Kuukausi yksin erämaassa

Toinen kuukausi yksin erämaassa

Olen lähdössä taas erämaihin yksin. Viime syksyinen reissuni antoi minulle niin paljon, etten halunnut jättää sitä kerran elämässä-kokemukseksi. Minulla on palava halu kehittää itseäni niin ihmisenä kuin vaeltajanakin, joten olen valmistellut uutta seikkailua jo edellisen loppumisesta alkaen. Olin vielä reissussa, kun jo päätin lähteä uudestaan.

Nyt olen suunnitellut reitin niin, että olen todella paljon enemmän omissa oloissani kuin viimeksi. Lähden ensin viemään kaksi ihmistä viikoksi Kaldoaiviin, se ei liity kuukauden yksinvaellukseen mitenkään muuten, kuin että jään suoraan omalle vaellukselleni sieltä. Tulee siis viikko ”pohjiksi” muiden seurassa vaeltaen. Tämänkin reissun maastot ovat vieraita, en ole aiemmin mennyt juuri niitä osia Kaldoaivista, joihon ollaan nyt menossa.

Oma kuukauden reissu kulkee seuraavasti: Lähtö Karigasniemeltä niin sanottua vanhaa postipolkua pitkin Muotkan halki Tirroon. Tirrosta järjestän itseni jotenkin Angeliin ja saan kuin ihmeen kaupalla ainoan täydennyspakettini autosta, joka on jossain (en ole liian tarkkaan vielä suunnitellut, kuten ehkä huomaatte). Ja tosiaan, koko loppureissun ruuat olis jaksettava kantaa mukana…

Angelista lähden Lemmenjoen kansallispuiston erämaaosaa ihan rajan tuntumassa kohti Pöyrisjärven erämaata. Pöyrisjärveltä kävelen Näkkälään. Tässä vaiheessa reissua olen joko ihan lopussa, tai haluan ”jälkkäriksi” kävellä Hetta-Pallas-reitin ja sopeutua varovaisesti takaisin ihmisten ilmoille. Saa nähdä.

IMG_2814

Tällä kertaa pääsen lähtemään pari viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna. Edessä on paljon uutta, kuten pimeät yöt pohjoisessa, kunnon ruska-aika ja pitkät ajat totaalisen yksin. En usko, että tuolla reitillä tulee kovin paljon porukkaa vastaan. Kenttää ei nettisurffailuun myöskään oikein ole, mutta puhelinverkko kattaa melkein koko reitin. Pyydän miestä jakamaan kuulumisia faceen.

Pidän haasteista. Haluan elää taas kuukauden niin, etten ole etukäteen miettinyt missä nukun minkäkin yön, tai mitä kautta mihinkin menen. Haluan olla vapaa valitsemaan tilanteen mukaan. Minulla on vapaus jäädä johonkin pidemmäksi aikaa, tai halutessani voin mennä nopeasti. Ei ole matkatavoitetta, on vain tavoite olla neljä viikkoa erämaassa.

Viime syksynä rinkka painoi alussa melkein 30 kiloa ja minä selvisin siitä. Nyt olen hommannut 10 litraa pienemmän rinkan, joten liikaa en pysty kamaa mukaani haalimaan. Joissakin asioissa olen keventänyt, kuten kalastuksessa (virveli vaihtui tenkaraan) ja makuupussikin on keveämpi. En myöskään aio raahata itsestääntäyttyvää makuualustaa mukana, olen opetellut nukkumaan pelkällä solumuovilla. Gps-laitteeseen hommasin akun, joten voin ladata sitä suoraan aurinkokennolla, eikä tarvitse raahata monia varaparistoja. Samoin otsalamppu latautuu kennon kautta.

Vaatteita olen miettinyt ja testaillut tarkkaan, teen vielä tarkat varustelistat tänne blogiin ennen lähtöä. Ruokavinkkejä on hommattu ulkomaita myöten. Kaloreita täytyy saada kevyessä paketissa, joten kuivuri on hurissut tehokkaasti. Olen kuivannut esimerkiksi kanan jauhelihaa ja kananmunia, jugurttia ja fetaa. Risotto osoittautui lottovoitoksi, koska olen syönyt pastaa reissuilla niin paljon, että se meinaa jo tökkiä. Pieniä pähkinä- ja rusinapusseja olen täyttänyt valmiiksi ja aion vielä askarrella itse energiapatukoita omalla reseptillä. Rasva on aina ollut ongelma, mutta otan nyt mukaan gheetä (kirkastettua voita). Se ei pilaannu, vaikka sulaakin.

Kevennän myös kengissä. Hanwagin Tatroilla vaellan nyt niin kuin viimeksikin, mutta purojen ylityksiin ja tauoille otan Tevan sandaalit. Niillä oli tosi hyvä ylittää purot Muotkalla, kuivuivat nopsaan ja olivat villasukkien kanssa oivat taukokengät. Viimeksi mukana oli lenkkarit, mutta ei mitään purojen ylityksiä varten. Ne hoidin sukat jalassa.

IMG_2764

Yksinäisyyttä aion hoitaa kirjoittamalla. Päiväkirjan kirjoittaminen on mahtavaa puuhaa, ihmettelen miksen tee sitä koko ajan. Kun olen vaelluksella muiden seurassa, homma jää aina tekemättä jossain vaiheessa. Yksin vaeltaessa kirjoittaminen on parhaimmillaan seurustelua, pääkopan työstämien asioiden todeksi muuttamista, terapiaa. Sain viime syksyn reissun aikana käsiteltyä monta asiaa loppuun, mitkä ovat joskus jääneet kaihertamaan. Minulla oli aikaa, eikä kukaan keskeyttänyt. Jotkut kyseenalaistivat reissuani viime vuonna, pitivät turhana ajan haaskaamisena, kun oli niin lyhyt matkakin kuljettavana. Heidän mielestään ”tuhlasin” kuukauden. Rohkenen olla eri mieltä!  Minä löysin tuon kuukauden aikana itsestäni uusia asioita, törmäsin vanhoihin ja selvitin tilit itseni kanssa. Opin luottamaan itseeni, arvostamaan valintojani ja mikä tärkeintä, opin sen, ettei minun ole pakko tehdä asioita samalla tavalla kuin muut.

Vaeltajia on erilaisia. Minä en himoitse pitkiä päivämatkoja, enkä halua kulkea mahdollisimman askeettisilla varusteilla. Jokainen kulkekoon tavallaan, kunhan nauttii siitä mitä tekee. Minä haluan päästä vielä vähän syvemmälle erämaahan ja kantaa kaiken ruuan selässäni, haluan nähdä maisemat ja tuntea ansaitsevani niistä jokaisen. Haluan nauttia nyt, kun vielä voin. Koskaan ei voi tietää tulevasta.

IMG_2635


BlogiRentkiRent_FIRetkiRent – Vuokraa retkeilyvarusteet, kuten teltat, rinkat, keittimet, makuupussit jne. toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi ja tienaa rahaa! 

Laatokka 2016 (2)

Keli tosiaan muuttui kesken reissun aika radikaalisti. Meloimme lounastauolle ihanaan kallioiden välissä olevaan poukamaan. Ruokailun ajaksi osa viritteli kosteita vaatteita kuivumaan. Huomasimme, että yksi retkipyyhe ei kuivunut ollenkaan. Aloimme nimittää sitä imuliinaksi, koska se tuntui imevän kaiken kosteuden itseensä myös ilmasta.

20160630_132053

20160630_135642

Meloimme aikalailla peilityynessä kelissä lounaan jälkeen. Jokaisella reissulla Laatokka heittäytyy täysin tyyneksi! (Paitsi viime kesänä, kun meloimme järkyttävissä aalloissa koko reissun, mutta viisi kuudesta on aika hyvä!) Meloimme kohti kalliolla seisonutta kivipaasia, joka näytti kauempaa alaspäin osoittavalta nuolelta. Lähemmin tutkittuna siinä olikin ankkuri.

Puolentoista tunnin melonnan jälkeen oli taas tauon vuoro. Kallioisilla rannoilla ei ollut aina helppoa löytää hyvää rantautumispaikkaa, mutta lopulta se löytyi. Ranta oli ihan mieletön! Köllöttelimme kuin hylkeet pitkin sileitä ja auringon lämmittämiä kallioita. Itseni tekee tauoilla mieli myös jaloitella, joten kiipesin kalliota vähän ylöspäin. Sieltä avautuikin ihan tolkuttoman kauniit maisemat!

20160630_164701

20160630_164852

20160630_165905

Kalliolta katsottuna oli Laatokassa erikoisia sileitä väyliä, jotka näyttivät ihan teiltä. Kalliolla kasvoi ajuruohoa ja sianpuolukkaa, sekä ihania katajoita täynnä marjoja. Männyt olivat pienikokoisia, vaikka näyttivätkin iäkkäiltä ja täysikasvuisilta. Tuli mieleen vähän ylikokoiset bonsait.

20160630_170639

20160630_170904

 

Maisemat ja silokalliot oli lopulta aika jättää taakse. Siirryimme vähän rehevämmälle pätkälle, jossa kasvoi tiheää kaislikkoa. Vuoden 35 kartta näytti selvän kujan, josta pääsisi oikaisemaan. Tapoihimme on kuulunut käydä tutkimassa nämä ”oikopolut” uskollisesti. Joskus maa on kohonnut tai rehevöitynyt niin paljon, että on pitänyt kääntyä takaisin. Joskus on kahlattu upottavassa mudassa ja hinattu kajakkeja vierellä. Nyt päästiin onneksi meloen. Tai no, kaislikko oli niin tiheää, että melominen oli käytännössä sitä, että melalla nosti kajakkia ilmaan ja vähän hyppäsi itse kajakissa, että sen sai liikkumaan eteenpäin. Kaislikossa meni juuri ja juuri kajakin levyinen oja. Hämähäkkejä ja kaikenmaailman pörriäisiä tuntui olevan joka puolella. Yäk! Mutta läpi päästiin!!!

20160630_190447

20160630_190453

Lopulta leiriydyimme aika lähelle sitä paikkaa, jossa vietimme ensimmäisen yön. Teltoille löytyi hyvät paikat ja kallion päälle Ulla viritti riippumaton, jossa jokainen kävi kymmenminuuttisen ajan yksin päätään tyhjentämässä. Oli upea tunne maata ihan rentona, katsella tyyntä Laatokkaa ja siemailla kajakin ruumassa viilennyttä olutta. Aika pysähtyi hetkeksi ihan täysin.

20160630_200105

20160630_200921

Söimme ”viimeisen aterian” ja ihailimme värejä, joita aurinko taivaanrannalle maalaili. Aloimme myös vähän suunnittelemaan seuraavan kesän melontareissua.

20160630_204200

20160701_000036

20160701_000624

Aamulla keli oli vähän tuulisempi. Jouduimme ylittämään pari selkää ja aallokko oli toisinaan ihan kohtalainen. Sitten alkoikin jännät paikat! Olimme vuosia sitten melontareissulla nähneet läheltä venekolmikon, jossa edessä kulkee iso vene, seuraavana jättiläisvene ja perässä taas iso vene. Niistä tuli valtavat aallot silloin tyyneen Laatokkaan, jouduimme aika lähelle toisiamme tuon venetrion kanssa. Nauroimme silloin, että oli varmaan itse presidentti Putin, kun oli noin hienot systeemit. No nyt näimme samat veneet laiturissa! Ja jouduimme melomaan ihan laiturin kupeelta… Ei tullut mieleenkään ottaa kuvia.

Aamupalaa syödessämme näimme helikopterin lähtevän veneiden läheltä. Samaisena päivänä Putin vieraili Suomessa. Joten me todennäköisesti näimme aika läheltä Putinin lähtevän Suomeen valtiovierailulle… Sortavalan lähistöllä on Eliel Saarisen suunnittelema Winterin huvila. Sen naapuritontilla taas on Putinin huvila. Käytännössä se huvila oli ihan jumalaton talo, jonka molemmilla puolilla oli keskenään identtiset isot talot ja kaikkea tätä ympäröi tiukat vartioidut aidat. Laiturissa oli luksusjahti, sama, jonka näimme muutama vuosi aiemmin. Keulavene kävi nyt heittämässä lenkin läheltämme kun meloimme.

20160701_102926

Lopulta saavuimme Sortavalaan. Meloimme pitkin rantoja ja katselimme vanhoja rakennuksia. Oli taas haikeaa lopettaa. Kiskoimme kuitenkin kajakit maihin Piipun pihalla ja lastasimme kaiken autoon.

20160701_114553

Vietimme illan saunoen ja syöden tuttavapariskunnan luona jonkun matkan päässä Pitkärannasta. Seuraavana päivänä matka jatkui kotia kohti.

IMG_1375

Vasemmalla meitä saunottanut ja kestittänyt uskomattoman vieraanvarainen pariskunta Kauko ja Ludmilla, sitten melontatiimimme Ulla Salonen, Heikko Roponen, minä ja Kari Silokangas.

Kotimatkalla pysähdyimme hautausmaalle, koska olen sitä toivonut ainakin viitenä vuonna. Venäjällä on hautakivissä aina kuva vainajasta ja haudoilla on todella värikkäitä tekokukkia. Jollakin haudalla oli ryyppylasi ja tupakkaa, monella haudalla pieni pöytä ja penkki. Värikästä!

IMG_1381

Tässä lepää kalastaja.

20160702_102102

Tässä vielä reittiämme kartalle piirrettynä.

Koko näytön kaappaus 13.7.2016 93953.bmp

Koko näytön kaappaus 13.7.2016 93953.bmp – kopio

Koko näytön kaappaus 13.7.2016 93953.bmp – kopio (2)

Ensi vuoden Laatokan melontareissu on vielä täysi mysteeri, mutta ainakin osa porukasta haaveilee Valamoon melomisesta. Ajattelimme, että osa voisi ottaa kajakit kainaloon ja mennä saarelle ilmatyynyaluksella, meloskella sitten Valamon saarta ympäri. Saa nähdä!

(Laatokan melontareissun alku täällä.)

 

Laatokalla melomassa 2016

Tänä kesänä Laatokan melontaporukkamme kutistui vain neljään melojaan. Lähdimme matkaan juhannussunnuntaina ja yövyimme Tohmajärvellä Minimotellissa ennen rajan ylitystä.

Retkeilyyn sopivaksi tuunatun auton katolle sidottiin kaikkien kajakit ja kauhulla odotettiin rajamuodollisuuksia, haluaisiko tullimies kaikki kajakit alas katolta, sitä ei voinut etukäteen arvata.

20160627_093852

Tullissa oli omat haasteensa. Venäjän rajalla auton perästä löytyi ylimääräinen vararengas, joka ei ollut vanteilla. Auton omistaja oli unohtanut renkaan kyytiin sen suurempia ajattelematta. Kolmen tunnin kuulustelujen ja raporttien tekemisen jälkeen tiedämme nyt, että auton renkaiden Venäjälle vieminen on ehdottomasti kiellettyä. Sakot tulee postissa ja ne täytyy käydä Venäjän puolella maksamassa. Aikamoista…

20160702_201154

Tullin jälkeen kävimme vaihtamassa valuuttaa ja ostimme jotain pientä kaupasta. Kahvila Jänismäessä syötiin perinteisesti pitsat ennen Sortavalaan lähtemistä. Kohteena siis oli Sortavalan saaristo, Sortavalasta Wätikän suuntaan. Lähtöpaikaksi valikoitui Hotelli Piipun piha, jonka vartioidulle parkkipaikalle saa maksua vastaan jättää auton.

20160627_170333

20160627_182658

Kun kaikki tarpeellinen oli kajakeissa ja auto parkkeerattu, pääsimme melomaan. Olin kerran aiemminkin lähtenyt samasta paikasta, mutta suunta oli vähän eri. Meloimme lähellä rantaa ja ihailimme jylhiä kallioita. Yhden kallion kyljessä oli ristikuvio ja vuosiluku 1828.Jälkikäteen nettiä selattuani uskon sen liittyvän Volgan-Itämeren vesitiehen, joka avattiin tuona vuonna. Se johtaa Volgalta Rybinskin tekojärven, Šeksnajoen, Valkeajärven, Kovža– ja Vytegrajokien kautta Äänisjärvelle sekä Syvärijoen, Laatokan ja Nevajoen kautta Suomenlahdelle. Reitin pituus on noin 1100 kilometriä.

20160627_205449

Meloimme ensimmäisenä iltana 8 kilometrin matkan pieneen saareen yöpymään. Saari oli hieno! Oli hiekkarantaa, siloista kalliota, sään runtelemia mäntyjä ja monenlaisia kasveja. Laitoin telttani rantahiekalle ja käytin telttakiiloina isoja kiviä.

Illalla auringonlaskua ihailtaessa alkoi meitä lähestyä purjeveneiden letka. Käynnissä oli joku isompi purjehduskilpailu. Oli aika upea näky, kun purjeveneet värikkäine purjeineen viuhahtelivat äänettömästi ohi. Myöhemmin ohi meni myös iso laiva, joka jäi vähän matkan päähän yöksi parkkiin. Laivasta kuului musiikki vähän rikkoen meidän muuten rauhaisaa tunnelmaa. Laatokka oli tyyni ja taivas kaunis.

IMG_1302

IMG_1328IMG_1294Seuraava aamu oli toista luokkaa. Olin jo yöllä herännyt useita kertoja, kun telttakangas pakkui kovassa tuulessa. En muistanut ottaa korvatulppia reissulle. Kun nousin teltasta, aallot paiskoivat vasten kalliorantoja ja minua alkoi vähän hirvittää. Nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja aloimme tutkia kartasta mitä kautta lähdemme etenemään. Aallokko oli hurja ja jouduimme ylittämään selän.

Sivutuulessa minun ei niin kovin suuntavakaa peräsimetön kajakkini teetti minulla töitä ihan kunnolla. Jouduin melomaan oikeastaan pelkästään vasemmalla melan lavalla, eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia miettiä melonko nyt juuri oikeita lihaksia käyttäen. Minua rehellisesti sanottuna pelotti ja jännitin jokaisen vartaloni lihaksen äärimmilleen.

Kun melottava selkä alkoi olla yli puolen välin, alkoi aallokko mennä jo melkein kuin itsestään. Osasin jo nähdä aallon muodosta, kannattaako kajakin keulaa kääntää aaltoa vastaan vai antaako kajakin keinua aallolla täysin sivuttain korkin lailla. Välillä sain pärskeitä kasvoilleni, enkä nähnyt silmälaseillani juuri mitään. Melasta ei vain voinut otetta irrottaa hetkeksikään, ei edes laseja pyyhkiäkseen.

Kesken melonnan mietin aika vähän mitään. Tulin silti semmoiseen tulokseen, ettei minulla todellakaan ole keskittymishäiriötä, vaikka niin olin luullut. Keskityin melomiseen täysillä, eikä ajatukseni harhaillut mihinkään muualle! Melontakaverini naureskeli, että varmaan sitä oppii keskittymään, jos on kyse henkiinjäämisestä…

Selän ylittämisen jälkeen olimme tauon tarpeessa kaikki. Pieni tuuleton poukama oli hyvä paikka rantautua ja kartan mukaan paikassa oli myös jännää tutkittavaa. Pienen polun päässä oli saaren sisäinen järvi! Järven toinen pää oli soista maastoa, puut nousivat vedestä. Vastarannalla kohosi korkea kallio. Tuntui hyvältä päästä kävelemään aallokkomelonnan jälkeen.

IMG_1351

IMG_1344Tauon jälkeen meloimme aika rehevässä vesistössä. Rannoilla oli kaislikkoja, asutusta ja vedessä kasvoi paljon vesikasveja. Ilma oli sateinen. Pidimme lounastauon kivalla pikkukalliolla, jonka päälle oli tehty kivikasoja. Oli ihanaa makoilla jääkauden muovaamalla kalliolla melontaliivit tyynynä.

20160628_133329

20160628_133211

Iltaa kohti keli huononi. Taukojen väli venyi ja fiilis kiristyi. Haluaisin itse pitää tauon puolentoista tunnin välein, muuten alkaa paikat jumiutua. Vaikka tästä oltiin puhuttu, ei kukaan oikein malttanut pysähtyä, eikä sateeseen tehnyt mieli nousta seisoskelemaan. Lopulta illan hiipiessä löytyi kohtalaisen hyvä leiripaikka ja asettauduimme siihen. Melontakilometrejä kertyi 20. Illalla viritimme tarpin korkean kallion päälle. Sen alla istuimme iltaa sateen ropistessa kankaaseen.

IMG_1357

Aamulla kaikki oli märkää. Ihan kaikki. Ilma oli kosteasta usvasta sakea, eikä mikään kuivunut, vaikka miten viritteli narulle roikkumaan. Aamutoimien jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa.

20160629_113838

Maisemat alkoivat muuttua koko ajan karummiksi. Kalliorannat, luodot ja jyrkänteet olivat jääkauden ja veden siloittamia. Niistä saattoi hahmottaa milloin kivettyneen merihirviön muotoja ja milloin pulskien norppien siluetteja. Kallioissa oli jos jonkinmoisia kuoppia, koloja ja viiltoja. Kivilaadut vaihtuivat ja sekoittuivat, tekivät hienoja kuvioita meidän ihmeteltäviksi.

20160628_173338

Yhdelle sileälle kalliolle noustuamme taukoa pitämään, tuli norppa meitä katsomaan. Se putkahti pintaan syvyyksistä, katosi taas ja kohta se oli jo ihan eri suunnalla. Utelias norppa kävi aika lähelläkin ja saimme seurata sen liikkeitä pitkät tovit.

20160629_133738

20160629_131702

20160629_131847

Laatokan maisemat pistää mietteliääksi toisinaan.

20160629_132008

Kurkku on jo melontareissujen klassikkoeväs. Kulkee kätevästi samassa paketissa vesi ja ruoka!

Lounasta pääsimme nauttimaan ihan uskomattomaan paikkaan. Lahdenpoukaman molemmilla puolilla kohosi komeat kalliot ja vedenpinnan tasolla oli sileä hiekkaranta. Venäjällä hyvän paikan tunnistaa siitä, että siellä on jo ennestään jonkinlaisia leiriytymisen merkkejä. Tässäkin paikassa oli kivistä kyhäilty nuotiokehä, pöydäntapainen viritys ja jotain rakennelmia, mistä me ei ymmärretty mitä ne oli. Paikka oli jokatapauksessa kaunis!

20160629_160628

20160629_162327

Tauon jälkeen meloimme 1935 painetun kartan mukaan paikkaan, jossa piti olla luostari. Se kyllä löytyikin, mutta laituri oli suljettu, ranta aidattu ja paikka näytti muutenkin hiljaiselta. Kyrilisin aakkosin kirjoitettu kyltti jäi meille mysteeriksi.

20160629_174355

Puutsaaresta on joskus louhittu punagraniittia. Näimme luostarirakennuksen seisovan kauempana mäen päällä, se oli punainen. Olisi ollut hienoa päästä lähemmin tutustumaan rakennukseen, mutta emme nousseet kajakeista. Jälkikäteen on selvinnyt, että luostari on Valamon ”sivukonttori” eli skiitta.

Puutsaaren Luostaria lähestyttäessä oli rantakalliolla hautakivi. Venäjällä on tapana laittaa vainajan kuva kiveen, tässä kivessä oli mies pilkillä. Liekkö jäänyt kalamatka viimeiseksi. Yksi rantakallio taas oli täynnä kivirakennelmia. Isommat kivet lepäsivät päällekkäin pienet kivet välikappaleinaan. Jollakin on ollut aikaa askarrella.

20160629_172337

Jatkoimme matkaa etsien sopivaa yöpaikkaa. Kalliot olivat ihan mielettömän hienoja. Tummat, melkein mustat märät kalliot näyttivät pehmeiltä. Ihan kuin se olisi ollut jotain vahaa. Pieniä luotoja ja vähän isompia lokkien valloittamia saaria oli pilvin pimein. Puikkelehdimme luotojen välistä, tutkailimme rantoja emmekä pitäneet kiirettä. Kotona voi meloa kuntoilun vuoksi, täällä on hyvä nauttia maisemista.

20160629_191238

Sopiva paikka löytyi uskomattoman hienolta kalliolta.

20160629_192131

20160629_192404

Maihinnousuhuikka uskomattomissa maisemissa.

Yritimme viritellä märkiä telttoja ja varusteita kuivumaan, mutta ilmankosteus oli varmaan lähellä sataa. Mikään ei kuivunut. Nukuin lopulta hyttysverkossa tarpin alla.

Seuraava aamu oli aika jännä. Maailma oli kietoutunut paksuun sumuvaippaan. Ilma oli niin kostea, että sen saattoi nähdä. Loput kosteat kamat sai parhaiten kuivaksi levittelemällä ne lämmintä kalliota vasten, narulla ne vain kastuivat lisää.

Lähdimme melomaan aivan rannan tuntumassa ja lähellä toisiamme. Ei passannut lähteä yhtään sooloilemaan, muuten olisi eksynyt muista. Näkyvyys oli maksimissaan parikymmentä metriä. Välillä maisema näytti loppuvan. Nauroimme, että maailman reuna oli tullut vastaan ja kaikki loppuu. Joskus pieni kallioluoto näytti melkein tipahtavan reunan yli. Tunne oli samaan aikaan hieno, mutta vähän aavemainen ja pelottava. Oli täysin hiljaistakin, mikä lisäsi omituista tunnelmaa.

20160630_103058

20160630_103115

20160630_103452

Neuvostoaikaisen pienen majakan jäänteet luodolla.

Jouduimme vähän muuttamaan reittiä, koska selkiä ei voinut edes ajatella lähtevänsä ylittämään moisessa sumussa. Lopulta pääsimme luovimaan saariston suojissa pois Puutsaaresta ja saimme yhteyden mantereeseen.

20160630_113740

Ei siellä mitään ole.

Keli muuttui lopulta täysin. Aurinko alkoi paistaa kirkkaalta taivaalta ja kuoritakit joutivat kannen alle. Hiki virtasi!

20160630_143824

(Melontareissu Sortavalan saaristoon tehtiin 26.6.-2.7.2016. Melontapäiviä tuli viisi, joista kolme täyttä päivää ja kaksi ”matkustuspäivää”. Loput matkakertomuksesta tulee myöhemmin.)

 

Laatokka 2015

Taas koitti juhannuksesta seuraava maanantai, joten kokoonnuimme porukkamme kesken lähelle Värtsilän rajanylityspaikkaa. Olimme yötä majatalossa, josta jatkoimme varhain aamulla rajalle. Rajalla meni taas puolitoista tuntia, kuten joka kerta aikaisemminkin. Kajakit tutkittiin tarkkaan.

IMG_6027Laatokan melontaryhmämme on muodostunut alunperin jo eräopasopintojen aikaan, kun lähdimme Vuokselle melontavaellukselle. Silloinen eräopasopettajani ja luokkakaverini ovat mukana remmissä edelleen. Vuoksella keksimme, että mennään Laatokalle ja niin ollaan tehty joka kesä sen jälkeen. Laatokalle lähti koulukaverini silloinen pomo ja hänen ystävänsä ja opettajani ystäväpariskunta. Tämä tiimi on pysynyt, vaikka mukana on välillä vierailevia tähtiä käynytkin. Reissuilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Erilaisia ihmisiä yhdistää yhteiset kokemukset ja huumori. Olemme nauraneet, että jos joku täysin ulkopuolinen haluaisi mukaan, hänelle pitäisi järjestää muutaman päivän mittainen pääsykoe.Tällä reissulla ajoimme kajakkikuorman kanssa Pitkärantaan, jossa tapasimme jo viime reissulla tutuksi tulleet miehet. He auttoivat autojen kuskaamisessa. Kävimme jättämässä Uuksuun yhden auton ja jatkoimme itärantaa noin sata kilometriä eteenpäin etsien sopivaa aloituspaikkaa. IMG_6051Kävimme yhdellä rannalla katsomassa Laatokan aaltoja. Minun tuntemukseni olivat aika kauhistuneet. Olisin halunnut jättää melomatta. Koko itärannikko on täysin tyhjää, länsituuli puhaltaa ja lyö maininkeja rantaan ilman saarten tuomaa suojaa. Edellisviikolla aallot olivat olleet 3-4 metrisiä.IMG_6059Löysimme kuitenkin sopivan paikan Laatokkaan laskevan joen varrelta. Purimme kuorman, päästimme autokuskit matkaan ja söimme ennen vesille lähtöä. Meloimme noin viisi kilometriä idyllistä jokea, kunnes alkoi kuulua voimakas kohina. Laatokkahan se siellä piti meteliä.IMG_6072Joen suisto oli yksi valtava hiekkaranta kapeine särkkineen. Mainingit pauhasivat ja mahanpohjaa kutkutti. Ryhmäpaineen ansiosta uskaltauduimme kaikki vesille.IMG_6121Matka eteni sivutuulessa. Aallot olivat niin suuria, että vierellä melovan kajakki hävisi välillä näkyvistä. Keskityin niin kovaa, että puristin melaa rystyset valkeina ja jokainen vartaloni lihas oli suorastaan krampissa koko ajan. Ensimmäiselle tauolle rantautuessa mainingit käänsivät kajakkini sivuttain ja seuraava aalto iskeytyi päälle kaataen minut. Jalat ylettyivät onneksi pohjaan, mutta vettä täynnä oleva kajakki iskeytyi päälleni maininkien mukana antaen mehevät mustelmat muistoksi. Talviturkki tuli heitettyä Laatokkaan, kaikki vaatteet hattua lukuunottamatta kastuivat. Ei auttanut muu kuin vaihtaa kuivaa ylle ja hengähtää hetki.

IMG_6144Matka jatkui koettelemuksista huolimatta. Kovissa aalloissa rannasta poispäin lähteminen oli paljon helpompaa kuin rantautuminen, vaikka voisi toisin luulla. Meloimme pimeän tuloon asti. Leiriydyimme joskus yhden aikaan yöllä hiekkarannalle. Ja niitähän tällä reissulla riitti.

IMG_6299Reissulta jäi päällimmäisenä mieleen aallot ja hiekkarannat. Pelottavinta oli selvittää tiensä karikkojen läpi, kun tuuli meinasi viedä kajakin aivan eri suuntaan, mihin oli tarkoitus mennä. Ristiaallot paiskoivat välillä aaltoja kajakin päälle niin rajusti, että aukkopeitteen läpi tuli litrakaupalla vettä. Kova myötätuulikin oli aika haastava, kun aaltoja ei nähnyt. Oli pelko vetää melalla tyhjää ja kaatua. Ajauduimme kerran myös matalikkoon, jossa mela osui pohjaan ja aallot hurjistuivat vaahtopäiksi. Hiekkarantoja oli enemmän kuin riittävästi. Hiekkaa oli teltassa, varpaissa, juomapullossa, hiuksissa ja suussa. En tiedä paikkaa, missä sitä ei olisi ollut. Myös hyttysiä ja polttiaisia oli ja ne saivat minut paukamille.

2015 768Kaiken jännityksen ja kauhun tasapainoksi reissu antoi paljon hienoja kokemuksia ja elämyksiä. Yhdellä uskomattoman kauniilla rannalla makasimme viiteen asti iltapäivällä odotellen aaltojen rauhoittumista. Ranta oli täynnä hiekkaa ja tolkuttoman kauniita kiviä. Olisin voinut tutkia niitä loputtomiin! Iltaisin istuimme nuotion äärellä ja jututtelimme tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Erämaan ja rannattoman järven välisellä kapealla hiekkakaistaleella on yllättävän hienoa olla, on vähän niinkuin maailmalta piilossa.

IMG_6246

Kauniita paikkoja tuli vastaan jokaisella pysähdyksellä. Yhdellä tauolla löysimme orvokkimeren! Kerran yritimme oikaista pientä ojaa pitkin. Oja muuttui koko ajan matalammaksi ja matalammaksi. Lopulta oli pakko kääntyä takaisin ja ohjailla melalla kajakkia ojan reunalta käsin.IMG_6161Reissu sai minut tuntemaan itseni (ja muut seurueemme jäsenet) sankareiksi. Meloimme erilaisia päivämatkoja yhdentoista ja reilun kolmenkymmenen välillä. En olisi ikinä uskonut, että uskallan meloa niin hurjissa aalloissa, mutta niin sitä vaan tuli melottua! Sain turvaa muista ryhmämme jäsenistä ja huomasin omaavani puolta enemmän voimia mitä luulin. Meloessa päässäni ei liikkunut juuri mitään muuta, kuin aallosta aallolle pääseminen, joten pään tyhjentäminen tuli hoidettua tehokkaasti. Joskus sain ujutettua päähäni sen verran ”järkeviä” ajatuksia, että kamalassa aallokossa keksin itseä rauhoittaakseni J.Karjalaisen Sankarit-kappaleeseen uudet sanat ja toistin niitä mielessäni uudelleen ja uudelleen.

IMG_6178Viimeinen ranta tuli lopulta vastaan Uuksussa. Emme olisi malttaneet lopettaa viisi päivää ja sata kilometriä kestänyttä melontaa. Löysin yhdeltä rannalta nipun ilmapalloja ja kiinnitin ne kajakkini keulaan. Suoritin 40-vuotis juhlamelonnan reissumme viimeisenä päivänä.

Viimeiseksi päiväksi järvi tyyntyi ja suojaisa lahdenpoukama antoi meille kevyen lopetuksen. Porukkamme toinen naismeloja veti meille lopuksi Anne Sällylää kunnioittaen melajumpan. Pyörittelimme hartiat vetreiksi ja nauroimme niin, että ainakin minulta meinasi kajakki kaatua. Kun lopetimme melonnan ja vedimme kajakit kuiville, tuli haikea olo. Paljon vaatinut melonta oli antanut minulle niin paljon, että tuntui surulliselta nousta maihin. Oli kuitenkin aika siirtyä vieraanvaraisen pariskunnan hoiviin yöksi. Saimme vastaamme meitä varten lämmitetyn saunan ja herkkuja ja vodkaa notkuvan pöydän.

IMG_6317

Seuraavana päivänä räiskäleaamiaisen jälkeen otimme Suomen suunnaksi ja palasimme kotiin.IMG_6231Minä odotan jo seuraavaa juhannuksen jälkeistä maanantaita. Laatokka odottaa.2015 689

Päivärytmi kuukauden yksinvaelluksella (also in english)

Kuukausi on pitkä aika olla yksin. Kotona kehittyneet tavat ja hyväksi havaitut systeemit ei välttämättä toimi tuntureilla, eikä ole kyllä tarpeenkaan. Viikon jälkeen alkoi minun reissuni mennä luonnon ja oman itsensä tarkkailun seurauksena seuraavasti:IMG_6877Heräsin aamulla kun ei enää jaksanut nukkua. Pääasiassa nukuin 10-12 tuntia. Joskus 14. Ihan hullua. Nousin ylös joskus kahdeksalta ja joskus vasta yhdeksältä. Sadepäivinä katsoin oviaukosta mikä on meininki ja kömmin takaisin makuupussiin.

IMG_7557 IMG_7244”Vessassa” käynnin jälkeen keitin kuksallisen vettä pikakahviin. Kahvin jäähtyessä (en tykkää tulikuumasta kahvista) kuivasin ohuella Wettexillä teltan ulkopinnat. Kahvin juotuani join kuksallisen monivitamiiniporetta. Sitten kuksa vapautuikin mysliä varten. Mysliksi olin ostanut jotain perus hedelmämysliä, jonka paahdoin kuusenkerkkäsiirapilla vähän kaloririkkaammaksi. Lisäsin mysliin aamuisin välillä maapähkinöitä ja toisinaan kaurahiutaleita. Pari teelusikallista maitojauhetta ja loraus vettä viimeisteli kuitupitoisen aamiaisen. Join myslin syömisen jälkeen kuksasta vettä sen verran, että se huuhtiutui puhtaaksi.

Aamupalan ajan tutkin karttaa. Aina.

IMG_7901Kun ruumis oli ravittu, oli aika pakata kamat kasaan. Pakkasin kaikki kamat kuivapusseihin, joten oli helppo aina heitellä nyssäkät pihalle rinkan viereen odottamaan telttapakettia. Kajkan isossa osiossa oli siis teltta, viiden päivän ruuat, makuupussi ja vaatepussi. Ruokailuhommat ja päiväkirja oli alaosastossa ja kaikki muu sivutaskuissa.

IMG_7627 IMG_7585Kun kaikki oli pakattu, rinkka selkään ja liikenteeseen. Joskus lähdin vasta klo 11-12 liikkeelle, jos aamu oli ollut kovin sumuinen tai sateinen. Annoin teltan kuivua rauhassa päivän kirkastuessa. Ulkoteltan sisäpinnalle kertyi kylminä ja kosteina öinä jonkin verran kosteutta ja sitä ei oikein wettexillä pystynyt kuivaamaan. Annoin luonnon hoitaa homman. Eikä minulla mikään kiire ollut muutenkaan! Sumuisina aamuina oli ihan mielettömän hienoa seurata, kuinka tuntureita ja muita yksityiskohtia alkoi erottua hernerokan hälvetessä. Toisinaan sumu kaikkosi hyvinkin nopeasti, mutta joskus siihen meni monta tuntia.

IMG_7085 IMG_7303En syönyt tiettyyn aikaan. Söin kun tuli nälkä. Ja syönnin ajaksi otin tietysti kengät pois. Riippui hyvin pitkälti maastosta ja kelistä, miten äkkiä lounasaika tuli. Yleensä kuitenkin viimeistään klo 14-15. Lounaspaikaksi yritin valkata paikan, jossa oli vettä, koska lounas oli ainoa pakko-tiskata-ruoka. Lounaiksi olin valmistanut kotona murskatuista nuudeleista, kuivatuista kasviksista, sienistä ja soijarouheesta valmiita pöperöitä, joita tarvitsi vain keittää hetki. Näihin ruokiin lisäsin yleensä kuivaporoa, paahdettua sipulia ja siivutin puukolla parmesaanijuustosta kiehkuroita. Se juusto oli todella luksusta! Suosittelen sydämeni pohjasta!!! Lounaan kiehuessa olin ottanut toiseen trangian kattilaan vettä valmiiksi, että sen sai nostaa kiehumaan samoille tulille heti, kun aloin syömään. Siinä kiehui siis kahvi- ja tiskivesi. Jälkiruuaksi otin kuksallisen kahvia, suklaata tai suklaakeksin/muutaman ja huikat viskiä. Lounasviski oli ihana keksintö. Se oli arjen luksusta, jota harvemmin kotona tulee tehtyä. Lounaan päälle saatoin ottaa pienet nokoset tai ihan vaan tuijottelin tuntureita. Se tiskivesi oli niin kuumaa, että tiskiainetta ei tarvinnut. Tiskiharjana käytin variksenmarjan kasvustoja.

Sitten matka jatkui. Kävelin, kunnes tuli nälkä. Itse asiassa opettelin tunnistamaan itsessäni kohta-muuten-saattaa-tulla-nälkä-piirteet, ja kaivoin välipalaa esiin jo siinä vaiheessa. Minullahan kun ei ollut mukana ketään, kenelle olisin nälkäkiukkua vuodattanut. Välipalaksi otin sekaisin maapähkinöitä ja taatelipohjaista energiapatukkaa (ei sula helteessä niinku suklaiset tekee). Ja vettä, paljon vettä. Näitä välipalahetkiä oli yleensä pari ennen iltaruokaa.

Mahdollista telttapaikkaa aloin katsella, kun aloin olla väsynyt. Yleensä paikka löytyi kuuden ja kahdeksan välillä. Jos halusin ylös tunturin laelle (yleensä halusin), varauduin yöpymiseen täydellä litran vesipullolla. Purojen varsilla ja alhaalla on yleensä yöllä kylmempi ja illalla enmpi pieniä iniseviä ystäviä. Ensin teltta pystyyn, sitten heitin sisään makuualustan täyttymään, purin rinkasta keittimen ja muut tarvittavat. Taiteltavan makuualustan laitoin istuinalustaksi teltan suuaukolle ja aloin keittämään vettä ruokaan. Joka ilta söin BlåBandin retkiaterian. Ja ei mennyt maha sekaisin eikä alkanut tympimään. Itseasiassa loppuajasta ne alkoivat maistumaan niin hyvin, että söin sellaisen välillä myös lounaaksi. Aiemmin en ollut jaksanut syödä sitä kokonaan, mutta nyt pussillinen meni heittämällä napaan. Tais olla energia tarpeeseen!

Ruuan päälle otin magnesiumsitraattia ja allergialääkkeen. Joskus otin yömyssyn, joskus en. Joskus menin suoraan nukkumaan jo klo 21, joskus sinnittelin vielä puolikin tuntia hereillä valokuvaillen tai päiväkirjaa kirjoitellen. Joka ikinen ilta viimeinen asia, mitä ennen nukahtamista tein, oli karttojen tutkiminen. En käyttänyt reissussa ollenkaan kompassia, vaan luin karttaa. Joskus tarkastin gps:llä olinko siellä, missä kuvittelin olevani ja yleensä kyllä olin.

Joka kerta, kun söin, kirjoitin päiväkirjaa. Olin aiemmilla reissuilla kirjoittanut vain iltaisin. Silloin tarinat on jääneet aika tylsiksi ja kuiviksi väsymyksen takia. Nyt pakkasin päiväkirjan ruokien ja keittimen kanssa samaan lokeroon, joten tuli kirjoitettua kaikki fiksut ajatukset ylös!

Karttojen lukemisesta kehkeytyi vieläkin mieluisampi harrastus kuin mitä se oli ollut minulle aiemmin. Rakastan karttoja. Voisin tuijottaa niitä aamusta iltaan. Olen harkinnut kartoilla tapetoimista ihan tosissani.IMG_7822

Kuukausi erämaassa, mitä jäi käteen.

Kun lähdin kuukaudeksi yksin vaeltamaan, odotin monenlaisia asioita. Myös pelkäsin. Tiesin, että pään sisällä tapahtuu jotain, mitä ei tapahdu kotona.

Olin varautunut siihen, että minua pelottaa alussa olla yksin. Ei pelottanut. Ei missään vaiheessa. Se oli kummallista! Tunsin päinvastoin olevani sitä enemmän turvassa, mitä kauempana asutuilta seuduilta olin. Massiiviset tunturit ja silmänkantamattomiin avautuneet maisemat saivat minut rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Se oli jotain, mitä on vaikea selittää. Erämaasta tuli minulle joku, joka piti minusta huolen. Se oli ystävä, joka antoi minun olla oma itseni. Se ei myöskään lannistanut liian suurilla odotuksilla, kun tajusin itsekin olla kohtuullinen.

Minä pelkäsin tylsistyväni, kun lukemiset loppuivat reissun puolimatkassa. Pelkäsin turhaan. En tarvinnut karttoja kummempaa lukemista. Saatoin istua maassa ja katsella veden virtaamista purossa parikin tuntia liikahtamatta. Katselin tunturin rinteen muotoa, sen kiviä ja kasveja. Kaikki oli paikallaan. En löytänyt mistään mitään vikaa. Opin kuin vahingossa tyhjentämään päästäni kaikki ajatukset silmänräpäyksessä. Pilvien liikkeitä seuraten sai ajan kulumaan rattoisasti. Pidin myös sileää kiveä nyrkkini sisällä ja odotin sen lämpenemistä.

Ymmärsin matkan aikana sen, että minä tarvitsen yksin oloa. Olen tarvinnut sitä jo vuosia, mutta joku siinä oli pelottanut. Voin nyt olla yksin olematta yksinäinen. Luonto puhdisti pääni ja antoi minun vain olla. Lupasin itselleni olla unohtamatta kokemaani. Lähden joka syksy yksin erämaahan ja annan itselleni luvan unohtaa kaikki arjen huolet ja paineet. Kotona ollessa voin painua lähimetsään ja harjoitella pään tyhjentämistä ilman tunturimaisemaa.

Se ainakin on myönnettävä, etten ole sama ihminen kuin lähtiessä. Enkä kyllä haluaisikaan. Luotan että kaikki menee ihan hyvin.

IMG_0107Tänne minä kiipeän kun haluan rauhoittua. Ei ihan tunturimaisema, mutta Päijänne kelpaa kyllä toistaiseksi.

Fjellun putous – Kevon reitti Kenestuvalle (9)

Ihmettelin illan mittaan Fjellun meininkiä. Paikkaan oli rakennettu useita nuotiopaikkoja pöytineen ja penkkeineen, oli kaksi huussia, kaksi katosta, joissa oli telttojen alle laitettavia puisia lavetteja. Paikalle valui koko ajan lisää porukkaa ja lopulta siellä oli varmaan kymmenen telttakuntaa.

20150827_142221”Ei minua kyllä ihmiset haittaa, mutta onhan tämä aika paljon kun miettii, miten rauhassa on saanut olla viime aikoina!”

Olin tosiaan ihan hämilläni ja ihmeissäni moisesta ihmismäärästä. Oli sellainen olo, että on jossain leirintäalueella. Yritin köllötellä teltassa ruuan jälkeen, mutta myyrät herättivät. Ne mokomat ehti nakertaa rinkan lantiovyön taskuun reiän, josta oli käyty pähkinävarkaissa.

Illalla laitoin tulet. Oli kunnon puita ja sain vuoltua taittoveitselläni niistä kiehisiä. Kelopuut paloivat hienosti ja sain vaatteisiini vihdoinkin savuaromia! Rakastan savun tuoksua vaatteissa ja hiuksissa. Hajuvesiä en voi sietää. Joku juttu minua tehdessä on varmaan mennyt vähän vinksalleen…

Ilta juteltiin tulen äärellä kolmen vaeltajapimun kanssa, jotka olivat olleet myös Kuivin kämpällä. Nuotio oli suorastaan hypnoottinen ja se voimisti puheripulini äärimmilleen. Söin vielä toisen illallisen ennen nukkumaan painumista.

Aamulla en pitänyt kiirettä. Teltta oli tosi kostea, putous aiheutti kanjonin pohjalle trooppisen ilmaston. Hyvästelin vaeltajakolmikon, he jatkoivat Sulaojan suuntaan. Itse lähdin kohti Kenestupaa ja ensimmäiset kolme kilometriä kuljin samaa polkua kuin edellispäivänä.

Jalkani oli tosi kipeä ja turvoksissa. Jouduin kävelemään särkylääkkeiden ja sisun voimalla. Korkeanpaikankammoni ei olisi antanut periksi helikopterikyydille, eikä se kyllä olisi ollut muutenkaan vaihtoehtojen listalla. En aikonut jättää kesken kun ainoastaan siinä tilanteessa, että luu törröttää ihosta ulkopuolella. Olin valmis kiskomaan itseni perille vaikka käsivoimin. No, onneksi Burana peitti kivut aika tehokkaasti ja kahlaamoissa turvonnut jalka sai kaipaamaansa kylmähoitoa.

Jonkun matkan jälkeen näin maastopukuisen parivaljakon jumppaamassa polun vierellä. Olin vaihtanut muutaman sanan heidän kanssaan jo putouksella. Kyseessä oli isä ja noin 13-15 vuotias tyttö, jotka harrastivat retkeilyä perinteisillä menetelmillä. Heillä oli valtavat putkirinkat, armeijan ylijäämävaraston vaatteet ja kengät, tytönkin rinkka painoi 25 kiloa. He vaelsivat aina tunnin ja sen jälkeen oli 10 minuutin taukojumppa. Kukin tyylillään. Arvostan moista touhua, mutta itse haluan tehdä asiat vähän nykyaikaisemmin (siis helpommin). En esimerkiksi ottaisi kumisaappaita ja lenkkareita maihareiden lisäksi ”varakengiksi” mukaan, enkä ottaisi hernekeittoa säilykepurkissa. En myöskään vaeltaisi paksussa puuvillapuvussa, etenkin jos aurinko porottaa täydeltä terältä ja varjossa on lämpöä 25 astetta.

20150827_134625Lounaalla näin kaikki tutut naamat, jotka olivat olleet Fjellulla yötä. Vaikka lähdin paljon myöhemmin liikkeelle, sain heidät kiinni. Kipeytynyt jalka aiheutti vähän turhaa kiirehtimistä, halusin vaan nopeasti aina seuraavaan lepopaikkaan ja halusin käyttää lääkkeen vaikutusajan tehokkaasti. Polku Kevolla oli kivistä. Polun kohta oli rapautunut ympäröivään maastoon todella helposti erottuvaksi uraksi, joka oli välillä kuin oja. En ollut kovin haltioissani. Maisemat olivat toki hienoja, mutta jouduin niin lujaa keskittymään askeleisiini, että nautiskeleminen jäi aika vähälle.

Lounastauolla juttelin pariskunnan kanssa, joilla oli mukanaan kolme koiraa. He olivat henkisenä tukena kahdessa joen ylityspaikassa. Etukäteen kahlaamot pelottivat vähän, koska kipeä nilkka ja liukkaat kivet eivät olleet ajatuksissani hyvä yhdistelmä. Sandaalit olisivat helpottaneet hommaa kummasti. Sukkasillaan jalat muljusivat vähän miten sattuu ja terävät kivien reunat taas tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa. Muuten kylmä vesi helpotti jalkoja. Teki hyvää saada kengät pois hetkeksi.

14 kilometriä talsittuani tulin paikkaan, jossa olin ajatellut olla yötä. Kota oli rakennettu pienen lammen rannalle. Virtaavaa vettä ei ollut ja paikka oli muutenkin vähän ankea. Meitä oli paikalla kolme eri telttaporukkaa ja mietimme kaikki, ketä kaikkia paikkaan oli vielä tulossa. Ahtaaksi olisi käynyt. Mieskaksikko oli keittänyt itselleen juomavettä. Minä otin lisää särkylääkettä ja päätin lähteä muiden lailla jatkamaan matkaa. Miehet lupasivat katsoa perääni, tai pikemminkin odotella minua välillä, jos minua ei näy tai kuulu. Mahtavan avuliaita! Edessä oli kuitenkin vielä kahdeksan kilometrin matka seuraavalle leiripaikalle. Kevolla ei saa leiriytyä mihin haluaa.

Matka jatkui joutuisasti. En tiedä halusiko miehet minusta niin kovasti eroon, että vauhti oli suorastaan hurja, vai kuvittelinko vaan. Maasto vaihteli tasamaasta hankaliin nousuihin ja laskuihin, kivikoista portaikkoihin. Yli 500 jyrkkää porrasta yhtäsoittoa alkoi jo tuntumaan jossain. Nautiskelun ajat oli ohi, tämä oli nyt sitä paljon puhuttua suorittamista. Suoritin koko reissuni pisimmän päivämatkan 23 kilometriä. Kolmensadan kilometrin maaginen raja tuli ylitettyä. Perillä olin aivan lopussa.

Virittelin telttani epätasaiseen maastoon. Minulle riitti, että alusta oli edes jotenkuten vaakatasossa. Kaksi makuualustaa antoi anteeksi muutamat kivet alla. Myös päivän ajan hankittu väsymys ja fyysinen rasitus antoivat anteeksi kaikki muhkurat teltan alla.

BlåBandin syötyäni sain miehiltä jallulla terästetyn kaakaon. Yleensä yritän kohteliaasti kieltäytyä kaikesta, mutta reissun aikana minulta katosi kaikki kultaiset käytöstavat. Olin niin herkkujen perään, että otin kaiken häikäilemättä vastaan. Suorastaan kiljahdin kyllä, kun minulta kysyttiin halusinko jallukaakaon! Kaakaoiden ajan juteltiin vaellusreissuista ja näytin miehille kahden kartan yhdistelmästä millaisen reitin olin kulkenut. Olihan se kieltämättä aikamoinen reissu, kun sen näki kerralla kartasta! Alkoi itseänikin ihastuttamaan.

Telttani vieressä oli teltta jo silloin, kun aloin omaani pystyttää. Asukkaita en illalla nähnyt, kuulin vain ääniä. Mieskaksikko laittoi telttansa toiselle puolelle, olin siis kahden teltan välissä. Yöllä kuulin kuorsausta molemmista suunnista.

Aamulla olin hereillä teltassa jonkin aikaa ennen ylös kömpimistä. Kuuntelin mysteeritelttalaisten ääniä ja yritin arvailla millaisia ihmisiä he olivat. Kikattelusta ja juttelusta päättelin heidän olevan vasta rakastunut nuori pari. Ehkä jopa ensimmäisellä yhteisellä retkellä ja intoa täynnä. Totuus olikin toisenlainen! Kun nousin teltasta, oli nuotiolla lähemmäs 70 vuotinen pariskunta. He kikattelivat ja naureskelivat toistensa jutuille, puhuivat toisilleen kunnioittavasti ja ihailevasti. Rakkaus ei vain näkynyt läpi, se valaisi koko Kevon kanjonin! He olivat paistamassa avotulilla pekonia ja munia (kyllä, munakenno oli mukana). Sain kuulla heidän olleen koko elämänsä yhdessä. Joka vuosi he käyvät vaelluksella ja sitä reissua varten kunnosta pidetään huolta. Vaellus on vuoden kohokohta.

Kun he kuulivat minun matkastani, sain positiivista palautetta. Sain myös siivun rapeaksi paistettua pekonia ja se maistui paremmalle kuin viiden tähden luksusannos huippuravintolassa. Minä ihailin tuota pariskuntaa enemmän kuin lapsena Dingoa ja päätin tehdä kaikkeni, että saisin edes hitusen heidän kaltaistansa elämää vanhetessani. Elämää täynnä seikkailuja ja lämpöä!

IMG_8042Lähdin jatkamaan matkaa mieskaksikon mukana. Varmistin heille, etten halua tuppautua seuraan, vaan kävellä perässä. He lupasivat auttaa kahlaamossa, joka olisi syvempi kuin aiemmat. Helpotti tietää etukäteen, että he olivat valmiita kantamaan rinkkani joesta yli jos en pärjäisi itse. En pannut pahakseni myöskään juttuseurasta, he olivat mukavia huumorintajulla varustettuja retkeilijöitä. Ehkä parasta oli se, että heitä nauratti minun juttuni.

Joen ylityspaikka tuli ja toinen miehistä meni edellä. Vettä oli puoleen reiteen, joten housut oli heitettävä pois. Vesi oli niin kylmää, että jalat turtuivat ihan pökkelöiksi nopeasti. Rinkkani tarjouduttiin hakemaan, mutta päätin kokeilla itse. Ja selvisinhän minä! Tukena olleet köysilenkit ja henkinen tuki auttoivat. Ylityspaikan jälkeen syötiin lounas ja kahvit. Jättäydyin miesten jälkeen, että sain kulkea yksin. Sain heidät kuitenkin kiinni seuraavalla taukopaikalla.

IMG_8046”Maisemat oli hienoja, mutta yllättävän metsäisiä. Välillä näytti ihan Kolilta, sitten Punkaharjulta. Mieli heitteli laidasta laitaan. Haaveilen kotiin menosta, miehen ja lasten läheisyydestä, mutta tämän kaiken jättäminen itkettää ja saa minut surulliseksi. Kaipaan molempia.”

Viimeinen telttapaikka ennen tietä oli pettymys, joten mieskaksikko päätti kävellä Kenestuvalle asti. Lähdin mukaan. Olin niin tunteikkaalla tuulella, etten halunnut jäädä yksin. Olisin kuitenkin itkenyt koko illan. Telttapaikka löytyi kosken rannalta tien läheltä. Kaadoin itselleni loput Karjalan Balsamit ja kippistin itselleni. Meinasi itku päästä! Helpotuksen tunne, jalkojen kipu ja tietoisuus siitä, että koko reissu kokemuksena oli jäämässä taa saivat pään sisällä olon levottomaksi.

Ilta juteltiin kaikkea luontopainotteista, lapsista, vaelluksista, retkeilytarvikkeista. Toisella miehistä oli jänniä valintoja. Mukana oli kruunukynttilän kokoisia sytytyspaloja (joita käytettiin joskus kolmekin nuotion sytyttämiseen, niitä riitti), maitoa kahden desin purkeissa (kyllä, oikeaa maitoa eikä mitään maitojauheita), mutta makuualustana oli pelkkä millin paksu pehmustettu avaruuslakana. Meillä oli hauska ilta!

”On ollut niin paljon hienoja hetkiä, että kestää varmaan tovi ymmärtää tämä kaikki. Ja kestää tajuta mitä tämä kaikki teki minulle, miten se muuttaa arkeani ja ajatusmaailmaani. Se ainakin on selvää, että olen ihan eri ihminen kuin ennen lähtöä.”

IMG_8045Aamulla nieleskelin itkua. Viimeinen yö oli nukuttu. Hyvästelin kädestä pitäen miehet sanomalla, että oli ilo ja kunnia viettää kanssanne tämä lyhyt, mutta merkittävä ajanjakso elämässäni. Kävelin tien poskeen ja nostin peukaloni. Liftasin kotiin nopeammin, mitä olisin matkannut käyttäen bussikyytejä. Kotimatkalla näin syksyn ensimmäisen pimeän illan ja taivaalla loisti uskomattoman hienot revontulet. Se oli hieno loppunäytös reissulleni.

IMG_8047Kilometrejä kertyi yhteensä 321. Kevolla kamerani akku loppui ja puhelimellakin sain räpsittyä vain pari hassua kuvaa. Kaikki on kuitenkin omassa takaraivossa tarkasti tallennettuna.

Kuoppilasjärvi – Erttetvarri – Paistunturit (7)

Kuoppilasjärven tuvalla oli kaksi kokeneemmassa iässä olevaa naisihmistä ja ihana pystykorvainen koiruus. Kuulin mahtavia tarinoita menneistä vaelluksista ja pojasta, joka oli soutanut hirmuisen matkan lemmikkihamsteri veneessään. Meillä oli mukava ilta! Ikä on vain numeroita, kun sattuu hyvä porukka koolle. Taisimme kaikki oppia toisiltamme jotain.

Tuvalla söin ja kävin ennen unille kömpimistä liottamassa jalkoja puron jääkylmässä vedessä. Ai että se teki hyvää! En uskaltautunut uimaan vaelluskonkareitten tapaan, olen oikea nynny kylmässä vedessä uimisen suhteen.

IMG_7717Aamulla annoin naisten puuhastella rauhassa aamutouhunsa, makoilin itse laverilla untuvapussi peittonani. He jatkoivat kohti Utsjokea ja kerroin heillä olevan upeita maisemia edessään. Pihalla hyvästeltiin ja otettiin valokuvia, menin sitten hetkeksi nauttimaan hiljaisesta tuvasta. Purin kaikki ruuat laverille eri kasoihin (välipalat, aamupalat, lounaat, illalliset) ja järjestelin ne rinkkaan fiksummin. Harkitsin välipäivän pitämistä, mutta en malttanut. Päivä oli liian kaunis moiseen. Pitkitin lähtöä kuitenkin iltapäivään, mittarissa pojotti +25 varjossa ja se tuntui aika hikiseltä rinkankantokeliltä tuulettomilla tuntureilla. Siivosin mökin huolella ja lähdin matkaan. Päätin edetä mielummin lyhyen matkan päivässä. Jalkaa vihloi yhä enemmän, joten en halunnut kasata etenemisen suhteen paineita.

IMG_7720Jätin Kuoppilasjärven kämpän taakseni ja jatkoin kohti Erttetvarria. Matkalla oli todella kuivaa ja karua maisemaa. Istahdin isolle kivelle pitämään taukoa. Huomasin siinä olevan isoja granaattiläiskiä. Vähän matkaa tasaista kuivaa maata talsittuani näin edessäni ison kiven, jonka päällä oli vaaleampi kivi. Lähemmäs tultuani tajusin päällä olevan kiven muistuttavan ihan selvästi suden päätä! Huskyn omistajana innostuin kovasti näkemästäni, aloin hetkeksi ikävöimään koiraani Moskua. Kun kiersin kiven taakse, oli siellä iso luu. Ties vaikka suden jättämä!

IMG_7725 IMG_7726Porot seurasivat minun touhujani kauempaa. Niitä oli paljon!

IMG_7728Olin lukenut karttaa vähän huonosti ja saavuin Erttetvarrin viereiselle tunturille enkä Erttetvarrille. Näin jo vanhan poroerotusaidan. Välissämme oli kuitenkin suo, jonka kierrettyä jouduin kävelemään pari ylimääräistä kilometriä.

IMG_7731Perillä olin yhdeksän aikaan illalla. Auringolla oli taas oranssit valot päällä ja se loi pitkiä varjoja tuntureille. Tipautin rinkkani maahan ja melkein unohdin sen olemassaolon samantien.

IMG_7734 IMG_7737Poroaita oli yksinkertaisesti ihan mieletön! Olin nähnyt paikasta kuvia aiemmin, mutta ne eivät tehneet sille oikeutta. Kymmeniä metrejä kivistä ladottua aitaa mutkitteli keskellä ei mitään. Ne muodostivat kaaren, johon johtavia kiviaitoja oli jatkettu tunturikatajien kuolleilla käppyräisillä rungoilla.

IMG_7746En voinut kun ihastella hengästyttävää rakennelmaa. Minulle tuli mieleen Egyptin pyramidit, että tämä oli saamelaisten versio kivirakennuksista. Tässä vain oli jotain järkeä, tätä oli käytetty työhön eikä hautapaikaksi. On vaatinut melkoista omistautumista ja ryhmätyötä saada moinen aita rakennettua. Ja kaikki on saatu aikaan käsivoimin, ilman mönkijöitä tai traktoreita.

IMG_7763 IMG_7774

IMG_7785 IMG_7822Vaikka aita on rakennettu varhain 1800-luvulla, oli se vielä uskomattoman hyvässä kunnossa. Puisia portteja on tietysti myöhemmin uusittu.

Otin kaiken irti auringon pehmeästä valosta ja otin paljon kuvia. Nälän kouristellessa mahaa aloin etsiä teltalle paikkaa kivisestä maastosta. Se osoittautuikin vähän kinkkisemmäksi operaatioksi… Harkitsin jopa poroaidan sisäpuolella yöpymistä, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että se olisi sopimatonta. Löysin paikan ihan poroaidan portin vierestä.

IMG_7827Asettelin kaiken paikalleen sillä aikaa, kun BlåBand muhi valmiiksi pussissa. Istuskelin oviaukossa ja söin hyvällä ruokahalulla.

IMG_7854 Huomasin ison linnun lentävän ympyrää teltan yläpuolella. Se tuli alemmas koko ajan, lopulta näin sen olevan aika iso pöllö. Lintu varmistui suopöllöksi. Se tuli lopulta seisomaan todella lähelle telttaani kiviaidan päälle. Se tuijotti minua. Tuijotus tuntui pistävältä ja se kesti kauan. Sitten pöllö häipyi.

Jonkun aikaa tutkin karttaa oviaukossa ja kun katsoin vastapäätä olevia maisemia, näin jotain jännää! Vastapäisen tunturin rinnettä juoksi alaspäin joko karhu tai ahma! Vauhti oli kova ja liikkuminen täysin erilaista kuin poroilla, erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Olento oli kuitenkin sen verran kaukana, etten varmaksi voinut sanoa kumpi eläin se oli. Salamana se oli alhaalla kohdassa, johon en nähnyt, enkä enää koskaan saanut sitä silmiini vaikka kuinka yritin tarkkailla maastoa.

Sitten se samainen suopöllö tuli takaisin. Se lensi taas kaarta teltan yläpuolella ja laskeutui samalla koko ajan alemmas. Lopulta se oli jo ihan (liian) lähellä! Minua alkoi vähän pelottamaan!!! Pöllö otti vähän etäisyyttä hetkeksi vain tehdäkseen syöksyn teltan oviaukkoa, siis minua, kohti!

Tässä vaiheessa katsoin aiheelliseksi vetää itseni kokonaan absidiin ja vedin oven vetoketjun kiinni niin nopeasti kuin pystyin. Olin ihan paniikissa! Etsin käsiini aperitiivipulloni ja otin pitkän kulauksen venäläistä villiyrttikatkeroa. Sydän hakkasi kuin maratoonin juosseella. Otin huikan lisää viinaa ja siirryin ”turvaan” sisätelttaan. Kyllähän kaksi kangasta pitää karhut, ahmat ja pöllöt paremmin loitolla kuin yksi!!!

Silloin en olisi halunnut olla yksin. Ajattelin paikan varmaan olevan noiduttu. Eläimet halusivat päästä minusta eroon ja siksi pelottelivat minua. Aperitiivipulloni vajui jonkin verran sinä iltana. Ajattelin, että jos karhu tai ahma minut raatelee ja pöllö nokkii silmät päästä, on minun mukavampi ottaa se kohtelu vastaan pienessä pöhnässä.IMG_7846Aamulla aurinko paistoi suoraan telttaan ja minulla oli kuuma, todella kuuma. Halusin äkkiä pois. Pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan matkaa ilman aamupalaa. Söin aamiaisen vasta Linkinvarrilla ja nautiskelin komeista maisemista. Tein hölmöjä suunnistusvirheitä ja kävelin edestakaisin muutaman kilometrin. Näin matkalla pienen puron, jonka kymmensenttisessä vedessä polski tammukoita. Liian pieniä kuitenkin pannulle laitettaviksi.

IMG_7864 IMG_7868 IMG_7870Olin ostanut Uulan säästöstä Utsjoelta näkkäriä ja ajattelin nauttia reissun ensimmäisen kerran leipää. Huomasin kuitenkin voin olevan aivan pilalla. Paljas näkkileipä maistui ihan pahvilta, joten rinkka keveni näkkäripaketin verran lisää.

Yhdellä kivellä istuessani alkoi päässä humista. Näin todella kauas. Ei tuullut yhtään. Tajusin, etten kuullut mitään ääniä! Oli niin totaalisen hiljaista, että korvissa alkoi kuulumaan ihan omituista huminaa. Tämä oli taas tilanne, jollaista ei voinut kuvitella etukäteen. Enkä olisi uskonut, jos joku muu olisi kertonut. Otin mukavan asennon ja imin hiljaisuutta itselleni varastoon. Tätä hetkeä olisi hyvä muistella kotona, kun äänivallit paukahtelee lapsiperheen arjessa.

IMG_7892

IMG_7914Maastossa alkoi olla värejä. Vanhojen jokiuomien pehmeämuotoiset penkereet punersivat alkavan ruskan kourissa. Haluaisin vielä nähdä ruskan joskus täydessä loistossaan.

Laitoin teltan Juovvaskaidin juurelle Carsejohkan taakse. Illalla auringon viereen ilmestyi sivuaurinko. Se näytti ihan liekiltä, joka oli värittynyt sateenkaaren väreillä.

IMG_7877 IMG_7884Seuraavana päivänä oli tavoitteena päästä Paistuntureiden lähituntumaan. Mietiskelin miten kipeytynyt jalka toimii, luvassa oli kivikoita ja suota.

IMG_7902 IMG_7912”Eilen illalla katsoin itseäni peilistä. Mulle on ruskettunu hauskat posket! Ihan niinkuin lapsena laitettiin poskipunaa, jos salaa pääsi äidin meikkeihin käsiksi. Mulla on nyt kestoversiot! Hattu varjostaa hyvin, mutta vissiin posket saa väriä.”

20150822_171954 ”On täällä kyllä ihanaa. Nytkään ei kuulu mitään ääniä. Yksinäinen poro syö lähellä suoalueen reunassa. Ihan teltan vieressä on pieni puro, jossa on niin kirkasta vettä, ettei sellaista ole olemassakaan. En ole vielä kertaakaan tällä reissulla maistanut vedessä mitään sivumakuja.”

20150822_163247”Yhtenä päivänä puroa ylittäessäni astuin aika ison kiven päälle ja se liikahti. Minulle tuli paha mieli. Ajattelin, että sen ison kiven liikkumisen takia puro alkaa muuttamaan uomaansa. Hirveä sekaannus yhden kiven takia! Toisaalta taas olen miettinyt jossain kävellessäni, että onkohan kukaan ihminen ikinä kävellyt juuri tästä. Että tässä minun jalan alla ei välttämättä ole koskaan ihmisen jalka astunut. Hassuja ajatuksia.”

20150822_100530Pääsin kuin pääsinkin Roavveoaiville. Teltta oli ihanalla paikalla Cársejohkan rannalla. Massiiviset  Paistunturit näkyi edessä ja sivulla Norjan lumipeitteiset tunturit.

20150822_191211 20150822_191158 IMG_7926 IMG_7956  IMG_7962IMG_7966”Ihan uskomatonta että olen täällä! Siis en aina toisinaan meinaa uskoa tätä kaikkea todeksi. Pilviä kertyy taivaalle. Aurinko laski ja värjäsi taivaan pinkiksi. Càrsejohkan kymmensenttisessä kohdassa kalat hyppii ihan hulluna.”

Paistunturit – Guivi – Fjellun putous (8)

”Tämä on uskomattoman upea paikka! En oikein osaa sisäistää tätä kauneutta kerralla. Tässä pitäisi olla viikko ja tehdä pieniä retkiä tuntureille. Kun niitä katsoo tästä alhaalta joen rannasta, näyttää ne niin massiivisilta, että alkaa väkisinkin kunnioittamaan luontoa ja luonnonvoimia.  Eilisistä pilvistä ei näy jälkeäkään, taivas on sininen ja pienten hentojen utupilvien läikittämä.”

Teltta oli erikoisella hiekkapohjaisella tasangolla, jonka reuna valui jokeen metrin parin pituisena soravyörynä. Tasangolla oli joku pitänyt kauan sitten kotaa, paikassa oli sahattuja katajanvänkyröitä ja muutama kivi, jotka olivat selvästi olleet kotakankaan helman painoina. Hiiltyneitä puunkappaleita lojui osittain kaarnikkakasvustojen seassa. Upean telttapaikan oli siis ”löytänyt” joku muukin joskus.

IMG_7928Vaikka kuinka yritin ikuistaa paikkaa valokuviin, ei niihin tunnelma välittynyt. Täysin harmaat kiviset tunturit vieressä antoivat aivan omanlaisensa karun leiman maisemaan. Gàimmoaivi oli kuin kaikkien näkemieni tuntureiden äiti ja tunsin olevani turvassa näiden massiivisten muodostelmien kainalossa.

Vaikka paikka oli kaikkea, mitä telttapaikaltaan voisi toivoa, lähdin jatkamaan matkaa kohti Guivia. Paistunturin erämaan korkein huippu veti minua puoleensa magneetin lailla.

IMG_8026Matkalla ihmettelin, miten paljon kuivempaa joka puolella oli, kuin Kaldoaivissa. Pikkupurot oli kuivuneet kokonaan ja isommissakin puroissa vesi näytti olevan aika vähissä. Pidin visusti huolen, että täytin vesipulloani aina, kun mahdollista. Kummallisen hiekkakumpareen päällä tutkin pitkät tovit kiviä. Kävelin alhaalla tuntureiden välisessä laaksossa kipeää jalkaa lepuuttaen. Maasto oli helppoa kulkea. Se oli tasaista, eikä siinä kasvanut variksenmarjoja korkeampaa kasvustoa. Molemmin puolin kohoavat tunturit ja laakson pohjalla mutkitteleva joki tekivät muutenkin kävelystä helppoa, ei edes muistanut kantavansa painavaa rinkkaa tai omistavansa puolikuntoisen raajan. Mietin miten mahtavaa olisi tulla hiihtämään noita samoja laaksoja talvella! Tämä olisi hienoa kokea jokaisena vuodenaikana.

20150823_132033Aurinko paistoi kuumasti. Pidin lounastauon joen varrella Guovdoaivin edessä. Heitin heti kengät pois ja upotin jalkani joen jääkylmään veteen. Kylläpä se teki hyvää! Oikealla, siellä mihin olin matkalla, näkyi kaksi syvää kurua. Toisesta valui vettä ja auringon osuessa veteen näytti siltä, kuin pimeästä tunnelista olisi tulossa juna ulos. Joen takana näkyi Kevon luonnonpuiston rajan tolpparivistö. Näky sotki maiseman muuten kauniissa kohdassa. Ajattelin, että vähempikin olisi riittänyt. Tolppia oli vähän turhan tiheässä.

IMG_7974

IMG_7990”Nyt en halua riskeerata mitään koiven kanssa. Menen Kevon reitille. Koen sen turvana, jos vaikka oikeasti tarvitsen apua tai en voi enää kävellä.”

IMG_7998Lounaan jälkeen oli voimia kävellä. Kävelin ajatuksissani väärän tunturin huipulle, vieressä oli Guivi. No, komeat maisemat oli sieltäkin… Guiville suunnatessani huomasin reittimerkin ja olin innoissani. Jätin rinkan siihen ja ajattelin, että nappaan sen sitten alas tullessa siitä matkaan, kun jatkan reittiä pitkin autiotuvalle.

Oli ihanaa nousta kivisen tunturin huipulle ilman rinkkaa. Jätin kaiken painolastin alas ja otin vain huiputusta varten tarvittavat välineet kameran lisäksi. Huipulla huomasin ilokseni, että retkeilyreitti tupaa kohti kulkeekin juuri vastakkaisella suunnalla, mihin jätin rinkkani. Pääsin siis nousemaan huipulle ilman rinkkaa ja rinkan kanssa…

IMG_8002Huipulla oli ihan tolkuttoman hienot maisemat. Tai voikohan niitä edes sanoa maisemiksi? Näkyi niin kauas ja niin paljon, että olisi mennyt päiväkausia ottaa näkymistä kaikki irti. Yritin silti. Istahdin kivikasan viereen ja vaan nautiskelin. Auringon paistaessa ihailin vihreän ja harmaan läikittämiä kumpareita, jyrkempilinjaisia jyrkänteitä, laaksoissa kiemurtelevia kimaltavia jokia ja vaaleampina vihreinä alueina erottuvia soita. Taivaalla oli lampaanvillalta näyttäviä pilvenhattaroita ja hentoja haituvia, kuin siveltimen vetoja.

IMG_8006 IMG_8019IMG_8010Kurottauduin nostamaan oman kiveni korkean kivikeon päälle. Yletyin juuri ja juuri. Vieressä oli vanha pakki, jonka sisällä oli vieraskirja. Kirjoitin omat terveiseni ja suljin sen odottamaan seuraavia. Vähän tuntui porukkaa huipulla käyvän, jotka vieraskirjasta tietävät. Otin huiputussnapsin vanhasta pikkupikarista ja mietin, että nyt pääsi nämä vermeet arvoiseensa paikkaan. Laatokalta asti raahattu Karjalan Balsami ja yli sata vuotta vanha lasi olivat juhlavaan huippuhetkeen kuin tehdyt. Vaikka tuuli aika kovaa, pitkitin lähtöä ja vain nautiskelin.

20150823_165614Kun vihdoinkin olin rinkkani kanssa Kuivin autiotuvalle johtavalla neljän kilometrin mittaisella polulla, alkoi kivikossa kävely ottaa jalan päälle oikein kunnolla. Jouduin ottamaan lisää särkylääkettä kesken kaiken. Alamäkien luulisi menevän helposti, mutte ne olivat jalalle itse asiassa raskaampia kuin ylämäet. Sauvoista oli suuri apu! Tupa alkoi näkyä ja ajatuksissani siirryin jo laverille makaamaan.

Perille päästyäni oli kämppä tyhjä. Laitoin ruokaa ja tutkin kartan lisäksi vieraskirjaa. Päätin jäädä pitämään välipäivää. Jospa lepo auttaisi jalkaakin jaksamaan. Sain yöpyä tuvassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Illan aikana pilvistyi ja sataa tihuutteli.

Aamulla tein aamutoimet kuten yleensä. Jalat olivat kankeat kuin puupökkelöt ja tajusin lepopäivän olevan enemmän kuin pakollinen. Nukuin jo aamupäivällä kahden tunnin päiväunet ja aloin iltapäivällä potea tekemisen puutetta. Luin kaiken, mitä kämpästä luettavaa löytyi. Ainoita luettavia oli pari mainosta, esite saamelaiskulttuurista ja Mad-lehti vuodelta 1991. Itselläni oli Utsjoelta ostettu ristikkolehti, jota täytin lepopäivän aikana ahkerasti.

Iltapäivällä tupaan tuli kolmen nuoren naisen porukka. He olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Ennen Guivin huiputusreissua he söivät ja huilasivat. Yhdelle reissunaiselle oli tullut pahat rakot jalkoihin ja lainasin huiputusreissulle maastojuoksukenkiäni. Porukan kanssa hierottiin muitakin hyviä vaihtokauppoja. Minä annoin monivitamiiniporetabletteja ja sain karkkeja, minttukaakaota ja ruisleipää. Ruisleipä tosin teki mahani todella kipeäksi, kun en ollut syönyt leipää koko reissun aikana.

Meillä oli mukava ilta reissunaisten kanssa, juteltiin monenlaisia. Kämppään tuli vielä illalla pariskunta, mahtuivat tyhjälle yläpetille. Toisella heistä oli kengästä pohjat irronneet ja yksi reissunaisista lahjoitti apuun retkipatjan paikkauspaketista liiman. Vastineeksi hän sai pikkuruisen viskipullon. Illan aikana kämppään ja pihalle majoittui yhteensä kymmenen ihmistä!

Aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki olivat heti valmiita auttamaan toisiaan ja antamaan vähistään. Ja jokaisella hienoja reissutarinoita kerrottavana! Yksikin oli käynyt Compostela de Santiagossa asti harrastamassa kävelyä. Tunsin itseni melkeinpä amatööriksi reissunaisten rinnalla, vaikka he olivatkin innoissaan minunkin matkastani.

Seuraavana aamuna heräsin pirteänä jo kahdeksalta. Söin aamupalan jo ennen muiden heräämistä. Jalat oli ihan tönkkönä, oikeat mummotolpat. Lähdin silti ennätysvarhain liikkeelle, kello oli puoli kymmenen kun ylitin pihalla olevan puron ja nousin pitkospuille. Jo viiden minuutin kävelyn jälkeen piti kaivaa rinkasta särkylääkettä, jalka oli todella kipeä. Kun lääke alkoi vaikuttaa, askel keveni.

Autiotuvalta lähdettyä oli maasto helppokulkuista. Oli jopa pitkospuita, joita en ollut nähnyt koko reissun aikana missään. Ensimmäiset 7 kilometriä oli helppoa, sitten alkoi vaihteleva osuus. Polku laski jyrkästi alas rotkoon, jossa oli puro, nousi sitten taas ylös. Sitten toinen samanmoinen heti perään. Toisen rotkopätkän jälkeen pysähdyin lounaalle. Halusin heti maistaa yhdeltä reissunaiselta BlåBandiin vaihtamaani pussiruokaa. Oranssin pussin sisältö lupaili herkullista kanaa yrttikastikkeessa, mutta maistui ihan kamalalle eineshutulle. Sain juuri ja juuri puolet nieleskeltyä ja mietin mielessäni, miten isoja eroja valmiissa retkiruuissa voi olla!

Ruuan ja pienten ruokalepojen päälle lähdin jatkamaan kulkua Fjellun putousta kohti. Alkoi suoranainen ryysis! Vastaan tuntui tulevan koko ajan porukkaa. Monien kanssa jäin hetkeksi juttelemaan, osa vain nyökkäsi jatkaen kiireesti matkaa. Tuntui hyvältä kertoa omasta reissusta, kun oli jo niin ”loppusuoralla”. Sain paljon ihmettelyä ja ihailuakin reissustani. Olin tyytyväinen itseeni ja iloinen kaikesta kokemastani.

IMG_8040Maisemat alkoivat muuttua. Näin valtavia rotkoja ja tunsin itseni pieneksi. Kameran akku alkoi vilkuttamaan viimeistä palkkiaan. Tietenkin juuri nyt, kun aloin päästä hienojen kuvauskohteiden luo! Harmitti ihan hirveästi. Särkylääkkeen tehokin alkoi haihtua ja vaikeroin välillä ääneen, jalkaan sattui niin paljon.

20150826_135010Polku alkoi kulkemaan rotkon suuntaisesti. Vajoaman seinämillä kasvoi havupuita ja ohutta rimpula haapaa. Näin myös kitukasvuisia pihlajoita. Polku muuttui portaikoksi. Tuntui että rappuja oli vähintään tuhat, sen verran hankalalta laskeutuminen tuntui. Putouksen kohina voimistui koko ajan.

20150827_134241

20150825_161043”Putous oli valtava! Se oli leveämpi kuin Aatun kammilla, mutta ehkä hiukan matalampi. Vettä tuli ihan kamalalla paineella! Telttapaikkoja oli raivattu sinne tänne kiviseen maastoon. Kaksi telttakuntaa oli jo paikalla ja tunnelmallisen kammin avotakassa oli tulet.”

20150825_164054Paistuntureilla olleelta telttapaikalta oli matkaa Fjellun putoukselle 28 kilometriä ja kuljin sen kahdessa päivässä. Välissä pidin lepopäivän. (22.-25.8.2015)

Vetsijoki – Vetsikko – Kuoppilasjärvi (6)

Joen rannassa olin hetken suorastaan kauhuissani. Joki oli ihan hirvittävän vuolas, piti kovaa ääntä ja oli leveämpi kuin olin kuvitellut. Vastarannalla olevalle Vaisjoen kammille kuitenkin olisi päästävä. Sieltä oli ajatus jatkaa matkaa Ailigakselle ja laskeutua Utsjoelle.

IMG_7538Koska kaikki on aina paremmin, kun maha on täynnä, levittelin rantakiville trangian ja aloin pastaa keittämään. Kirjoitin samalla päiväkirjaan: ”Apua mikä joki!!! Oikeasti vähän pelottava. Leveä ja todella vuolas virtaus. Etsin sopivaa ylityspaikkaa aikani ja tarkastin, olisiko moottorikelkkareitin ylityspaikka hyvä, mutta se oli tosi leveä kohta. Se siis pysyy talvella jäässä. Minua ei syvä kohta kiinnosta, päinvastoin.”

”Löysin lopulta järkevännäköisen kohdan suht läheltä kammia, joudun tosin ylittämään kaksi jokea kammille päästäkseni. Vastaranta katsomastani ylityspaikasta näyttää tamppaantuneelta, joten se kielii siitä, että muutkin ovat tästä menneet. Harmi kun ei ole ketään kalastajia, olisin voinut kysyä neuvoa. Toisaalta, opinpahan tekemään itse omat valintani, enkä tukeudu toisiin. Ainoa, mikä tässä hirvittää on se, että kastelen kaatuessani kaikki kamat ja on vielä pitkä matka edessä.”

Yritin monesta kohtaa. Joka kerta, kun olin suunnilleen puolessa välissä jokea, tuntui että kaadun väkisin selälleni. Minua alkoi huimaamaan, kun katsoin virtaavaa vettä yrittäessäni löytää jalan alle uutta kiveä. Vesi oli niin kylmää, että tuntui kuin varpaista napsahtaisi kynnet irti! Vaellussauvat väpättivät vuolaassa virrassa ja pelkäsin niiden menevän poikki. Välillä ne juuttuivat kivenkoloihin ja jouduin tasapainottelemaan limaisilla kivillä ilman tukea.

Yritin yli viisi tuntia ylittää jokea. Olin aivan näännyksissä. En olisi halunnut antaa periksi! Yhdellä ylitysyrityksellä jalkani lipesi ja kaaduin kontilleni. Säikähdin pahanpäiväisesti. Vaatteet kastui, mutta rinkka pysyi selässä kuivana. Pääsin nopeasti ylös vedestä ja menin rannalle nuolemaan haavojani. Polvi oli ihan hellä, tulisi varmaan mehevät mustelmat.

IMG_7548”Kävelin joen vartta ylävirtaan ohi voimalinjan, pitkälti vielä siitä. Ei yhtään potentiaalista ylityspaikkaa. Sitten mietin, että eikös minun ole fiksumpaa lähteä pohjoista kohti, siellähän se Utsjokikin on.   Kävelin seitsemään asti. Teltta on mäen päällä, joki kohisee koskena lähellä. Olen ihan totaalisen poikki.”

IMG_7551Entinen eräopaskoulun opettajani oli neuvonut minua Laatokan melontareissulla, että ei sitten pidä epäröidä tehdä reittiin muutoksia, jos tulee yllätyksiä vastaan. Että yksinhän sinä siellä olet, eikä reittiä ole kiveen hakattu. No, tämä kyllä oli aikalailla ylitsepääsemätön este!

Tuli aika kova ikävä omaa miestä, kun tarvoin joen vartta. Hän on kalastanut koskissa varmaan siitä lähtien, kun on oppinut kävelemään. Hän olisi mennyt heittämällä joesta yli ja olisi rohkaissut minutkin menemään. Meinasi itku tulla, otti niin koville luovuttaa. No, myönnän vähän tirauttaneeni.

”En tiedä onko joki aina noin vuolas, vai onko jotain tekemistä sillä, että on satanut joka päivä kahden viikon ajan.”

IMG_7555Vielä seuraavana aamuna karttoja tutkiessani etsin sopivaa ylityspaikkaa, mutta jätin takaraivoon muhimaan mahdollisuuden kulkea Vetsikkoon asti jokea ylittämättä. Niinhän siinä lopulta kävi, etten yli päässyt ja ennalta tehdyt reittisuunnitelmat täytyi unohtaa. Porojen polkuja seurailemalla pysyttelin joen itärannalla. Maasto vaihteli upottavasta suosta tiheisiin pajukoihin ja tunturikoivikoihin, oli kierrettävä jyrkänteitä ja ylitettävä lukuisia Vetsijokeen laskevia puroja ja jokia.

IMG_7562”On tukahduttavan kuuma! Täytyy vielä könytä tunturin yli. Ajattelen hiusten pesua. Olisi ihanaa saada puhdas tukka! Täällä on +24 astetta varjossa. Sen voi triplata, kun kiipeää tunturin huipulle suorassa auringonvalossa 25 kiloinen rinkka selässä!”

IMG_7570 IMG_7585Olin ajatellut oikaista Bàrsi-tunturin yli mönkijäuralle, mutta löysin niin uskomattoman maisemapaikan teltalle, etten voinut vastustaa. Ja eipä ollut taaskaan kiire mihinkään. Edessä avautui näkymä Tenolle ja siihen kohtaan, jossa Vetsijoki siihen yhtyy. Tuntureita näkyi joka puolella, myös Norjan lumisia. Oli ihan käsittämättömän kaunista! Oli vielä niin kuuma ja täysin tuuletonta, että makoilin tunturin laella alusvaatteisillani aurinkoa ottaen ja karttaa tutkien.

IMG_7593 IMG_7622Tuli myös tutkittua sotavammoja. ”Polvessa on aika ilkeä mustelma. Se on ihan kosketusarka. Mustelmia on myös molemmissa käsivarsissa rinkan selkään nostamisesta ja joessa kaatumisesta. Etenkin oikea olkapää on ihan mustelmilla, koska nostan rinkan ensin sille olalle. Molempiin olkiin on tullut sellaiset kovettuneet nahkaläiskät, jotka on tummemmat kuin muu iho. Jalat on ihmeen ok. Kantapäistä on lähtenyt ohut nahkakerros ja sekin siitä syystä, kun olen jokien ylitysten jälkeen laittanut pelkästään yhdet sukat jalkaan. Siis ei rakkoja vieläkään!  Hyttysen puremia on paljon, mutta allergialääkkeitten ansiosta ne eivät kutise ollenkaan. Vasemman jalan sisäsyrjää vihloo välillä kipeästi, ei ole jalat tottuneet tällaiseen menoon. Laihtunut olen oman arvion mukaan 3-5 kiloa.”

IMG_7673Pakkasin rinkasta turhia kamoja eri pussiin, että ne on helppo lähettää postitse kotiin. Löysin maasta pienenpienen hiiren leukaluun kaikkine hampaineen. Ajattelin postireissua. Odotin sitä toisaalta innoissani, mutta olisin mieluummin ottanut paketin metsään toimitettuna. En kaivannut ihmisiä tai hälyä ympärilleni. Postipaketissa odotti minua ruokien lisäksi Paistunturin erämaa-alueen kartta. Paistunturit tuntui lähinnä hypyltä tyhjyyteen, kun en ollut päässyt tutkimaan sen karttaa yhtä huolella kuin olin tottunut reissulla tutkimaan.

Aamulla kävelin mönkijäuralle ja sitä pitkin noin viiden kilometrin matkan Vetsikkoon pikitien varteen. Nostin peukalon pystyyn ja sain heti kyydin. Kaksi kalastajamiekkosta kyyditsi minut Utsjoelle. Sain kuulla Vetsijoessa veden olleen korkeammalla kuin yleensä ja ylittämisen olevan vaarallista. Huojentuneena mietin miten hyvä oli, että mitään pahempaa ei tapahtunut. Lupasin itselleni olla vastaisuudessa entistä varovaisempi.

Hoidin Utsjoella asiat ja jatkoin matkaa luontotuvan kautta. Lähdin Utsjoen retkeilyreittiä pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Olo oli jollain omituisella tavalla haikea. Olin ”viimeisellä etapilla” ja minulla oli kaikki loput ruuat ja tarvikkeet mukanani. Kun tämä osuus on ohi, koko homma on ohi. Hölmönä podin hieman eroahdistusta reissusta, vaikka minulla oli vielä reilu puolitoista viikkoa aikaa olla reissussa! Eihän vaellukset yleensä edes kestä niin kauaa!!!

Olin kävellyt varmaan 3-4 kilometriä, kun vastaan tuli pariskunta. He olivat tosi mukavia! Juttelin varmaan tunnin näiden kokeneiden retkeilijöiden kanssa ja sain ihan hirmuisen määrän hyviä vinkkejä ja neuvoja. Olisinpa sattunut samaan aikaan tuvalle heidän kanssaan, niin olisi ollut koko ilta aikaa turista! He olivat seuranneet netin kautta reissuani, joten minut tunnistettiin itse teossa.

IMG_7692 IMG_7710Loppumatka oli hikinen. Pidin taukoja ja puuskutin. Kiipesin yhden tunturin laelle pariskunnan vinkin ansiosta ja näkymät oli henkeäsalpaavan upeat. Otin kuvia ilta-auringon oranssissa valossa kylpevistä tuntureista ja istuskelin hetken nauttien hiljaisuudesta. Sydänalaa suorastaan pakotti, kun oli niin kaunista! Olisin halunnut jäädä siihen paikkaan pidemmäksi aikaa, mutta tuuli kävi navakaksi. Oli jatkettava matkaa.

20150819_192512

20150819_203806Tulin rotkomaisen Kuoppilasjärven vierelle, jossa kuljin tupaa kohti ihaillen kauniita maisemia. Askel alkoi kuitenkin painaa ja tuntui, etten pääse ikinä perille. Lopulta olin tuvassa 10 yli 9, nälissäni kuin talviunilta herännyt karhu.

Aatun kammi – Junkers – seitakivi – Vetsijoki (5)

Heräsin kosteaan ja utuiseen aamuun. Teltan edessä oli kivistä tehty nuotiokehä ja liuskemaisista kivistä kyhätyt penkit. Nautin aamiaista kaikessa rauhassa ja iloitsin huussin styroxreunoista. Pienestä sitä tulee onnelliseksi!  Ilma kirkastui vähitellen. Suunnittelin jättäväni kostean teltan kuivumaan siksi aikaa, kun lähden Junkersin hylkyä etsimään. Olisi ihana kävellä välillä ilman rinkkaa.

Kammissa majoittuvasta vaeltajasta ei kuulunut mitään, kun lähdin kävelemään lentokoneen hylylle. Polku johti alas järven rantaan ja lähti kaartamaan vasemmalle jokea kohti. Olipa kevyttä kävellä ilman kantamusta! Tuntui että olisin halunnut juosta. Tuuli puhalsi juuri siitä suunnasta, että pitkä ja kapea järvi ehti kasvattaa kunnon vaahtopäitä.

IMG_7398Joki olikin vähän vuolaampi kuin olin kuvitellut kartan perusteella. Seisoskelin hetken joen rannalla ja mietin miten ja mistä menen ylitse. Sitten vastarannalle tuli pariskunta, jotka aikalailla samantien alkoivat riisua kenkiään ja housujaan. He olivat Puolalaisia, ensimmäistä kertaa Suomessa vaeltamassa. Olivat kovin ihastuneita Kaldoaivin erämaahan. Juteltiin tovi pöllöistä, Lapista ja jokien ylittämisestä. He olivat etukäteen soittaneet Metsähallitukselle ja kysyneet kuinka joista mennään yli. Puhelimeen vastannut oli kuulemma ensin sanonut, ettei tiedä kun ei ole koskaan jokia ylittänyt. Myöhemmin oli tullut neuvo, että ylitys on turvallisinta siitä, missä virtaa pienimmällä voimalla.

IMG_7381Puolalaispariskunta ylitti joen suvantokohdasta, jossa vettä oli heitä melkein haaroihin. Sanoin jääväni miettimään lähdenkö Junkersille vai en, kun he jatkoivat matkaa putoukselle. Ylitin itse joen muutaman metrin päästä, jossa vettä oli nilkkoihin. Vähän nauratti koko homman koomisuus.

Ylitin joen kohdasta, jossa joki jakautui kahtia. Helppo nakki. Otin kengät varmuuden vuoksi pois, vaikka olisi melkein selvinnyt kengilläkin. Jätin sukat jalkaan, ettei jalka lipsu liukkailla kivillä. Ylityksen jälkeen solmin märät sukat vaellussauvoihin kuivumaan.

IMG_7411

IMG_7386Otin gepsin käyttöön ja pääsin nopeasti hylyn luo. Näky oli aika lohduton. Kuvissa koneen hylky näyttää aika pieneltä, joten sen koko oli minulle yllätys. Pieni lampi peittyi miltei kokonaan lentokoneesta. Alumiinipinta oli haalistunut ajan saatossa, mutta kone oli yllättävän ”kokonainen”.

IMG_7390Istuin pienellä kumpareella lammen rannalla ja söin välipalaa. Mietin samalla maailman järjettömyyttä, sotaa, roskaamista. Mikä kammottava muistomerkki tämäkin koneen hylky oikeasti oli! Keskellä kaunista erämaata. Saksalainen pommikone on saanut olla rauhassa, ei ole porukalla ollut intoa ottaa siitä osia matkamuistoksi. Lienee syynä poluton taival pitkälle erämaan keskelle.

Poispäin lähdin vähän eri reittiä, halusin kulkea lähellä jokea. Maasto oli todella karua ja kuivaa. Kävelin pienen kukkulan kupeelle ja huomasin sen juurella hienon pienen pirunpellon. Kivet oli pyöreiksi hioutuneita. Pitkulaisen kivivirran päässä oli kivistä kasattu viritys, ihan kuin ylisuuri nuotiokehä. Kivikehä oli minua melkein kainaloon asti, keskellä oli vähän sammalta. Virityksestä näki, että se oli oikeasti todella vanha.

IMG_7392IMG_7395Myöhemmin Utsjoen luontotuvalla asia varmistui, kyseessä oli todella purnu. Niitä on 1800-luvulla käytetty lihan ja kalan säilyttämiseen kellarin tapaan. Jos ihan rehellisiä ollaan, innostuin purnun näkemisestä enemmän kuin Junkersin hylystä. Mietin miten merkittävä tuo kivilatomus on saamelaisille ollut, kun taas pommikone on aiheuttanut pelkkää tuhoa ja kärsimystä.

Keli lämpeni koko ajan. Palasin kammin pihalle. Vaeltajasta ei näkynyt vieläkään mitään, ruokapussi roikkui edelleen oven ulkopuolella katossa hiiriä paossa. Olin syömässä lounasta, kun hän heräsi. Hän näytti minulle kartasta fiksumman reitin palata maastopyöräreitille. Jäin valokuvaamaan kammia sisältä, kun hän lähti jatkamaan matkaa.

IMG_7422 IMG_7424Paluumatka oli kuuma. Välillä kuvittelin olevani lännenelokuvassa ylittämässä aavikkoa. Pelkkää vaivaiskoivikkoa ja tasaista maata oli pitkä matka. Huoh. Yhdessä kohtaa kesken kävelyn pöllö lähti lentoon ihan jalkani juuresta. Säikähdin niin, että meinasin lentää selälleni!!! Nyt kävely oli kuitenkin helpompaa kuin mennessä, koska pystyi ottamaan kiintopisteeksi tuntureista mieleisensä.

IMG_7431Kuumuus vei voimat. Olin ihan poikki, kun aloin virittelemään telttaa melkein samaan paikkaan, missä olin ollut yötä tullessakin. Halusin kunnon näköalahuoneiston, joten pystytin teltan melkein tunturin laelle. Sain hädintuskin ruuan laitettua, kun oli niin väsynyt olo. sää oli ennusteen mukaan muuttumassa huonommaksi. Yöllä sitten alkoikin satamaan. Sadetta jatkui ihan jatkuvasti ja päätin pitää huilipäivän. Teltta sai olla kaksi yötä näköalapaikalla, lueskelin teltassa kirjaa, jossa opetetaan ajattelemista. Löysin siitä paljon hyviä vinkkejä omaan elämään.

IMG_7442Sade taukosi hetkeksi ja taivas muuttui ihan käsittämättömän hienoksi! Se oli sinertävän violetti. Menin äkkiä virittelemään pientä kamerajalkaa. Halusin ottaa kuvan, jonka olin nähnyt päässäni jo taukotakin väriä valitessani. Sain otettua sen. Ainoa miinus oli superlikainen tukka, joka ei liehunut tuulessa ihan niin viehkeästi kuin olin toivonut…

IMG_7450Sateen tauottua suunnistin polulta toiselle ja jatkoin siksakkimaista vaeltamista nyt kohti pohjoista. Uusi maastopyöräura oli enemmän polkumainen eikä mönkijäuran jälki. Toisinaan uraa oli vaikea erottaa maastosta. Pidin tästä enemmän.

IMG_7461IMG_7465IMG_7468Sadepilvet tuntuivat ajavan minua takaa. Löysin koko ajan poronsarvia. Sen verran hullu olin, että keräsin kaikki, joita ei ollut kukaan ehtinyt järsimään. Jossain vaiheessa tulin erikoiselle tasangolle, se oli kuin pieni pallokenttä. Sen ympärillä ja itse ”kentällä” oli tosi monet sarvet. Mietin oliko se joku omituinen taistelutanner, jossa sarvipäät käy ottamassa toisistaan mittaa. Minun oli jokatapauksessa alettava jo etsimään irtoremmejä rinkasta ja valittava mistä sarvista raaskisin luopua. Sarvista kertyi helposti muutama lisäkilo kannettavaksi…

IMG_7470Seitakivelle olisi ollut vain muutama kilometri matkaa, mutta jäin tunturin laelle pienen kristallinkirkkaan lammikon viereen yöksi. Näin tunturilta jo sähkölinjan, jota seuraillen seuraavana päivänä suunnistaisin osan matkaa. Tein pienet tulet vaivaiskoivuista, poltin palavia roskia ja keitin vedet ruokaa varten. Tuntui hyvältä saada tuijottaa liekkejä. Ja mukavaa vaihtelua oli myös kyhäillä kivistä nuotiokehä.

IMG_7478Aamulla matka jatkui kohti seitakiveä. Sähkölinjan alittamisen jälkeen alkoi melkeinpä valtatie! Tai siis no, mönkijäurahan se oli, mutta aika paljon ajetulta se näytti. Tie johti paikkaan, jossa oli taloja. Näytti kaukaa ihan mökkikylältä. Kun lähestyin paikkaa, tajusin niiden olevan poromiesten mökkejä ja saunoja. Poroaidat oli kaatuneet maahan ja puuosat osittain lahonneet. Kävelin ”kylän” munalukoin suljettujen torppien keskeltä vähän matkan päässä olevaa kiveä kohti. Mietin mielessäni, että voi että kun oliskin joku sauna auki. Mieluusti olisin maksanut vaikka 20 euroa kunnon löylyistä.

IMG_7493IMG_7497Seitakivi oli upea. Se oli vaalea ison pöllön muotoinen kivi, joka seisoi ylväänä ison tumman kiven päällä. Jalustakiven päällä oli pari isoa sarvea ja pöllön alla kolikoita. Jätin itse kivelle jättimäisiä hilloja, joita olin kouraani kerännyt. Kivi oli upeassa paikassa. Sen takana kohosi jylhä tunturi ja molemmilla sivuilla oli järvet. Ei ihme, että kiveä on palvottu. Kun sitä tuijotti, tuntui aika pysähtyvän. Jonkin aikaa paikalla oltuani aurinko alkoi paistaa tihkusateesta huolimatta. Sateenkaari ilmestyi ihan kiven viereen.

IMG_7498Pidin lounastauon kohteliaan matkan päässä kivestä. Maha täynnä lähdin samaa tietä takaisin kohti sähkölinjaa.

”Tänään on kaksi viikkoa reissua takana ja 160 kilometriä. Ei uskoisi! Tuntuu kuin olisin ollut maksimissaan viisi päivää matkalla. En ikävöi kotiin. Jos antaisin itseni velloa ikävässä, menisi idea ja nautinto koko matkasta.”

Olin kulkemassa kiveltä voimalinjalle, kun yhden kukkulan päällä aloin haistelemaan ilmaa kuin vainukoira. Ihan varmasti savua! Jollain on tulet lähellä. Jonkun matkaa mentyäni näin kaksi miestä kahvinkeitossa, he huitoivat minua lähemmäs. Ensin tietysti perinteiset kysymykset: mitä nainen tekee yksin keskellä erämaata ja mitä ihmettä teen moisella sarvimäärällä. Mukavia juteltiin jonkun aikaa ja miehet hemmottelivat minua pannukahvilla, pähkinöillä ja makeisilla. Toinen antoi uistimenkin. Olin varmaan vähän säälittävä, kun olin saanut vain yhden harjuksen. He olivat majoittuneet yhteen seitakiven lähellä olleista mökeistä ja kalastelivat ruokansa erämaan lampareista ja puroista.

Vieressä oli joki, joka oli ylitettävä matkaa jatkaakseen. Miehet lupautuivat menemään edeltä niin näkisin hyvän paikan. Toinen tarjoutui kantamaan ritarillisesti rinkkani yli, suostuin tietenkin. Kun mies nosti rinkkaani, meinasin purskahtaa nauruun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Joen toisella puolella hän pisti kaverinsakin kokeilemaan, miten painava rinkka on. Enkä edes näyttänyt painonnostajalta! Mukavia miehiä, kohtaaminen jäi iloisena tapahtumana mieleen.

Vaeltelin vähän päättömästi lammelta toiselle ristiin rastiin kokeillen kalastaa jokaisesta mahdollisesta lampareesta. Kalaa en saanut, mutta näin ihanan hiekkapohjaisen lähteen, jonka veden pulppuamista olisi voinut tuijottaa loputtomiin.

IMG_7508Löysin illalla teltalle paikan kahden pienen lammen välistä. Tein tulet. Tajusin tyhjässä päässäni liikkuvan taas todella fiksuja ajatuksia. Oikein ilahduin, kun mietin, että tänään taidan pestä käteni saippualla! Oikea juhlapäivä! Nopeasti sitä muuttuu täysin mettäläiseksi.

Yöllä kettu kävi pitämässä riipaisevia itkuvirsisessioitaan teltan lähellä.

Aamulla matka jatkui kohti Vetsijokea ja Vaisjoen kammia. Tulin kumpareiselle suolle, joka oikein loisti keltaoranssina hilloista! Etenin suon poikki kumpareelta toiselle loikkien ja kumarruin aina noukkimaan hilloja suuhun. Keksin sen olevan lappalaisten crossfittiä: painava rinkka selkään, sauvat käteen, osittain upottava ja epätasainen maasto plus kumarrus poimimaan joka toiselta mättäältä hilla suuhun. Hikistä hommaa se ainakin oli!!!

Hillavälipalan jälkeen tulin taas järven rantaan. Ranta näytti mukavalta kalastaa, joten päätin taas kokeilla. Olin jo ajatellut kalastuksen alkavan tuntua pakkopullalta. Luvista oli tullut maksettua pitkä penni (vuoden lupa tuli halvemmaksi kuin 4 viikon lupa) ja jokaisella lammella kalastaminen tuntui velvollisuudelta. Masensihan se, kun kalaa ei oikein noussut.

Nyt kuitenkin taas kokeilin. Taimen nousi ensimmäisellä heitolla! Ja vielä oikea pullukka. Perkasin sen heti ja laitoin trangialle voihin paistumaan. Mitään lisukkeita ei taaskaan tarvittu, tällä kertaa voi valui varmaan kyynärpäistä saakka kun söin. Kala oli taivaallista. Jälkiruuaksi juhlava ateria sai viskiä ja suklaata.

IMG_7515IMG_7520Hetken mietittyäni päätin jäädä yöksi järven rannalle. Minulla ei todellakaan ollut kiire mihinkään! Pesin vaatteita, itseäni, latasin auringossa akkuja ja kalastelin. Illalla nousseet taimenet olivat kuitenkin aika pieniä, joten pääsivät takaisin järveen kasvamaan. Virveliin tuli vikaa ja jouduin tekemään siihen patenttiratkaisun. Viritelmä ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, siima meni vähän väliä sotkuun.

IMG_752620150815_174543

12 tunnin yöunet vetäistyäni olin voimaa täynnä kuin pieni kylä. Uhmakkaasti lähdin Vetsijokea ylittämään, matkaa sinne oli alle kolme kilometriä.

IMG_7531

Joelle päästyäni uho ja kiire loppui kuin seinään. Apua mikä joki!!!

Pulmanki-Aadolfin kammi (4)

IMG_7240Pääsin ystävällisen autoilijan kyydillä Nuorgamista Pulmankiin maastopyöräreitin lähtöpisteeseen. Paikkaa piti vähän haeskella, sitä ei oltu merkattu millään ja minun karttani oli 1:100 000. Lopulta gps näytti oikean paikan ja pääsin nostamaan rinkan taas selkään. Se painoi ihan kiitettävästi täydennyspaketin hakemisen jälkeen. IMG_7238Lähtöpaikan maisema oli ihan mieletön. Pulmankijärven takana olevat tunturit olivat ihan vuorten näköisiä ja pieni utu värjäsi ne sinertävänharmaiksi. Polku oli mönkijäuraa. Alussa se oli todella selkeä, mutta muuttui jossain vaiheessa enemmän polkumaiseksi. Ajatus oli kulkea sitä pitkin mahdollisimman lähelle Junkersin hylkyä. Maastopyöräreittiä ei ole merkattu maastoon, mutta karttaan on.

20150808_113921En ehtinyt kovinkaan kauaa matkata, kun alkoi nälkä kurnia mahassa. Lähdin reitiltä vähän sivummalle kauniin pienen lammen lähelle. Siellähän oli hillaa pilvin pimein!!! Söin kuin en olisi aikaisemmin moisia herkkuja saanut ja keräsin kuksan hetkessä täyteen. Söin siis alkupaloiksi ja jälkiruuaksi hilloja, voin suositella!

IMG_7247 IMG_7250Rinkka painoi ja pidin usein taukoja. Maasto muuttui koko ajan avarammaksi, tunturikoivikot jäivät taakse. Aloin jo joskus viiden kilometrin jälkeen katsella teltalle sopivaa tasaista länttiä. Löysin taas pienen kauniin lammen, jonka rannalla teltta olisi ollut kuin retkeilylehtien kuvissa, mutta pieni poro oli eri mieltä. Se tuli tosi lähelle ja piti ääntä. Se oli ihan kummallinen! Välillä se ryntäili lähemmäs ja kiersi taas ison lenkin vain tullakseen taas sanomaan jotain. Se lopetti uhittelun vasta, kun otin pari määrätietoista askelta sitä kohti ja toruin sitä huonosta käytöksestä. Mokoma pikku poro.

”En sitten jäänyt siihen, vaan kävelin postikorttimaisemissa lopulta 10 kilometriä. Keli oli niin lämmin, että heitin takin pois. Olkapäihin oli tullut mustelmat. Auts!”

IMG_7272”Laitoin teltan Hàvgajavrin rannalle. Viritin narut oikein tiukalle, koska Yr.no lupasi sadetta kolmella pisaralla koko yöksi. Olin ajatellut kalastaa illan, mutta sade alkoi samantien kun teltta oli pystyssä. Menin telttaan ja nukuin kolme tuntia.”

Herättyäni söin. Satoi tosi kovaa. Makasin selälläni teltassa ja seurasin sadepisaroiden liikettä telttakankaalla. Jännitin miten teltta kestäisi niin kovaa sadetta koko yön.

Sateen ajan teltassa oli aikaa ajatella. Olin saanut palautetta reissun aikana somen käytöstä ja minua kehotettiin ottamaan mallia Itä-Kairan Prinsessasta. Vaikka en juurikaan antanut negatiivisten kommenttien masentaa mieltäni, jäi asia kaivelemaan ja halusin oikein miettimällä sitä miettiä. Ihailen Prinsessaa, mutta olen erilainen ihminen. ”Ensinnäkin ollaan vähän eri kaliiperia. Hän meni Itä-Kairaan ensimmäistä kertaa samana vuonna, kun minä synnyin. Hän käy joka vuosi samalla alueella, tuntee jokaisen kuusen ja kiven. Minä taas tykkään tutustua uusiin paikkoihin. Tahdon löytää sen oman paratiisini, jonne palaan aina uudestaan. Pidän uusista varusteista, koska ne kehittyvät ja kevenevät koko ajan. En koe, että ihmisen täytyy tietoisesti tehdä kaikesta hankalaa ansaitakseen hyviä hetkiä. Haluan reissuillani nukkua hyvin, syödä hyvin ja liikkua kepein mielin. En lähtisi reissulle puuvilla-anorakissa ja kumisaappaissa. Jotkut niin tekevät, eikä se ole minulta pois.

Nykyaika myös mahdollistaa kokemusten jakamisen sosiaalisessa mediassa. On varavirtapankkeja ja aurinkokennolatureita. Jotkut haluavat pitää kokemukset vain ominaan, mutta minä haluan jakaa ne kaikille. En usko siihen vanhaan sananlaskuun: Kell onni on se onnen kätkeköön. Suomalaiset ovat kyllä aina osanneet paremmin valittaa kuin iloita. Unelmia ei toteuteta eikä niistä edes puhuta. Sen sijaan puhutaan burn outeista, masennuksista, avioeroista ja muista ongelmista. Ja jos niistä selviää, on suuri sankari.

Minulla oli haave ja minä toteutin sen. Ja aion tästä lähtien enempää ajattelematta jatkaa samalla linjalla. Aion elää, enkä suunnitella elämistä!”

Aika paljon tuli kaikkea mietittyä, kun oli sateessa maattava teltassa. Mietin retkeilyä ja luonnossa liikkumista yleisellä tasolla ja sitä, miten paljon se minulle antaa. Ja toivoin, että oman reissuni kokemukset kannustaisi muitakin tekemään sitä mistä unelmoi. Mietin sadepisaroita, yritin ennustaa niiden liikeratoja telttakankaalla. En onnistunut, mutta jännittävämpää se silti oli kuin telkkarin töllöttäminen!

14 tunnin teltassa hengailun jälkeen söin aamiaista ja järjestelin rinkkaa. Harmittelin ettei minulla ollut kenkärasvaa mukana, olisin voinut antaa kengille lisäsuojaa.  Pääsin vihdoinkin liikkeelle yhdeltä iltapäivällä.

Polku nousi nousemistaan. Maisemat muuttuivat tosi karuiksi ja täysin puuttomiksi. Yhden rinteen päällä alkoi tunturikihu tehdä hyökkäyksiä minua kohti. Ei auttanut, vaikka huidoin sauvoilla ja huusin, aina se tuli uudestaan. Ihan hullu lintu! Tätä jatkui useita minuutteja.

IMG_7352

20150809_160641 Korkean tunturin laella pidin ruokatauon. Otin ruuan muhiessa naukun viskiä ikivanhasta puristelasisesta pikarista, jonka olin lähettänyt itselleni täydennyspaketissa. Pitäähän reissussa olla jotain ylellistä! Tunturilta näkyi Norjan lumisia huippuja. Oli kaunis, mutta kylmä päivä. Kaipasin vähän villasormikkaita.

Laitoin teltan kahden pienen lammen lähelle. Vesi ei ollut sellaista unelmapuhdasta kuin puroissa, vaan täynnä planktoneita. Kiehautin sitä sen verran, että sain kerättyä kuolleet planktonit pinnalta pois lusikalla. Tämä oli ainoa kerta, kun keitin juomavettä koko kuukauden aikana. Olen totuttanut kehoni sellaiseksi, ettei se kovin vähästä hätkähdä.

IMG_7297”Mietin Sporttrackeria ja Runkeeperia. Haluan niistä eroon. Haluan nauttia ulkoilusta kotona samalla tavalla kuin täällä. Ilman suorittamista ja kiirettä.”

Aamulla tajusin, että yöllä oli käynyt pakkasen puolella! Heräsin yöllä vähän väliä paleluun. Piti kaivautua ihan makuupussin sisälle ja kiristää lämpökaulus ja suuaukko tiukalle. Nenä oli silti jäässä. Telttakangas oli melkein kokonaan sulaneen kuuran peitossa.

”Aamu on ihan uskomattoman kaunis. On peilityyntä, lähellä olevat lammet heijastavat sinisen taivaan. Lähellä käyskentelee poroja. Ellei kivitasku naksuttaisi ja pari hyttystä inisisi, olisi aivan totaalisen hiljaista. Ihan uskomatonta! Aamu-utu alkaa jo taivaanrannastakin hälvetä, joten Norjan lumiset tunturit erottuu. Taivaalla on vain muutamia pieniä pilviä. Ei tästä tahtoisi pois ollenkaan.”

Sitten matkan edetessä tapahtui mukavuuksia. Kävelin polkua tunturin laelta alaspäin tyynessä kelissä ja huomasin yhden pienen lammen pinnassa väreilyä. Siihen tuli renkaita koko ajan. Sinne siis! Lähempänä lampea näin välillä oikein selkäevät, joten tiesin lammen kuhisevan harjuksia. Äkkiä rinkka pois selästä ja kalavehkeet valmiiksi. Neonoranssi lottolippa sai yrittää ensin. Kävelin kapean ja pitkulaisen lammen päähän, koska muualla rannoilla kasvoi heinää ja oli kivikkoa. Kolmannella heitolla nappasi harjus kiinni! Sain sen helposti kuivalle maalle ilman haavia. Olin raahannut haavia alkumatkan mukana, mutta luovuin siitä Nuorgamissa.

IMG_7355Kala oli sen kokoinen, että en heitellyt enää. Juuri sopiva syötäväksi kerralla! Perkasin sen samantien ja fileerasin Leathermanin pienellä veitsellä. Kelpasi minulle! Trangian pannulla voissa paistettu harjus maistui niin hyvin, että söin sen hetkessä. Voi valui pitkin rystysiä, kun pelkkine käsineni ahmin kalaa kuin eläin. Se tuli tarpeeseen!

Kalaa syödessäni katsoin lammen pintaa ja siellä niitä hyppi vielä. Päätin tulla samaan paikkaan vielä joskus uudestaan.

Olin jo pakannut rinkan lähtövalmiiksi, kun huomasin lammen takana kaksi vaeltajaa. He tulivat minua kohti. Juttelin hetken isä-poika-parivaljakon kanssa. He olivat ihmeissään, että olin yksin niin pitkällä reissulla.

IMG_7363Maistuvan ruokatauon jälkeen alkoi Aadolfin kammille suunnistaminen. Jatkoin polkua vielä hetken ja lähdin sitten jyrkästi vasempaan jättäen reitin taakseni. Matkaa oli alle 4 kilometriä, mutta maasto oli aika haastavaa. Ei ollut mitään kiintopistettä edessä ja maasto oli aika tasaista. Vaivaiskoivikot ja suot vuorottelivat alussa olleen kivikon jälkeen. Kartasta pystyi suunnittelemaan järkevimmän reitin erimuotoisten lampien mukaan, täytyi pujotella milloin mistäkin välistä ollakseen joutumatta upottaville suoalueille. En myöskään halunnut joutua loikkimaan kumpareisille suomättäille, se oli painavan rinkan kanssa tappavan raskasta.

Löysin tieni vihdoinkin joelle, jota seuraamalla pääsin jyrkänteen reunalle. Joki muuttui putoukseksi, joka oli merkattu karttaan oikein nähtävyydeksi. Samassa ”pihapiirissä” oli Aadolfin, tuttavallisesti Aatun, kammi. Putous oli hienompi kuin olin odottanut. Reilun kymmenen metrinen putous piti valtavaa ääntä! Katselin aikani putousta ylhäältä ja huomasin kammin pihalta nousevan savua.

IMG_7366Jouduin kiertämään jonkin matkaa sivulle, että pääsin turvallisesti alas. Ylhäällä kasvoi erikoinen tunturikoivu, se näytti ihan ylisuurelta bonsaipuulta. Koko pystyseinämä oli harmaa, liuskemaisista lohkareista koostuva alue. Näytti siltä kuin maa olisi vain humahtanut kertarysäyksellä kahteen eri tasoon. Ylhäällä oli vihreää, samoin alhaalla. Väliosuus oli se, mikä pisti silmään. Alhaalla putous jakaantui kahdeksi puroksi, joiden ympäristö oli rehevää ja kauniin vehreää.

20150810_184241IMG_7416

IMG_7374 IMG_7380Kävelin kammin pihaan. Nuotiolla istui yksinäinen nuori mies pakilla kahvia keittämässä. Vaihdettiin kuulumiset ja hän tarjosi minulle kahvit. Ilta oli jo väsymisajassa, joten pystytin teltan, söin ja kömmin unille.

Yöllä heräsin sekavaan tunteeseen. En tajunnut missä olin. Kuvittelin kuulevani rekkojen ääniä, mutta lopulta tajusin sen olevan putous.

Päässä soi tällä osuudella pääasiassa Pariisin Kevät-yhtyeen kappale Kesäyö.