tuijottamaan pilvien liikettä, poroja, tuulessa huojuvaa heinää. Ruskan värit saivat minut haaveilemaan islantilaisvillapaidasta, jonka värit olisivat juuri tuosta maisemasta. Oli niin montaa oranssin ja punaisen sävyä, että en tiennyt niitä ennen noin paljoa olevankaan. Harmi etten osaa neuloa!

img_4207

Myös harmaan karun kallion ja kivikon muodostama maisema lumosi. Valon ja varjon reunat liikkuivat nopeasti. Valoläiskät kävivät nuolemassa jokaisen tunturin mutkan ja kuopan ja toivat vähän lämpöä tuohon koleaan maastoon. Pilvimassa näytti liikkuvan matalalla ja välillä se hipoikin tunturien huippuja. Suunta muuttui tuulen mukana ja unohduin tuijottamaan valon liikkeitä yrittäen muka ennustaa mikä huippu tai mikä mutka valaistaan seuraavaksi. Huiput olivat kuin joku kuoro, jossa jokaisella on vuorollaan sooloesitys.

img_4217

Jotkut heinät olivat niin keltaisia, että häikäisi. Näin myös isoja ikilumilaikkuja rinteillä. Melkein teki mieli lähteä kiipeämään lunta kohti, mutta laiskuus iski ja jatkoin matkaa kohti Kuonjaria.

img_4218

Tämä vaalea kivi, ehkä vyötärön korkuinen, herätti huomioni. Se näytti minusta ihan hautakiveltä. Punaiseksi värjääntyneet riekonmarjan kasvustot olivat kuin hautakukkia. Mietin miten kaunis hauta se olisikaan. Ei mitään ihmisen silottamaa kiiltävää graniittia, vaan tunturituulten ahavoittamaa kiveä, joka sulautuu maastoon. Minun makuuni.

img_4230

Kuonjaria lähestyessä jäin seuraamaan isohkoa porotokkaa. Ne eivät välittäneet taljan väreistä tai sarvien koosta. Joukossa oli valkoisia, laikukkaita, tummia ja ruskeita poroja sulassa sovussa. Olisi ihmisillä jotain opittavaa poroiltakin, vaikka ne eivät mitään älykkyydellä loistavia elukoita olekkaan.

img_4238

Kuonjarilla nukuin siis seuraavan yön. Tupa täyttyi ja viimeinen tulija saapui vasta kymmenen maissa illalla. Pari vaeltajaa tunnisti minut ja minulle tuli omituinen olo. Seuraavana aamuna oli lumi peittänyt maan. Tuuli kylmästi ja lunta tuli vähän lisää. Aurinko paistoi. Minua harmitti se, etten ollut nähnyt maisemia Haltin huipulta, joten päätin kiivetä vielä yhdelle yli tonniselle tunturille. Sen sitten teinkin ja kapusin todella navakassa tuulessa Guonjarvarrin huipulle. Oikaisin sitten sieltä suoraan Saarijärven tuvalle johtavalle polulle.img_4246

Lapinvuokon hahtuvaiset kukinnot heiluivat tuulessa villisti ja koko näytelmä näytti ihan nopeutetulta filmiltä. Tunturin huipulta oli ihan mielettömät näkymät! Tuuli oli kova, kyyhötin taas isojen kivien takana suojassa ja soitin kotiin. Oli hyvä mieli, hymyilin kaiken aikaa. Miten sainkin taas nähdä niin paljon kaikkea kaunista samalla silmäyksellä!

img_4265

img_4281

Huipulla ja sen takana oli todella karua. Hiekan ja soran keskeltä kuitenkin pinnisti läpi pieniä kasvillisuuden laikkuja. Sitkeitä ovat nuo pohjoisen eläjät!

img_4257

Maisemat olivat taas kerran ihan älyttömiä. Samalla silmäyksellä lumipyry peitti tuntureita alleen ja aurinko valaisi laaksoa. Maailmassa oli vain oranssi ja harmaa, muut värit oli menetetty.

img_4299

Aloin lähestyä Saarijärven tupaa. Se olikin sitten täysin erilainen kuin aikaisemmat kämpät. Tuntui omituiselle, että lähimpänä reitin alkua oleva tupa oli todella rähjäinen ja epäsiisti. Se oli vanha, pinnat kulahtaneet ja näytti siltä, kuin koko tupaa ei oltu viitsitty huoltaa lainkaan. Varaustuvan puoleisessa päädyssä oli norjalaisia naisia ja lohduttelimme heitä, että muut kämpät ovat ihan toista luokkaa. Tuvalla oli myös kolmen naisen porukka, joista kaksi oli vähän iäkkäämpiä. He olivat alunperin ajatelleet käydä Haltilla asti, mutta jo tämä ensimmäinen pätkä oli vaeltajille vaikea. He harkitsivat vesitason soittamista seuraavana päivänä ja siirtymistä pois koko reitiltä. Ja sehän ei todellakaan ollut edes kivikkoisin osuus…

img_4359

Viimeinen aamu Käsivarren erämaassa oli kirkas ja kirpeä. Pakkanen oli kuurannut kasvit valkoisiksi ja tuntureiden juurella oli paksut usvavaipat.

img_4356

Viimeinen pätkä kohti Kilpisjärven luontotupaa käveltiin porukalla. Minua jo kävellessä vähän harmitti, että joutuisin eroamaan noista huippumukavista tyypeistä. Puhuimme matkusteluista, vaelluksista, perheistä, oikeastaan kaikesta mahdollisesta. On jännä, miten tunturissa tuleekin puhuttua asioista niin vaivattomasti ja estoitta, vaikka ihmiset olisivatkin ennalta tuntemattomia. Minä kehuin suoraan heitä, miten mukavina ja hyvinä tyyppeinä heitä pidin. Pitäisi yleensäkin kehua enemmän jos on aihetta. Olin olevinaan yksinvaelluksella, mutta tunsin saaneeni ystäviä.

img_4360

Ihan Kilpisjärven tuntumassa ruska antoi parastaan. Maisemat näyttivät siltä, kuin joku olisi tarjonnut värikynää ja hilannut taustalle pahviset lavasteet.

img_4368

img_4388

img_4370

Perillä parkkipaikalla päätettiin vielä mennä yhdessä syömään ennen lopullista eron hetkeä.

53 kilometriä suuntaansa plus kiertotiet ja tunturinhuiputukset veivät kahdeksan päivää ja yötä elämästäni. Olisi tuon ajan voinut huonomminkin viettää! Tapasin paljon ihmisiä, sain ystäviä (kyllä, yhteyttä on pidetty), näin upeita maisemia, kävin yli kilometrin korkuisilla tuntureilla ja tein täysin erilaisen vaelluksen, mihin olen tottunut. Aina oppii ja kokee jotain uutta, tällä kertaa opin eniten ihmisistä, itsestänikin. On aika opetella nauttimaan, eikä ole tarvetta todistella itselleen tai muille yhtään mitään. Tämä reissu meni hyvin, kun en ottanut mitään paineita mistään, menin miten hyvältä tuntui.

 

 

 

 

Käsivarren erämaa

Koska kaikki suunnitelmat kuukauden yhtäjaksoisesta yksinvaelluksesta olivat menneet pieleen, päätin voimia kerätessäni Ivalossa tehdä ihan uudet suunnitelmat. Sain ystäviltäni kartan Käsivarren erämaasta ja lähdin sinne. Koskaan en ollut siellä aikaisemmin käynyt.

Käsivarren erämaata oli vähän niinkuin säästelty ensi talveksi, koska suunnitteilla on huiputtaa Halti sukset jalassa. Tässä kuitenkin olin, Kilpisjärven luontotuvan parkkipaikalla ilman mitään käsitystä mihin olin ryhtymässä. Rinkassa oli viikon ruuat ja kaikki muu tarvittava. Kello oli jo kahdeksan illalla, kun pääsin lukitsemaan auton ovet.

img_3615

Maisemat alkoivat hengästyttää jo paljon ennen parkkipaikalle pääsemistä. Kun lähdin Kalottireitille rinkka selässä, käännyin vähän väliä katsomaan taakse jääviä Norjan lumihuippuja ja muhkeaa Saanaa.

img_3627

En jaksanut kovin pitkälle mennä, kun piti jo etsiä yöpaikka. Olin päättänyt lähteä Termisjärven suuntaan, siis heti pois Kalottireitiltä. Laitoin telttani pystyyn neljän kilometrin jälkeen. Olin väsynyt ajamisesta ja olo oli edelleen vähän vajavainen Muotkan koettelemuksista.

img_3631

Ruska oli jo värittänyt maata punertavaksi ja koivutkin vähän kellersivät. Olin ihan ihmeissäni taas kerran kaikesta mitä silmieni eteen tuli. Joka kerralla jotain ihan uutta, siihen ei kyllästy ikinä.

img_3635

Saana näkyi telttapaikalleni ja näin sen vielä kauan seuraavana päivänäkin, kun jatkoin matkaa kohti Termistä.

img_3651

Seuraava aamu olikin yllättävän lämmin. Pystyin olemaan ilman takkia hetken aikaa. Matka Termikselle oli aika helppo muutamia soisia ja märkiä lämpäreitä lukuunottamatta. Ei nousuja, ei laskuja, tasaista menoa vaan. Termisvaara näkyi edessä koko ajan todella massiivisena.

img_3707

Maisemat pistivät haukkomaan henkeä. Autiotupa alkoi näkymään jo pitkän matkan päästä. Olin hyvällä tuulella, matka vasta alussa. Rinkka vaan tuntui painavan jotenkin ihan kamalasti, saattoi johtua myös sairastelusta ja menetetyistä kiloista lannevyön alustaa pehmustamassa.

Saderintama ajoi minua takaa. Aloin kävellä nopeammin, koska tämä pilvi ei näyttänytkään siirtyvän muuhun suuntaan, vaan jatkoi määrätietoisesti perässä kiirehtimistään. Ehdin juuri ja juuri autiotuvan kuistille, kun ensimmäiset pisarat tulivat taivaalta!

img_3748

Minua huvitti se, että samalla silmäyksellä saatoin nähdä sadetta ja synkkiä pilviä, auringon valaisemaa tunturin rinnettä ja kirkasta taivasta. Täällä on kaikki!

img_3775

Termiksen tupa oli ihana. Taas kerran tupa, jossa oli kaikki eikä mitään liikaa. Ei ollut edes kaasukeitintä autiotuvan puolella, varaustupa oli toisessa päässä ja sen varustuksesta en tiedä. Kokkailin itselleni tortilloja kuistilla ja jäin tupaan yöksi, koska ketään muita ei näkynyt.

img_3813

Tuvassa ollessani mietin, että teen tämän reissun ihan eri tavalla kuin muut aiemmat. En edes pyri eristäytymään tai tekemään reissusta mitään erityisen rankkaa, vaan kuljen polkua pitkin ja yövyn tuvissa tai niiden läheisyydessä. Ja koska alan olla jo tunnettu siitä, että muutan suunnitelmia kuin sukkia konsanaan (hetkinen, eihän niitä vaihdeta vaelluksella kovin usein), tein heti seuraavana aamuna toisin kuin olin miettinyt…

img_3816img_3828

Aamulla hyvästelin tuvan ja lähdin oikaisemaan Salmikurun kautta Kuonjarille. Oikoreitti ei ollut mikään helppo eikä ihana. Olin kuvitellut tykkääväni rakkakivikosta ja kivistä ylipäätään, mutta nyt tajusin, että joku tolkku on pakko kivienkin tykkäämisessä olla. Pelkkä kuru oli niin hankala, että se vei minulta kaksi ja puoli tuntia aikaa. Kivet olivat välillä ihmisen korkuisia, välillä pienempiä. Painava rinkka selässä oli hankalaa päästä loikkimaan kiveltä toiselle. Vaellussauvat tuntuivat juuttuvan kivenkoloihin. Taukoja oli hankala pitää, kun koko paikka oli yhtä lohkaretta ja koloa ja mielessä oli vaan halu päästä pian pois koko paikasta. Piti olla erityisen varovainen, koska olin yksin. Puhelin ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt missä olin. Hipsuttelin siis rauhallisesti ja yritin olla tarkkana.

img_3837

Kun pääsin kurusta läpi, ajattelin helpon osuuden alkavan. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla!

img_3873

img_3899

Kurun jälkeen oli toki vähemmän kiviä, etenkin irtonaisia. Mutta kyllä kiviä silti riitti. Hetken oli kiinteämpi maa jalkojen alla ja toisinaan pystyi jopa astumaan jalallaan maahan, eikä kivelle. Olin puolivälissä 9 kilometrin etappia, kun alkoi satamaan. Tuuli suoraan vasemmalta sivultani ja sade tuli samalla tavalla, aivan vaakatasossa. Laitoin kuorihousut vaellushousujeni päälle ja kyyhötin hetken ison kiven takana syömässä lounaaksi proteiinipatukkaa. Keli oli niin kamala, ettei tullut mieleenkään kaivaa keitintä esiin.

img_3910

Päivän etappiin sain kulumaan yli 8 tuntia aikaa. Kun pääsin tuvalle, oli rinkan olkaviilekkeet ja lannevyö imeneet itsensä vettä oikein kunnolla. Tupa oli hieno, kuin joku parempikin kesämökki. Toinen pää oli varaustupaa ja toinen vapaassa käytössä. Välissä oli kuivaushuone. Sängyissä oli patjat! Tilaa olisi ollut vaikka tanssit pitää. Tuvassa oli pari naista kun tulin, illan mittaan tupa täyttyi.

img_3917

Illalla tupaan tuli myös minuun suuren vaikutuksen tehnyt vaeltaja, joka tuli sinne kuin kotiinsa. No, tavallaan ei se ihan metsäänkään mennyt, sillä tämä reissaaja ei ollut ihan ensimmäistä kertaa poluilla kulkemassa. 73 vuotias Marita kertoi kulkeneensa Lapissa jo reilun 40 vuotta, viime vuodet pääasiassa hiihtäen. Hän leipoi kakun kamiinassa! Ananaskeikauskakun!!! Minä lumouduin tämän naisen tarinoista, olisin jaksanut kuunnella vanhoja juttuja Lapista, seitakivistä, hiihtoretkistä, Lapin ihmisistä, hauskoista sattumuksista vaikka loputtomiin. Niinhän siinä lopulta kävikin, etten malttanut lähteä seuraavana päivänä mihinkään, vaan jäin tuvalle viettämään välipäivää ja nauttimaan ihmisten seurasta. Tunsin, että välillemme syntyi ystävyys, joka ei välitä vuosista. Jollain tapaa olimme niin samanlaisia, että näin välillä itseni tuossa iättömässä ja pirskatin sitkeässä naisessa.

img_3916

Lämmintä keikauskakkua sai moni palan maistaa ja voin kertoa sen olleen herkkua kaikkien mielestä!

Kaksi yötä Kuonjarilla nukuttuani lähdin jatkamaan matkaa kohti Meekonjärven autiotupaa. Tämä pätkä oli kaikkein helpoin. Polku muistuttu lähinnä valtatietä, kiviä ei ollut nimeksikään ja reitti oli suhteellisen tasainen.

img_3924

img_3944

Melkein Meekonjärvelle asti pääsin ilman vesisadetta, mutta tihkuttaminen ehti alkaa ennen tupaa. Tuvan pihalla odotteli vesitasoa kalareissulta kotiin matkalla oleva pariskunta. Taas oli mukavat juttutuokiot ja olin iloinen siitä, miten täällä tuli juteltua ihmisten kanssa, joiden seuraan ei välttämättä normielämässä tulisi ajauduttua.

Söin lounaan kaikessa rauhassa ja jatkoin matkaa kohti Pitsusjärven tupaa. Melkein heti vastaan tuli joki ja silta. Näin jo kaukaa, että silta oli tukeva, paksujen puupöllien varaan rakennettu. Ei siis mikään hutera riippusilta. Jäin sillan väärälle puolelle ottamaan joesta kuvia. Turkoosi vesi kohisi villisti jokiuomassa, solui putouksista alas ja näytti kylmältä. Mitä kauemmin venkoilin, sitä kovempi syke minulle nousi ja pian sen jo arvasinkin, etten menisi sillasta yli. img_4023

img_4028

Minulle on ihan sama, vaikka perässäni kulkisi susilauma koko reissun ajan, kunhan ei tarvitsisi mennä silloille. Ihan naurettava pelko. Pidin itseäni nynnynä ja mietin, että nyt pitäisi kaikkien olla näkemässä, jotka minua rohkeaksi nimittävät. Tässä on minun heikko kohtani.

img_4030

Aikani karttaa tutkittuani lähdin kiertämään Meekonvaaraa ympäri. Ylitin joen ylempää. Jouduin vaihtamaan vaelluskengät sandaaleihin ja vesi oli niin kylmää, että ihmettelin miten se voi edes virrata kohmettumatta. Ainakin varpaani kohmettuivat!

Joen ylittämisen jälkeen pääsin taas louhikkoon ja kivikkoon. Nyt rakka oli sellaista, joka heiluu jalkojen alla. Menin silti kuin robotti. Ajattelin, että tässä on nyt sakkokierros nynnyilystä. Vettä piiskoo naamaan ja kierrän kivikkoista tunturia typerän pelon takia. Hitto mikä seikkailija.

Kun pääsin Meekonvaaran reunan yli ja näin edessäni avautuvan maiseman, olin iloinen pienestä lisälenkistä. Vaikka maisema oli harmaa, näin Pitsusköngäksen ihan eri suunnasta, mistä sen olisi nähnyt polkua kulkemalla. Sitähän minä yleensä reissuiltani haen. Tässä se oli, maisema, jota moni ei juuri tästä kohtaa katsele.

img_4033

Kun kipusin alas Vuomakasjärven rantaan, sain kiertää vielä pitkän matkan päästäkseni veden toiselle puolelle. Silta oli taas vastassa, mutta helppo sellainen. Menin yli kuin vanha tekijä.

img_4042

img_4048

Pitsusköngästä jäin ihailemaan toviksi. 13 metrinen putous piti kovaa ääntä veden juostessa vauhdilla alas. Mietin miltä tuntuisi seisoa tuon hyisen suihkun alla, saisiko hartiat hierontaa.

img_4087

Putouksen jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva taival kohti Pitsusjärven kämppää. Polku oli todella kivikkoinen, välillä liukas ja mutainen. Housujeni lahkeet olivat ihan kurassa. Tupa tuli näkyviin hyvissä ajoin, enkä tuntunut pääsevän yhtään lähemmäs, vaikka kuinka kävelin. Lopulta ikuisuuden kuluttua tulin pihan lähelle. Pari miestä huikkasi tervehdyksen rannasta, olivat tulleet vesitasolla ja odottivat seuraavaa lastia. Katsoin heidän kaljalaatikoitaan ja ajattelin, että huumorini ei tänään välttämättä riitä känniörvellystä kuuntelemaan. Ei onneksi tarvinnut kokeilla.

Tupa oli kivan pieni ja tunnelmallinen. Toinen pääty oli varaustupaa ja minä avasin autiotuvan oven. Siellä oli jo porukkaa. Ensin ajattelin, että hitto, olisin ollut mieluiten yksin, kun olin niin väsynytkin. Tämä pariskunta oli kuitenkin ihan mielettömän hauskaa seuraa. Juttu luisti kuin vanhoilla tutuilla konsanaan.

img_4077

Loppuosassa tulossa juttua siitä, miten leimaannuin vieraisiin ihmisiin, huiputin Haltin lumipyryssä, sain ystäviä ja näin vihdoinkin oikeaa ruskaa.


BlogiRentkiRent_FIRetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa! 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yksin Muotkalla (loppureissu)

22.8. Olin siis nukkunut yön ihan Piekanaäytsin lähellä. Aamulla heräsin, kun poro ynähti ihan teltan kupeella. Hypähdin äkkiä ulos makuupussista ja aloin pitämään ääntä, ettei poro tulisi kompuroimaan telttani naruihin. Oli ihanan aurinkoinen aamu! Viritin aurinkokennon varastoimaan energiaa. Yö oli ollut todella kylmä, oli pitänyt kaivautua ihan makuupussin sisään. Nyt kävin teltan pinnat läpi wettexillä, kosteutta oli aika paljon.

Vasta teltan kuivaamisen jälkeen aloin aamupalahommiin. Järjestelin rinkkaa parempaan järjestykseen ja puuhastelin kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä alkoi maisemaan nousta sumua kuin tyhjästä! Sumuverhot leijuivat tuulen mukana telttani ohi kuin aaveet. Lopulta sumu oli tasaisesti jokapuolella, enkä nähnyt paljoa mihinkään suuntaan. Pakkasin kamat ja lähdin sumun keskelle.

img_3357

img_3362

Oli todella aavemaista. Kaikki muuttui harmaansävyiseksi. Maisema oli käytännössä valkoinen tasainen seinä, johon ilmestyi utuisia vänkyröitä tunturikoivuja kuin kangastuksia. Mietin olevani kauhuleffassa, niin vanhassa, ettei värejä ollut vielä keksitty. Vaikka tunnelma olikin vähän aavemainen, oli ihan mielettömän hienoa kävellä keskellä valkoista. Erotin polun, ei ollut mitään syytä paniikkiin. Näin pääpiirteet maiseman muodoista jo vähän ennakkoon, kuten Piekanaäytsin, joka tuli vastaan sekin kuin tyhjästä.

img_3367

Piekanaäytsi oli hieno kivinen kuru. Rakkaa riitti, mutta onneksi kivilaatu oli aika pientä, joten liikkuminen ei ollut hankalaa.

Kurun jälkeen homma muuttui märäksi. Vettä alkoi satamaan ja matka oli yhtä suota toisen perään. Tuuli navakasti jostain kylmästä suunnasta. Käsiäni paleli. Ruoka ei taaskaan maistunut. Kokkasin lounaaksi koko annoksen, mutta kahden lusikallisen jälkeen tuli täysi stoppi. Energiat alkoi olla lopussa.

Näin paljon riekkoja. Yhdessä parvessa niitä oli ainakin 20. Vaikka satoi ja oli heikko olo, unohtui vaikeudet aina, kun näin jotain tuollaista. Tunsin pelkkää onnea päästessäni näkemään nuo linnut. Tulin hyvälle tuulelle heti, kun kuulin niiden räkäisen naurun.

img_3402

Tulin koko ajan isompien soiden poikki. Polku ei erottunut millään tavalla. Jouduin tarkastamaan suuntaa usein gepsin avulla. Ylitin useita pikkupuroja ja tulin lopulta Mukkalompoloon. Siellä minua oli odottamassa isokokoinen uroshirvi valtavine sarvineen. Sain tuijottaa sitä pitkään, ennen kuin se huomasi minut ja kääntyi pakoon.

img_3403

Mukkalompolossa oli isompi joki, joka piti ylittää. Polku näytti kartassa siltä, että se on helpoin ylittää järven läheisyydestä. No ei ollut! Kiertelin joen rantaa pitkin aikani ja löysin hyvän ylityspaikan muutaman mutkan takaa. Joen lähellä oli paljon roskaa. Yksikin tasainen telttapaikka oli täynnä kaikkea moskaa lasipulloista ruostuneeseen metallilevyyn. Paikalle kulki mönkijäreitti ja vähän ihmettelin, eikö nuo roskat muka mahtuisi joskus jonkun mönkijän kyydillä pois maastosta.

img_3407

img_3414

Laitoin telttani kauemmas mönkijän urista, ihan Mukkalompolon rantaan. Yritin taas syödä, mutta en saanut ruokaa alas. Illalla istuin teltan ja rannan välissä ja katselin taivasta. Se vaihtoi väriä kymmenen minuutin välein ja aiheutti syviä huokauksia. En ollut nähnyt vastaavaa valoshowta varmasti koskaan aikaisemmin. Ei ollut telkkaria ikävä, ei todellakaan!

img_3416

img_3428

img_3444

img_3447

23.8. Yöllä heräsin myräkkään. Tuli mummo mieleen, joka aina sanoi ”iltarusko, uamun pasko”. Mummot tietää! Viideltä aamuyöllä oli pakko laittaa korvatulpat korviin. Uni maistuikin sitten yhdeksään asti. Keli ei muuttunut miksikään. Koko päivä meni teltassa makoillessa. Aallot pienessä järvessä olivat valtavia vaahtopäitä. Tuuli todella kovaa. Olin iloinen, että minulla oli juuri se teltta, mikä oli! Sade ei hiljennyt hetkeksikään koko päivän aikana.

Telttapäivän aikana oli aikaa miettiä kaikenlaisia. Mietin lähtemistä ja menemistä, sitä, miten helppoa lopulta omien haaveiden toteuttaminen on, kunhan vaan tarttuu toimeen. Jos jotain tarpeeksi paljon haluaa, sen eteen on valmis tekemään töitä. Mietin sitä, miten helppoa on kerätä esteitä omien korvien väliin. Tekosyitä riittää loputtomiin, jos niille antaa vallan. Toki minulla on yhtenä helpottavana asiana mies, joka on kiinnostunut samanlaisista jutuista ja ymmärtää tarpeeni päästä omaan rauhaan.

Telttapäivän aikana sain syötyä herkkuja, oikea ruoka ei vieläkään houkutellut. Söin pari tortillalettua suklaavoilla siveltynä, itse kuivattuja banaanilastuja, twix-patukan ja suolakaloja. Kuuntelin musiikkia ja luin samaa kirjaa jo toista kertaa (Ville Haapasalon Ette kuitenkaan usko). Makaaminen oli tylsää. Todella tylsää!

Mietin miten hoitaisin tulevat viikot. Tajusin, ettei kuntoni antaisi myöten suunnitelmilleni kulkea Lemmenjoen halki Pöyrisjärven erämaahan. Ajattelin, ettei tässä reissussa ollut samaa fiilistä kuin viime vuonna. Nyt ei ollut mitään tarvetta tai pakkoa tälle reissulle, kuten viimeksi. Viime vuonna halusin löytää erämaasta itseni ja syyt monelle asialle elämässäni ja ne sieltä löysinkin. Nyt oli aika sees olo, joten tämä reissu oli ihan vaan olemista. Nämä vastoinkäymiset vähän vielä pistivät fiilistä matalaksi muutenkin.

24.8. Enää ei satanut ja pääsin jatkamaan matkaa. Mukkalompolon rannassa vesi oli noussut niin paljon, että yksikin niemeke, jolla olin seisoskellut ja ihaillut taivasta, oli kadonnut veden alle kokonaan.

img_3455

Matkan jatkuessa polku katosi vähän väliä. Välillä eteen tuli koivikko, jossa saattoi mennä neljä polkua jatkaen toisistaan eri suuntiin kuin viuhkassa. Kaikki polut olivat yhtä vahvoja. Alunperin polku on merkattu oranssinpunaisella maalilla puihin ja kiviin silloin, jos puita ei ole. Kivissä nuo maalit vielä jotenkin erottuivat, mutta puista maali oli pääosin karissut pois. Koivujen hennot tuohet olivat käpristyneet ja osa koivuista kaatunut ja maatunut kokonaan.

Kun porojen polut eivät olleet antamassa lisähaastetta reittivalintaan, oli edessä pääosin suota. Nyt sateen jälkeen suot olivat niin märkiä, että jouduin juoksemaan ihan kunnolla pitääkseni jalat kuivina. Joidenkin purojen ylityksen jälkeen jatkoin matkaa pitkät tovit sandaalit jalassa. Vettä oli joka paikassa. Sitä valui suolta ojaan kuin vesiputouksesta.

img_3448

Tässä menee polku.

img_3459

Polku tässäkin pitäisi olla.

Tulin lopulta Verkkojärvelle. Siihen laskeva joki oli ylitettävä läheltä järveä. Ylityksen jälkeen matka Tirroon olisi ollut alle 15 kilometriä. Kuulin joen kohinan jo kauas. Kun tulin rantaan, aloin välittömästi itkemään. Jätin rinkkani maahan ja istuin kivelle pillittämään kuin pieni lapsi. Kirosin ääneen kun tuijotin jokea, joka oli muuttunut sateen aikana koskeksi. Se oli niin vuolas, etten edes ajatellut kokeilla ylittämistä. Olisin huuhtoutunut virran vietäväksi heti, jos olisin molemmat jalkani jokeen laittanut.

En voinut tajuta miten ihmisellä voi olla näin huono tuuri. Tuolla hetkellä vihasin sydämeni pohjasta koko Muotkaa. En muistanut yhtään hyvää hetkeä, maisemaa tai kokemusta. Kiroilin ja kyynelehdin ja mietin mitä ihmettä tekisin. Voimat oli niin lopussa, että olisin kernaasti halunnut jo pois erämaasta. Hetken mietin, että asetun vaan makaamaan sikiöasentoon joen rantaan ja olen siinä niin kauan, kunnes joku ohikulkija löytää minut. Olin niin kertakaikkisen lopussa koko touhuun.

img_3472

Paluumatkalla polut olikin puroja.

En kuitenkaan käpertynyt maahan, vaan otin rinkan harteilleni ja nousin lähimmän korkean tunturin huipulle. Sieltä sain puhelinyhteyden kotiin. Itkeskelyn aikana mies yritti keksiä minulle vaihtoehtoista reittiä. Suot vaikeuttivat vähän kaikkea. Minulla ei edes ollut koko erämaa-alueen karttaa, mikä myös antoi haasteensa uuden reitin suunnitteluun. Lopulta rauhoituin vähän. Sain kyyti-ihmiseltäni viestin, että minun kannattaisi kävellä takaisin. Hän voisi noutaa minut Porttikaltion poroarotusaidalta. Olin helpottunut.

img_3460

img_3469

Olo oli heikko syömättömyydestä, välillä tuntui että tasapainokin oli tiessään. Kävelin silti 15 kilometriä, koska halusin pois mahdollisimman nopeasti. Aurinko paistoi koko päivän. Illalla auringonvalo muuttui punaiseksi. Rakastan tuota valoa! Päätin laittaa teltan johonkin hienoon paikkaan, koska edessä olisi viimeinen yö tässä erämaassa. Aurinko oli jo laskemassa tuntureiden taa, kun pystytin teltan Kuarvikozzan ylärinteelle. Näin ihan lähellä telttapaikkaani kaksi poron luurankoa.

img_3484

img_3492

Auringon laskettua alkoi ilma viiletä todella nopeasti. Otin kuvia ja kömmin makuupussiin. Sain viestin, että yölle oli luvassa revontulia. Vaikka ei ihan pimeää ollutkaan, päätin sinnitellä hereillä ja katsoa näkyisikö mitään.

img_3503

img_3517

img_3520

Makasin vyötärööni asti makuupussissa ja yläosassa minulla oli untuvatakki. Avasin teltan ovea vain sen verran, että ylävartaloni oli ulkona. Nyt oli sitten ilonitkujen aika! Revontulet tanssivat taivaalla, korona suoraan yläpuolellani! Koska olin telttoineni niin korkealla, tuntui että revontulet loimottivat joka puolella ympärilläni. Melkoinen yksityisnäytös viimeisenä iltana! Jos tämä oli Muotkan tapa pyytää anteeksi huonoa kohteluaan minulle, anteeksipyyntö oli hyväksytty! Kaikki oli unohdettu.

img_3551

Olin aikani tuijotellut uskomatonta valotanssia, kun tajusin kaivaa kameran esille. Ilman jalustaa kuvista ei kuitenkaan mitään tullut. Keskityin sitten vain nautiskelemaan. Tunnissa kaikki oli ohi ja painuin onnellinen virne naamallani nukkumaan.

25.8. Söin aamulla kourallisen kuivaa mysliä ja lähdin kävelemään kohti Porttikaltiota. Urroaiville noustessani pidin tauon ison kiven takana tuulensuojassa. Kun nousin ylös ja käännyin, näin ihmisen! Säikähdin ihan älyttömästi! Juteltiin pitkä tovi. Jatkoin sitten matkaa Urroaivilta poroerotuspaikkaa kohti, eikä se tuntunut tulevan ikinä vastaan. Olo oli niin heikko, että yhdessä rinteessä kyyhötin kontillani maassa rinkka selässä ja mietin lähteekö taju. Hikoilin ihan hirveästi vuoroin kylmää ja kuumaa. Jostain sain lisää voimia aina sillä hetkellä, kun mieli alkoi mustua ja luovuttamisen hetki kävi mielessä. Lopulta valtava pilvi nielaisi sinisen taivaan kitusiinsa ja alkoi sataa päälleni. En halunnut enää pitää taukoja, vaan päästä pian pois. Menin kuin robotti ja yritin miettiä mukavia asioita, mutta jouduin ajattelemaan jokaisen askeleeni erikseen.

img_3585

Tämä on polku, ei puro.

img_3589

Märkää ja vetelää.

Kun nousin viimeiselle rinteelle ja näin poroaidan ja tien, aloin riemuita sitä, että pääsen täältä pois kuitenkin! Välillä en uskonut pääseväni omin jaloin. Kyytini oli kyllä sanonut, että minut voidaan tulla hakemaan myös mönkijällä jos tarve vaatii. En halunnut käyttää sitä korttia. Halusin pärjätä itse.

img_3603

Kun istuin auton kyytiin, minua ei enää väsyttänyt. Olin hetken ihan pirteä. Angelissa hyppäsin oman autoni rattiin ja ajoin Ivaloon ystävieni luo lepäämään. Kesti neljä vuorokautta, ennenkuin sain kunnolla syötyä ja olo alkoi voimistua. Olin laihtunut vajaassa viikossa 4 kiloa.

Kun olin saanut levätä ja kerätä voimia, en enää miettinyt niin paljoa kaikkia huonoja hetkiä Muotkalla. Mielen täytti uudet suunnitelmat ja kaikki vanha jäi taa.

 

Yksin Muotkalla

Halusin kulkea vanhan ”postipolun”. Tiedän, ettei se oikeasti ole postipolku, mutta se ei ole nyt asian ydin. Polku on kuitenkin vanha ja olin kiinnostunut näkemään sen mutkat ja kiventaukset. Olin aiemmin kuullut polusta pelkkää hyvää. Myös heinäkuinen reissu Muotkatunturin erämaahan miehen ja lasten kanssa oli ollut odotettua parempi, joten odotukset oli korkealla.

img_3128

17.8. Ajoin Inariin Siidaan ja sain kyydin Karigasniemelle tutultani, joka asuu Angelissa. Hän oli ystävällisesti luvannut ottaa autoni hoiviinsa ja hakea minut tien varresta kun olisin Tirrossa.

Nostin 25 kiloisen rinkan selkääni polun päässä ja olin innoissani. Edellinen viikko Kaldoaivissa ei painanut, mutta autossa syömäni pitsa vähän tuntui ylämäkeen tarpoessa. Heti alkumetreillä näin kuukkeleita. Maiseman täytti männyt ja maa oli vihreänä kaarnikkaa. Polku erottui maastosta hyvin. Nautin siitä, että sain olla yksin ja mietin, että kaikki on edessä. Neljä viikkoa erämaita, vain tunturit ja minä!

Kun laskeuduin mäeltä jokilaaksoon, näin kellertyneet koivikot. Lehdissä oli ruostetautia märän kesän takia. Kunnon ruskaa ei siis ollut luvassa. Kaikki oli kuitenkin kaunista minun mielestäni. Leiskuvaa ruskaa en ollut koskaan edes nähnyt. Jokilaaksossa oli hyttysiä. Ne iskivät kimppuun heti, kun hiljensin vauhtia tai pysähdyin. Minulla ei ollut mitään myrkkyjä mukana, ainoastaan allergialääkettä hillitsemään kutinaa.

Olin päässyt lähtemään vasta aika myöhään, joten ensimmäinen vaelluspäivä oli lyhyt, vain 4,5 kilometriä. Löysin hyvän telttapaikan Soltsarojan kupeesta. Laitoin itselleni pehmeän pedin, olin saanut postipakettina ilmatäytteisen alustan. Edellisviikon olin nukkunut pelkällä solumuovilla ja tajusin luulleeni liikoja itsestäni. Pyysin miestä lähettämään alustan ja olin nyt tyytyväinen ratkaisuun. Olo oli kuin prinsessalla.

 

18.8. Kuuma päivä! Mittarissa oli 23 astetta plussaa ja se on minulle ihan liikaa, etenkin rinkkahommiin. Oli pidettävä usein taukoja ja juotava paljon vettä. Matkan edetessä polku nousi ylemmäs, maisemat avartuivat ja aloin väkisinkin hymyillä. Avotuntureita! En tunne oloani missään niin onnelliseksi, kuin avarassa maastossa. En häpeile tunnustaa sitä. Joskus ajattelin olevani epäonnistunut perheihmisenä, koska tunnen niin voimakkaasti tunturissa. Nyt tajuan, ettei se mene niin. Saan tunturista voimaa, ja voimien tunnoissaan on ihmisellä hyvä olla.

Olin ostanut tälle päivälle luksusta. Pakkaus valmiiksi siivutettua voimakasta juustoa ja pakkaus ilmakuivattua kinkkua. Aah. Vaikka olenkin arjessa kasvissyöjä, nautin reissuilla ihan mitä tahansa ilman sen syvempiä ajatuksia. Olen oppinut niin sanotusti olemaan niuhottamatta. Istuin nyt puolimakaavassa asennossa aurinkoisen tunturin rinteellä ja herkuttelin. Rullasin juuston ja kinkun ja haukkasin. Toinen heti perään ja seuraava ja seuraava. Söin itseni ihan ähkyyn ja makoilin katsellen maisemaa. Ei olisi voinut olla yhtään parempi olla.

img_3138

Kun jatkoin matkaa, polku nousi ja laski useaan otteeseen. Ylitin puroja ja jokia. Riisuin kengät, laitoin sandaalit, kahlasin, riisuin sandaalit, kuivasin jalat, puin kengät, viritin sandaalit rinkan remmeihin kiinni. Hetki kävelyä ja uudestaan. Olin iloinen sandaaleista, niillä oli hyvä ylittää jokia. En pidä crocseista. Olen pystynyt välttelemään niitä koko elämäni, mutta ymmärrän kyllä niidenkin hyvät puolet. Itse vain en ole crocs-tyyppi, johonkin se raja on vedettävä.

20160818_140825_resized

Sitten polku alkoi kadota. Se vain loppui, enkä hahmottanut missä se muka jatkuisi. Kartasta ei ollut apua, koska ympärillä olevasta tunturikoivikosta ei saanut mitään vinkkejä. Oli pakko kaivaa gps esille. Ärsytti. Polkua ei ollut edes gps:n osoittamassa paikassa, joten lähdin vaan etenemään siihen suuntaan, missä polun pitäisi olla. Maa oli märkää. Sitten se muuttui todella märäksi. Jouduin ottamaan juoksuaskeleita, ettei kengät olisi hörpänneet vettä. Juokseminen painavan rinkan kanssa ei ollut helppoa. Hiki valui.

Kun pääsin märimmän osuuden yli, vastaani tuli englantia puhuva pariskunta varrettomat kengät jalassa. Toivotin onnea.

Polku nousi Stuorrageadggeoaiville. Laitoin teltan pystyyn jo neljän aikaan iltapäivällä. Oli niin kuuma, ettei enempi hikoilu huvittanut. Ja paikka oli sitä paitsi niin kaunis, että halusin jäädä nauttimaan maisemista ihan rauhassa. Rinteessä oli valtava siirtolohkare. Laitoin teltan aika lähelle kiveä ja huomasin vasta sitten, että haljenneen kiven raossa oli sarvia ja luita. Seitakivi. Voi ei.

img_3149

img_3140

img_3146

Saamelaisten pyhät paikat kiinnostavat minua ja kunnioitan suuresti heidän uskomuksiaan. Minä myös koen luonnollisempana pyytää apua luonnolta kuin miltään muulta. Seitakiven vieressä nukkuminen tuotti minulle hetkeksi tunteen, oliko se edes soveliasta. Päätin kuitenkin jäädä, koska arvelin luonnon aistivan hyvät aikomukseni. Kävin varmuuden vuoksi uhraamassa kiven koloon muutaman pähkinän ennen nukkumaan kömpimistä. Haljenneen kiven raossa oli ennestään poron sarvien lisäksi kallo, hampaita, leukaluu, jäkälää ja oksia.

Tunturin huipulla oli pieni kirkasvetinen lampi, josta otin juotavaa. Nukuin hyvin. Seita ja minä olimme samoilla linjoilla, annoimme toisillemme tilaa.

img_20160818_163009_resized

20160818_162454_resized

19.8. Perjantai. Olin virtaa täynnä jo heti herättyäni. Ajattelin, että tänään etenen pitkän matkan, koska edellinenkin päivä oli ollut kilometreiltään piirua vaille 10. Matka kulki hienoissa maisemissa, nousi ihan mielettömiin avotuntureihin ja sain seurata pilvien muodostamia varjolaikkuja aurinkoisissa maisemissa. Oli täydellistä. Näin kauas eteen ja taakse, otin hatun pois ja annoin tuulen heiluttaa hiuksia. Mietin miten kukaan voi elää ilman tätä tunnetta. Minä en ainakaan voisi!

img_3194

img_3203

Polku alkoi laskeutua alemmas laaksoon. Edessä oli Stuorraäytsi. Se näytti olevan rotko, jonne laski joki. Rotkon pohjalla oli turkoosina hohtava järvi.  Joen ympärillä kasvillisuus oli rehevää. Näin kukkivan kulleron ja voikukkia, vaikka oli jo syksy. Vesi meni kovaa vauhtia alas laaksoa kohti ja piti kovaa kohinaa. Halusin seurata puroa. Toisinaan siinä oli syvempiä lampareita, jotka olivat kuin luonnon omia paljuja. Ei tosin tehnyt yhtään mieli jääkylmään veteen istumaan.

Polku katoili taas näkyvistä. Harhailin mihin sattuu, mutta sillä ei ollut väliä, järvi alhaalla oli koko ajan näkyvissä. Olin hyvällä tuulella ja mikään ei pystynyt sotkemaan sitä.

img_3214

Päästyäni alas laakson pohjalle, eteen tuli poroaita. Menin aidan toiselle puolelle ja lähdin suuntaamaan autiotupaa kohti. Se olisi reitin ainoa tupa ja halusin käydä siellä. Poroaidan toinen puoli lähestyi järveä (tai lampea paremminkin) ja minulle jäi koko ajan kapeampi ja kosteampi kaistale kävelyä varten. Lopulta oli pakko kääntyä takaisin ja kiemurrella itsensä aidan ali. Sen jälkeen nousin ylemmäs rinteeseen, jossa meni polku. Polku kulki aikamoisessa ryteikössä. Tunturikoivut raapivat minua ja rinkka tarttui kiinni oksiin. Oli kuuma, enkä olisi malttanut pitää taukoja. Ajattelin, että pidän sitten kohta tuvalla. Polku oli aivan hanurista, jos ihan rehellisiä ollaan. Olin nälkäinen kuin susi ja vesikin alkoi vajua pullosta.

Yhtäkkiä näin poroaidassa kiinni olevan puisen kyltin, jossa luki ”kaivo”. Otin vesipulloni, join sen tyhjäksi ja suuntasin kaivolle. Tuijotin hetken epäuskoisena soisen maaston keskellä olevaa reikää, mutta koska mitään muuta kaivoon viittaavaa ei lähellä näkynyt, tyydyin täyttämään pulloni reiästä.

Join heti pitkän kulauksen. Vesi ei maistunut hyvälle.

En ollut edes huomannut autiotupaa, kun ammensin vettä kaivosta.Kun käännyin, oli tupa takanani ja pihalla oleva mies huikkasi tervehdyksen. Aikamoisessa pusikossa on tämä autiotupa, mietin. Kauniita paikkoja purojen ja lampien rannalla olisi ollut vaikka kuinka, mutta tupa oli rakennettu kauas niistä. Huokailin ääneen hikisenä ja väsyneenä. Mies tuvan pihalta kysyi olinko väsynyt. Olin. Olin tosi väsynyt. Kun heitin rinkan pois selästä, oli koko selkä märkänä ja rinkan olkaviilekkeet oli imeneet itsensä hikeä ihan kunnolla. Kaivoin pienen rommipulloni sivutaskusta ja otin huikan. Olin sen ansainnut. Se tuntui palkinnolta, vaikka en edes pidä rommista.

img_3227

Sisällä tuvassa aloin heti laittaa ruokaa. Ajattelin, että syön ja jatkan sitten matkaa. Vaeltajamies ihmetteli mikä kiire minulla oli. No ei mikään. Juttelimme ruokailuni ajan. Väsähdin niin, että päätin ottaa pienet levot ruuan päälle. Heräsin kaksi tuntia myöhemmin!

Kello olikin jo niin paljon, etten enää viitsinyt jatkaa matkaa. Jäin tuvalle. Nukkumiseni ajan oli toinen tupalainen polttanut puita kamiinassa ja tupa oli ihanan lämmin. Oli hyvä olla. Illan ajan vaihdoimme retkeilykokemuksia. Lainasin toista makuualustaani yöksi, koska minulla oli kaksi eikä tuolla miehellä ollut alustaa lainkaan. Hyvä teltta hänellä oli, mutta uni ei kuulemma siinä maistunut. No onko tuo nyt ihme, jos ei ole makuualustaa!

20.8. Heräsin siihen, että mahassani möyrysi oikein kunnolla. Tyhjensin itseni huussiin kertarykäisyllä ja ruoka lakkasi maistumasta sillä sekunnilla. Arvasin heti, että olin saanut pöpön vedestä. Se kaivo hemmetti! Keitin juomapullollisen vettä mukaan, että pärjään jollekkin purolle asti. Lähdin matkaan. Eilinen kirkas taivas oli nyt täynnä pilviä. Siltä tuntui myös elimistössä ja sen myötä päässäkin.

Kun lähdin matkaan, jokainen askel painoi ihan kamalasti. En ollut saanut aamupalaa uppoamaan ja voimat oli ihan lopussa. Piti pysähtyä lepäämään vähän väliä ja olo tuntui kuumeiselta. Kun pääsin polun risteykseen, jossa reitti kääntyi ylös rinteille, heitin rinkan maahan ja käperryin sen viereen varvikkoon. Heräsin tuntia myöhemmin.

img_3233

Herättyäni paistoi taas aurinko, mutta minun mieleni oli musta ja voimaton. Seurasin kaunista puroa ja mietin, miten ihanaa on päästä pois koko saakelin kurusta. Stuorraäytsistä en osannut ajatella mitään hyvää enää. Koko paikka oli pettymys pusikkoineen ja poroaitoineen, roskineen ja metalliromuineen. Tiesin, etten olisi ajatellut niin, jos olisin ollut kunnossa. Polku nousi aukean tasangon läpi tunturikoivikkoon. Olin niin väsynyt taas, että halusin vaan nukkua. Tällä kertaa jaksoin levittää makuualustan varvikkoon ja lisätä vaatetta päälle. Nukuin kaksi tuntia heräämättä välillä kertaakaan.

Heräsin ja ajattelin, että minun olisi pakko saada syötyä jotain. Pelkkä ruuan ajattelukin etoi. Mikään ruoka ei houkutellut. Sain väkisin syömällä alas yhden enrgiapatukan.

Jatkoin lopulta matkaa enää kilometrin vähän isomman puron varteen. Ratnojohka näytti täydelliseltä kalastuspaikalta ja viritinkin tenkaran valmiiksi teltan pystytyksen jälkeen. Olin kuitenkin niin väsyksissä, etten jaksanut varmaan varttia kauemmin joen varrella seisoskella. Telttaan kömmittyäni alkoi satamaan. Aloin harmittelemaan taas alle kymmenen kilometrin päivää ja mietin, miten voi ihminen mennä näin nopeasti heikkoon kuntoon.

21.8. Heräsin sateeseen. Teltta oli ihan länässä, olin ollut laiska pystyttäessäni sitä. Edessä olisi 12 kilometrin matka Piekanaäytsille. Mietin jaksaisinko sinne. Nälkä kurni mahassa ja sainkin syötyä vähän aamupalaa. Otin buranan ja lähdin liikkeelle. Yhdessä kohtaa sain puhelinyhteyden miehelle. Itkin hetken ja se helpotti oloa kummasti. Näköjään tulee ikävä kun on kurja fiilis. Sama juttu joka kerta.

Matkalla oli kolme jokea, joita ylittäessä oli riisuttava kengät pois. Yhdessä joessa pelotti, mutta selvisin. Viimevuotinen kompurointi Vetsijoessa jätti pelkoja. Välillä tuntuu, että pelkään liikaa kaikkea ihan typerää. Sillat, joet ja korkeat paikat, kaikki tuottaa sydämentykytyksiä. Haluaisin olla rohkeampi.

Yhden joen ylityspaikkaa etsiessäni hukkasin kamerasta linssisuojan. En löytänyt sitä, vaikka miten etsin. Joen varsi kasvoi tiheänään väinönputkia, pajuja ja heinää. Harmitti sekin.

img_3259

img_3266

Piekanaäytsille olisi ollut vain kilometri-pari, kun sade nousi päälle nopeasti. Oli pakko pystyttää teltta. Saderintama oli yhtä nopeasti kaukana poissa, kun se oli päälleni tullutkin. Aurinko alkoi paistamaan. Tein ruokaa ja sain syötyä pari lusikallista. Join vähän rommia. Peseydyin purossa ja sain hetkeksi lisää virtaa.

img_3296

Kuvailin ilta-auringossa kasveja ja ihan vaan nautin hiljaisuudesta. Istuin teltan edessä ja kuuntelin puron solinaa. Nautin siitä, etten kuullut mitään ihmisen aiheuttamaa ääntä. Mietin elämääni, mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. Mietin ystäviäni ja sitä, miten ne jossain vaiheessa eivät muka olleet niin tärkeitä ja nyt taas ovat. Mietin miten voin olla niinkin tyytyväinen olooni keskellä erämaata, vaikka ruoka ei uppoa ja olo on heikko. Kuuntelin puhelimeen tallentamiani kappaleita, pari vain. Ne kuulostivat ihan eri tavalla tärkeiltä nyt, kun sain kuunnella ne tuossa ympäristössä. Ne ikäänkuin voimistuivat. Vaikea selittää.

img_3334

Loput Muotkan reissusta seuraavalla kerralla. Luvassa kärsimystä ja kaikkensa antamista.

Kaldoaivin erämaassa 2016

Ennen varsinaista yksinvaellusta vietin 7 päivää ja 7 yötä Kaldoaivissa. Mukanani oli kaksi asiakasta, joille opetin erämaassa vaeltamista ja kaikkea mikä siihen liittyy. Jos nyt vielä oli ennestään epäselvää, niin kyllä, olen eräopas. Tai mielummin sanoisin itseäni retkeilyn ammattilaiseksi.

img_9831

Tilaa hengittää! Telttapaikka korkealla tunturin rinteellä.

Kaldoaivin ”erämaavaelluskurssilla” oli ajatuksena kokeilla käytännössä avotuntureilla vaeltamista, suunnistamista, telttailua, joen ylitystä ja muitakin eteen tulevia asioita. Tarkoitus ei ollut kerätä kilometrejä, vaan nauttia erämaan avarasta tunnelmasta, maisemista ja hiljaisuudesta. Kaksi kurssilaista olivat nimenomaan etsineet vaellusta, jossa päivämatkat eivät olisi kovin pitkiä. Aikaisempaa vaelluskokemusta piti vähän olla, ettei erämaassa tulisi yllätyksiä.

img_9856

Ylänköalueelle nousemassa.

img_9858

Määränpää näkyvissä. Kauan.

img_9889

Välillä oli rehevääkin.

img_0015

Kun päivämatkat pysyi kohtuullisina, jäi aikaa nauttia maisemista.

Vaeltamaan lähdettiin Pulmankijärven kohdilta ja ensimmäinen yö nukuttiin tunturikoivikossa joen partaalla. Ajatus oli, että nukumme mahdollisimman monenlaisessa paikassa ja kävelemme monenlaista maastoa. Molemmat asiat toteutuivat. Reitin olin miettinyt pääpiirteittäin, mutta joustovaraa oli reilusti. Pääasiana oli se, että kurssilaiset oppivat tekemään reittivalintoja ja he vetivätkin vaellusta monena päivänä vuorotellen.

img_9921

Juuri ennen myrskyä.

img_0021

Ruokalevot taivasalla.

Monenlaisia telttapaikkoja tuli kokeiltua. Nukuimme yöt kahdessa tunneliteltassa; Fjällräven Abisko Endurance 3:ssa ja Fjällräven Abisko Shape 2:ssa. Oikeaoppinen telttapaikan valitseminen ja kaiken tarpeellisen huomioiminen tuli opittua. Mitä kaikkea tulee muistaa telttaa pystyttäessä ja purkaessa, mitä tehdä jos ukkonen yllättää (ei yllättänyt), miksi on huomioitava tuulensuunta ja kaikkea muuta. Oppi meni perille kun kaiken joutui tekemään itse, monta päivää peräkkäin niin, että toimintamalleista muodostui rutiineja. Rutiinit ovat retkeilyssä hyvä asia, arjessa niistä voi olla montaa mieltä.

img_9946

Huonetuoksut viritetty.

Öitä nukuimme matalalla joen rannassa, mutta myös korkealla tunturin rinteellä. Molemmissa oli omat hyvät puolensa. Maisemat olivat suorastaan huumaavia ja minua lukuunottamatta muille Kaldoaivin avarat näkymät olivat ensimmäistä kertaa silmien edessä.

img_0132

Iltatunnelmointiin ei aina tarvita tulia.

Kelit vaihtelivat viikon aikana laidasta toiseen ja se oli oppimisen kannalta hyvä asia. Yhtenä päivänä tuuli navakasti ja sade piiskasi vaakatasossa. Suunnistaminen oli hankalaa näkyvyyden ollessa minimaalinen. Öisin käytiin pakkasenkin puolella välillä. Kunnon varusteiden merkitys tajuttiin kunnolla vasta kelin ollessa surkea. Joinakin päivinä aurinko helli. Joka päivä ei edes tarvinnut takkia.

img_0163

Tuntureita silmänkantamattomiin.

Jokia ylitettiin pääasiassa kiveltä toiselle pomppimalla, joten tehtiin sitten varta vasten myös kunnon kahlaustreeni. Kurssilaisille ilman kenkiä joen ylittäminen oli uutta.

img_0207

Kahlaustreeniä.

Vaelluksen aikana vietettiin myös lyhyt päivä, jonka aikana teltat pystytettiin jo hyvissä ajoin ja lähdettiin patikoimaan ilman rinkkoja. Puolivälissä vaellusta tuollainen päivä tekee hyvää kenelle tahansa, vaikka meidän vaelluspäivät olivatkin suhteellisen lyhyitä (10-18km).

img_0241

Loppusuoralla kohti autoa.

Vaelluksen aikana hyvän sään vallitessa juttelimme iltaisin retkeilystä ja vaeltamisesta, jaoin omaa tietämystä ja kerroin niksejä, jotka ovat helpottaneet omia reissujani. Vaelluksen edetessä aamut alkoivat sujua koko ajan sutjakammin, rinkat pakkautuivat niin, ettei tavaroita tarvinnut etsiskellä ja tauot tuli pidettyä ajallaan. Vaeltamiseen tuli varmuutta ja kurssilaiset saivat kaipaamaansa rohkeutta suunnitella itse omia reissujansa.

img_0037

Toisen kurssilaisen yksityiskohtaisempi blogijuttu viikosta täällä.

Aion vetää saman reissun myös ensi kaudella, joten kiinnostuneet voivat halutessaan kysellä paikkoja.

 

Kun asiat ei suju, on aika oppia

Parisuhdeasioissa homma menee niin, että jos ei saa mitä haluaa, seuraa ihan mahdoton pettymys. Jos homma menee ihmisten välillä kauniisti sanottuna päin männikköjä, halutaan asia unohtaa ja päästä siitä yli. Vaeltamisen suhteen asiat menee vähän eri tavalla.

img_0191

Kun reissu ei suju niin kuin oli etukäteen suunnitellut, seuraa luonnollisesti pettymys, mutta kokemusta ei tulisi edes yrittää unohtaa, vaan oppia siitä. Ylikään ei tarvitse päästä, vaan vaikeudet olisi hyvä pitää muistissa ja miettiä miten niiden kanssa tuli viimeksi toimittua ja mitä voisi seuraavalla kerralla tehdä eri tavoin.

img_3603

Vaelluksia suunnitellessa on vaikeaa pitää jalat maassa. Hienommat ja haastavammat maastot houkuttelevat, vaikka taidot ja kokemukset ei välttämättä ihan riittäisikään. Rinkkaan tulee kasattua tavaraa, joka joko painaa liikaa tai ei ole vielä kovin tuttua käytön kautta. Samahan se on aivan varmasti rakkauselämässäkin. Ensihuuma sekoittaa pään. Minä myönnän, olen rakastunut tuntureihin, mutta suhteemme on jo aika vakaalla pohjalla.

img_3514

Kun minun reissuni nyt meni miten meni ja sitä vähän pettymysten karvaiden kyynelten saattelemana manailinkin, päätin ottaa opikseni. Edellisvuoden reissulla olin jo oppinut sen, että suunnitelmia voi muuttaa. Nyt opin tekemään päätöksiä nopeammin ja olemaan ottamatta turhia riskejä. Kun on yksin reissussa, rinkassa oleva gps ja aurinkokenno eivät auta, jos on katkaissut jalkansa sateen liukastamassa louhikossa, jossa ei ole kenttää puhelinsoittoon. Ei myöskään ole järkeä väkisin puskea tulvivan joen yli, jonka sateet ovat muokanneet ihan liian vuolaaksi koskeksi.

img_4246

Opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Otin luonnon merkit tosissani, pidin erämaata ystävänä, enkä paikkana, josta minun on pakko selviytyä. Olin siellä kylässä, nauttimassa ja imemässä sen rauhaa ja hiljaisuutta itseeni, että jaksan paremmin selviytyä arjesta. Avotunturit saattavat joidenkin mielestä olla tylsiä, kun matka ei näytä etenevän. Minulle maisema muuttuu joka askeleella. Sitä muuttavat pilvet, valon väri, tuulessa liikkuvat lapinvuokot, heinät, varjot. Kun saderintama liikkuu tuntureiden takana, se saa sykkeen nousemaan ja askeleet nopeammiksi, vaikka tiedänkin tuulen suunnan voivan vaihtua vielä monta kertaa ennen kohdalle osumista.

img_4775

Vaeltaminen on minulle jatkuvaa vuoropuhelua ympäröivän luonnon ja oman kehoni välillä. Koskaan en voi tulla valmiiksi, aina opin jotain uutta. Kun rutiinit ja retkeilytaidot ovat hanskassa, alkaa vasta oppiminen pään sisällä. Jos haluan hyväksi, on sieltä löydyttävä kaikkein eniten nöyryyttä.

Varusteet viiden viikon vaellukselle

Kuten jo kerroin, vaellus koostuu tänä vuonna kolmesta eri pätkästä. Ensin vaellan seurassa viikon, sitten yksin viikon Muotkalla ja lopuksi kolme viikkoa ilman täydennystä. Tässä kerron varusteista ja vaatteista, joita kulkee mukana.

IMG_9771.JPG

Rinkkana Fjällrävenin naisten 75 litrainen Kajka. Se istuu selkääni kuin olisi siihen tehty ja suunniteltu. Pidän taskuista ja lokeroista erityisen paljon. Yksi tärkeä asia myös on se, että tähän rinkkaan saa helposti paljon tavaraa ulkopuolelle. Kolmen viikon osuudella joudun sitomaan ulkopuolelle ainakin teltan, makuupussin ja mahdollisesti myös vaatteet.

received_1073338359413373 (1)

Telttana koko reissun ajan on Fjällrävenin Abisko Shape 2. Sama kuin viime vuonna, mutta sinisenä. Painaa 2,3 kiloa, käyttäytyy hyvin tuulessa. Erittäin paljon tykkään siitä, että eteistilaa on yhtä paljon kuin makuutilaa. Rinkka mahtuu heittämällä sisään ja vielä voi kokkailla, ripustaa vaatteet kuivumaan ja kuitenkin jää kulkuväylä. Pidän tätä yksin reissatessa aikamoisena luksusmajoitteena, mutta pitkällä reissulla tilaa ei voi olla liiaksi. En ole sitä tyyppiä, joka on tyytyväinen pienen pressun alla. Tai ei pidä koskaan sanoa ei koskaan…

IMG_9752

Sisätiloissa on sitten tämmöistä. Olin kauan prinsessa ja nukuin solumuovilla PLUS ilmatäytteisellä. Nyt olen karaissut itseäni (lue: kasvattanut pehmusteet omaan kehooni) ja oppinut nukkumaan tuollaisella yhdistelmällä. Pätkäisin toisen Thermarestin Z-liten kahtia ja pidän tuota lyhyttä päkälettä torson alueella täyspitkän Z-liten alla. Makuupussina Fjällrävenin untuvapussi Sarek. Alkumatkalla yritän pärjätä two seasons regularilla, mutta kolmen viikon pätkälle vaihdan Three seasonsin, koska en tykkää palella.

IMG_9768

IMG_9770

IMG_9769

IMG_9789

Ja näillä sujuu liikkuminen. Vaelluskenkinä Hanwagin Tatrat, tauoille ja jokien ylityksiin Tevan keveimmät ja simppeleimmät sandaalit. Pidän sandaaleja villasukkien kanssa leirikenkinä jo nyt, vaikka kuulin sukat + sandaalit-yhdistelmän tulevan muotiin vasta ensi kesänä. Vaellussauvoina Black Diamondin Distancet. Hiilikuitua, ihanat, keveät ja käteen hyvin istuvat. Nämä oli mukana ja viime syksynä ja Vesa kävelytti näitä Kekkosen reitillä 1100 kilometriä. Olen kuvan ottamisen jälkeen teipannut toiseen sauvaan näkyvät merkit vaelluskengän varren korkeudelle ja polven korkeuteen, helpottaa jokien ylityksessä syvyyden määrittämistä.

IMG_9762

Alkureissun vaatteet koostuu näistä: Warmpeacen untuvatakki viileisiin iltoihin ja öisin tyynyksi, Fjällrävenin Keb eco shell-takki tuuleen ja sateeseen, Fjällrävenin Numbers-sarjan anorakkipaita vaelluspaidaksi, pitää vähän tuulta ja on tosi monipuolinen vaate kaikin puolin (taskuihin mahtuu puoli valtakuntaa), vasemmalla alhaalla Devoldin paksuimmat merinovillahousut, pidän illalla kuorten alla vähän niin kuin leirihousuina ja jos yöllä on viileetä niin yöhousuina. Fjellun Abisko eco shell kuorihousut on kivan keveet, löysä mitoitus ja kuminauhavyötärö + pitkät vetoketjut lahkeissa meinaavat sitä, että ne voi sujauttaa sateen yllättäessä vaikka vaellushousujen päälle. Vaellushousuina mulla on ekat kaks viikkoo Fjellun Nikka curved fitit. Kuvasta puuttuu henkäyksen ohut merinovillainen T-paita, jota voi pitää yöllä nukkuessa tai anorakkipaidan alla. Päähän on lierihattu tai Buffin tuubi, jossa on hyttyssuojakäsittely ja uv-suoja.

IMG_9764

Kolmen viikon taipaleelle vaihdan takkia, housuja ja paitaa. Punaiset Keb-pöksyt vahasin, että kestävät paremmin kulutusta ja hylkivät vähän likaa ja vettä. Abisko eco shell-takki on ihan vartalonmukainen. Paksumpi harmaa Fjellun merinopaita lämmittää tehokkaasti viileinä päivinä, lisäksi on ohut pitkähihainen merinokerraston paita yöksi, Buffin merinotuubihuivi ja lämmin polarfleece-pipo.

Kuvista puuttuu merinovillasormikkaat, alusvaatteet ja sukat. Sukkina on taas aina ohuet merinot alla ja perus villasukat päällä. Yöksi on aina villasukat, joita ei käytetä muuna aikana. Vaihdan varusteita kesken matkan, koska voin. Ei ole mukavaa olla kuukautta samoilla vaatteilla, ei, vaikka olisi miten askeettinen ihminen.

Ja nyt joku miettii että onpas kalliita merkkivaatteita ja varusteita. Niin on. Vietän ulkona paljon aikaa ja olen ihan tosissani miettinyt, mitä haluan käyttää. Minulle luonto ja sen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeä asia kuin omakin. Pidän Fjällrävenin tavasta tehdä asioita, kehittää uusia luontoystävällisiä materiaaleja ja kierrätysmateriaalien hyödyntämisestä. Eco shell kuorivaatteista puuttuu fluorihiiliyhdisteet, jotka ovat haitallisia ihmisille ja vesistöille. Näillä asioilla on minulle suuri merkitys! Olen juuri ilmoittautunut roskattomaksi retkeilykummiksi, joten voin olla luonnon ystävä myös jo varusteita valitessani.

Kalastusta. En ehkä ota fileerausveistä. Nämä ei paina paljon mitään. Siis tenkara ja vähän perhoja.

IMG_9784

Alkureissulle lähtee Opinellin taittoveitsi, loppumatkalle Rosellin puukko. Vispilä on Ikeasta lasten leikkikalu. Pieni Trangia lähtee taas mukaan kaasupolttimolla. Se nyt vaan on niin pomminvarma vekotin, vaikka painaakin. Loppuosuudella aion käyttää tulta niin paljon kun suinkin on mahdollista. Mukaan lähtee tietysti myös tulitikkuja.

IMG_9779

Kartta karttalaukussa, kompassikin siellä ja rinkkaan hätävaraksi gps. Gepsiin ostin nyt akun, että sitä voi ladata aurinkokennolla. Mukana on toki paristotkin varalta.

IMG_9781

IMG_9782

Turhaa painoa. Mukaan lähtee kirjan paksuinen kovakantinen muistikirja koko reissulle. Siinä on jo jokaisen viikon ruokalistat kirjattuna, muuten puhtaan valkoinen valmiina sinisille ajatuksille. Alkumatkalle otan lukemiseksi Ville Haapasalon ihmeellisiä kokemuksia ja kolmen viikon pätkälle englanninkielisen Into the Wildin. Enkuksi tulee luettua todella harvoin ja vähän, joten tuon luulisi riittävän kolmen viikon ajaksi. Kebnekaiselta Fjällstationilta ostettu pahvinen tunturikasvio ajaa kasvikirjan virkaa.

IMG_9786

Lisää ”turhaa” painoa… Elektroniikkaa yksi Kajkan sivutasku täyteen. Rullattava aurinkokenno lataa virtapankkia, otsalamppua ja puhelinta. Puhelimessa on hyvä kamera, hommasin lisäksi bluetooth näppäimistön, joten voin kirjoittaa helpommin vaikka tänne reissun päältä. Jouluvaloilla luon tunnelmaa jos illat hämärtää. Kamerana vanha uskollinen Canon eos 600d, mutta ekan viikon ajaksi sain Canonilta testiin M3 sarjan pienen järkkärin ja siihen erilaisia putkia. En lämpene ajatukselle, että vaihdan putkia vaelluksella (ja nyt en sano etten koskaan, koska tuo lainakamera vaikuttaa ihanalta ja eri putket, yllätys yllätys, ihanilta just erilaisiin tilanteisiin), joten otan mukaan vain laajakulman. Sillä saa avotunturit näyttämään parhaiten siltä, miltä ne näyttävät oikeasti.

IMG_9747

EA-pussissa on avaruuslakana, haavatyynyjä, antiseptisia puhdistuslappuja, laastaria, urheiluteippiä, sakset, peili, kirurginveitsi, ideaaliside, pinsetit, hakaneula, haavateippi, pihkasalva ja tiikeribalsami. Lääkkeinä on tonnista panadolia, ripuliin Imodiumia, allergiaan (jos hyttyset hyökkää) Kestineä, lihasrelaksantteja jäi sopivasti, kun joku aika sitten meni selkä jumiin ja jos jalka vaikka katkeaa ja luu töröttää pihalla, on tehokas lääke, jolla saan koko asian näyttämään lähinnä naurettavalta. Käyn vielä ostamassa Buranaa.

FB_IMG_1470569400899

Siinä kaikki noin suurin piirtein. Painoa ekan viikon osuudelle tuli 21 kiloa, mukaan on laskettu kaikki paitsi päällä olevat vaatteet. Juomapullona on litran Nalgene, pyyhkeenä vauvan harsovaippa, jekkupussissa kaikkee sälää korjailuun telttakaaren korjausputkesta jesariin, neulaa ja lankaa ynnä muuta tarpeellista.

En siis lähde grammoja viilaamaan, mutta olen saanut viime vuodesta kevennettyä ihan kivasti.

BlogiRentkiRent_FI

RetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa! 

 

Muotkalla lasten kanssa

Yritetään viedä lapsia metsään nyt, kun ne vielä suostuvat lähtemään. Jopa vaellus sai ihan innostuneen vastaanoton, kun ehdotimme sitä 10 ja 11 vuotiaille. Itse olin niin kiireinen koko alkukesän, että jätin reissun suunnittelun täysin miehen vastuulle. Vielä pari viikkoa ennen lähtöä luulin meneväni Kiilopäältä Kekkosen puistoon, mutta kohteeksi lopulta muodostui Muotkatunturin erämaa.

Lapset ovat siitä ärsyttävää rotua, että ne kasvaa mokomat joka vuosi. Joskus on kasvu sitä luokkaa, että edellisvuoden kuorihousut ylettyvät puoleen sääreen. Nyt oli se vuosi. Molemmille oli ostettava kengät ja housut. Autokin vaati hoitoa, mitä oli lykätty jo pidemmän aikaa. Kuluja ennen erämaahan pääsyä oli jo reilusti yli tonni ja mieleen tuli ajatus, että halvemmaksi olisi tullut lentää kanarialle. Mutta uima-altaan reunalla makoilu nyt vaan ei satu olemaan meidän juttu…

IMG_2305

Väinönputkea Peltojoen rannalla.

Pienempi koira saatiin hoitoon ja Mosku husky pääsi ekaa kertaa mukaan pidemmälle reissulle. Automatka sujui ihmeen hyvin, koira makoili tyytyväisenä. Nukuimme yön Napapiirin retkeilyalueen telttapaikalla 20 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Loistava paikka pitää tauko pitkällä ajomatkalla, tasaista nurmikenttää teltalle, pauhaava koski vieressä kohisemassa unilaulua.

Ennen reissua puntaroimme telttojen välillä, ottaisimmeko yhden ison vai kaksi pienempää. Lopulta päädyimme ottamaan talvitelttamme, eli Fjällrävenin Akka Endurance nelosen, tuttavallisesti ”kartanon”. Mahduimme siihen kaikki ihan mukavasti. Lapsilla oli ilmatäytteiset alustat, aikuisilla solumuovit.

Kiilopäällä pidimme paussin ja jatkoimme matkaa kohti Muotkanruoktua. Emme lähteneet rakennuksen pihasta, vaan joen toista rantaa. Auton jätimme levähdyspaikalle.  Ensimmäisen päivän kilometrit jäivät vähiin, koska matkanteko väsytti ja kalastusintoileva poika halusi koko ajan heittää lippaa jokeen. Niinpä ensimmäinen yö vietettiin jo 2,5 kilometriä lähtöpaikasta.

IMG_2222

Porukka lähtökuopissa.

Olimme hommanneet kalastusta varten viikon perheluvan Peltojokeen. Mukana oli kaksi virveliä ja kaksi tenkaraa. Poikaa joki imi magneetin lailla ja into vaan kasvoi, kun joesta nousi tammukoita. Pienet kalat kuitenkin päästettiin takaisin uimaan. Tyttökin oppi heittelemään virveliä ja oli lopulta ihan innoissaan touhusta.

Koiralla oli omat ruuat omassa repussaan. Lapsilla oli repuissaan kaikki vaatteet, me kannoimme ruuat ja makuutarpeet. Vesan rinkka painoi ihan älyttömästi. Minun rinkka oli ruokaa täynnä, joten keveni mukavasti matkan edetessä.

IMG_2286

Ekan illan makkarat.

Joen rannassa kulki polku ja vähän väliä oli kivistä kyhätty nuotiokehä tulistelua varten. Tykkäsin tästä tosi paljon. Olin yllättynyt, miten siistiä Peltojoen rannoilla oli lukuisista tulipaikoista huolimatta. Liikkuminen lasten kanssa oli mukavaa, kun väsymyksen iskiessä olisi voinut jäädä ihan mihin tahansa, eikä odottaa jotain telttapaikkaa tulevaksi vastaan. Ja tasaisia telttapaikkojakin oli paljon, vaikka meidän kartano aika hulppean tilan veikin.

IMG_2265

IMG_2342

Kartano aamulla.

Toisena päivänä kävelimme polkua pitkin uskomattoman upeiden vanhojen mäntyjen suojatessa kulkuamme. Pojan oli välillä pakko saada kiivetä täydellisiin kiipeilypuihin. Joki oli koko ajan rinnalla ja pysähtelimme kalastamaan. Pistäydyimme myös Lahtisen pienellä kämpällä. Se muistutti ulkoa paljon Kebnekaisella näkemäämme Lisas stugaa. Kävelimme lopulta noin 10,5 kilometrin matkan nimettömän järven rannalle Peltoaivin itäpuolelle. Paikkaan oli aika rankka nousu. Pauhaava puro laski alas oikealla puolella noustessamme rinnettä ylös.

IMG_2352

Männyt oli vanhoja ja majesteetillisia.

IMG_2371

Lahtiselle tietty!

IMG_2533

Lahtisen suloinen kämppä.

Järvi oli upea sileine hiekkarantoineen. Lapset olivat ihan poikki, kun pääsimme perille. Lopulta saatiin kuitenkin kaikki tyytyväisiksi. Minä pystytin teltan ja Vesa laittoi ruuan meille kaikille valmiiksi. Kun kaikki jo pötköttelivät teltassa, halusin lähteä huiputtamaan Peltoaivia. Olen niin monta kertaa harmitellut jälkeenpäin sitä, etten ole hyvän kelin aikana jaksanut lähteä yökävelylle, että nyt otin itseäni niskasta kiinni. Seuraavaksi päiväksi oli luvattu sadetta, joten maisemat oli käytävä katsomassa nyt jos ne halusi nähdä.

IMG_2439

IMG_2470

IMG_2563.JPG

Vesa halusi lähteä mukaan ja se sopi minulle mainiosti. Lapset ja koira jäivät telttaan. Huiputusreissulla oli ihan mielettömän upeat näkymät ja yön valo loi erityisen hienoa tunnelmaa. Puolen yön aikaan aurinko vielä paistoi, mutta välillä se värjäsi taivaan violetin ja pinkin sävyihin. Norjan terävät huiput näkyivät loistavan kullan värisinä kauempana. Huipulla tuuli, olimme onneksi ottaneet lisävaatetta mukaan. Maisemat saivat haukkomaan henkeä!

IMG_2606

Peltoaivin huipulla yöllä.

IMG_2613

Maisemia kelpasi ihailla.

IMG_2627

Peltojärvi Peltotunturilta katsottuna.

Seuraava päivä oli sateinen. Tunturit ympärillä olivat sumun peitossa. Välillä sade lakkasi hetkeksi ja kaikki ryntäsivät kalastamaan, uimaan ja kävelylle. Tytön kanssa keräsimme järven viereiseltä hiekkatunturilta kauniita sileitä kiviä korttipelin panoksiksi. Päivä kuluikin sitten korttia pelaten ja teltassa makoillen. Olimme iloisia, että otimme juuri sen teltan mukaan. Olisi ollut tylsää olla sadepäivä kahdessa teltassa.

IMG_2673

Korttipelit kivipanoksilla.

Seuraavana päivänä keli kirkastui. Olimme jutelleet Vesan kanssa, että tuntureiden huippuja pitkin takaisin autolle vaeltaminen saattaisi olla vähän liian rankkaa lapsille. Päätimme siis palata takaisin joen vastarannalla olevaa polkua pitkin. Lapset kuitenkin itse keksivät, että tehdään ensin huiputusreissu Peltoaiville. Mikäs siinä! Me näimme Vesan kanssa tunturilta maisemat yöllä ja päivällä. Lapset nauttivat suunnattomasti ilman reppuja vaeltamisesta ja hyppelehtivät kiviltä toisille innoissaan. Poika suorastaan juoksi huipulle ja intoutui parkouraamaan.

IMG_2678

Uudelle huiputusreissulle.

IMG_2690

Takana näkyvän järven rannalla oli meidän teltta.

IMG_2708

Kaikki yhes koos.

IMG_2719

Huipulla oli romahtanut näkötorni ja kivikasassa jonkun edesmenneen vaeltajan muistolaatta. Ajattelin, että miten hieno tapa kunnioittaa vainajaa. Varmaan tuo tunturi ja maisema on merkinnyt hänelle joskus paljon. Ihailimme maisemia jonkun aikaa ja kävelimme vähän eri reittiä takaisin alas. Tämä reissu jäi kaikille koko vaelluksen kohokohtana mieleen.

IMG_2621

IMG_2623

IMG_2734

Syötyämme laitoimme kamat kasaan ja jatkoimme matkaa. Ylitimme Peltojoen läheltä Lahtisen kämppää, ylityspaikka oli merkattu maastoon. Joen ylittäminen oli lapsille jännää, olihan se eka kerta. Vesi oli hyytävän kylmää, mutta reippaasti homma hoitui. Aika pian ylityksen jälkeen löytyi täydellinen telttapaikka. Paikka oli aukea ja hyttysiä ei ollut.  Joki näytti täydelliseltä kalastusta ajatellen. Innostuin harjoittelemaan tenkaralla kalastamista. Iltamyöhällä sain hyvän kokoisen harjuksen ja Vesakin muutaman. Aika karkasi kuin huomaamatta valoisassa yössä kalastellen ja pääsimme nukkumaan vasta kahden kolmen maissa.

IMG_2740

Aurinkokenno toimi loistavasti.

IMG_2752

Lasten eka joen ylitys.

IMG_2756

IMG_2798

Sisko ja sen veli.

IMG_2812

Tenkarointia.

20160718_004726

Saalista.

Seuraavana päivänä kävelimme autolle asti ja jatkoimme matkaa Sompiojärven rantaan Pyhä-Nattasen vierailua varten.

Muotkatunturin erämaasta jäi päällimmäisinä mieleen upea Peltojoki, hienot vanhat männyt, nuotiokehät, Peltoaivin huiputus ja maisemat sieltä. Maasto oli miellyttävää kulkea, kalastajien tallaamat polut helpottivat etenemistä. Pidän Muotkanruoktun läheistä maastoa bushcraftaajan unelmakohteena kaikkine tervaskantoineen, kalastuspaikkoineen ja vapaine liikkumismahdollisuuksineen.

Lasten kanssa reissaamista ajatellen kohde oli mahtava. Varusteetkin osui kohdalleen ja reissu onnistui kaikin puolin. Uusia erittäin hyvin toimivia juttuja tällä reissulla:

  • Tenkara. Olen vakuuttunut ja ihan koukussa!
  • Buffin hyttyssuojalla käsitelty tuubihuivi. En tarvinnut hyttyshuppua.
  • Fjällrävenin Numbers-sarjan anorakki. Hyttyset ei syöneet läpi, oli oiva vaelluspaita.
  • Solumuovilla nukkuminen. Kokopitkä Thermarestin z-lite ja torson mittaiseksi pätkäisty pala painavimman kehon alueen alla riitti. Nukuin hyvin!

BlogiRentkiRent_FIRetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa!