Kuukausi yksin erämaassa

Päivärytmi kuukauden yksinvaelluksella (also in english)

Kuukausi on pitkä aika olla yksin. Kotona kehittyneet tavat ja hyväksi havaitut systeemit ei välttämättä toimi tuntureilla, eikä ole kyllä tarpeenkaan. Viikon jälkeen alkoi minun reissuni mennä luonnon ja oman itsensä tarkkailun seurauksena seuraavasti:Heräsin aamulla kun ei enää jaksanut nukkua. Pääasiassa nukuin 10-12 tuntia. Joskus 14. Ihan hullua. Nousin ylös joskus kahdeksalta ja joskus vasta yhdeksältä. Sadepäivinä katsoin oviaukosta mikä on meininki ja kömmin takaisin makuupussiin.

”Vessassa” käynnin jälkeen keitin kuksallisen vettä pikakahviin. Kahvin jäähtyessä (en tykkää tulikuumasta kahvista) kuivasin ohuella Wettexillä teltan ulkopinnat. Kahvin juotuani join kuksallisen monivitamiiniporetta. Sitten kuksa vapautuikin mysliä varten. Mysliksi olin ostanut jotain perus hedelmämysliä, jonka paahdoin kuusenkerkkäsiirapilla vähän kaloririkkaammaksi. Lisäsin mysliin aamuisin välillä maapähkinöitä ja toisinaan kaurahiutaleita. Pari teelusikallista maitojauhetta ja loraus vettä viimeisteli kuitupitoisen aamiaisen. Join myslin syömisen jälkeen kuksasta vettä sen verran, että se huuhtiutui puhtaaksi.

Aamupalan ajan tutkin karttaa. Aina.

Kun ruumis oli ravittu, oli aika pakata kamat kasaan. Pakkasin kaikki kamat kuivapusseihin, joten oli helppo aina heitellä nyssäkät pihalle rinkan viereen odottamaan telttapakettia. Kajkan isossa osiossa oli siis teltta, viiden päivän ruuat, makuupussi ja vaatepussi. Ruokailuhommat ja päiväkirja oli alaosastossa ja kaikki muu sivutaskuissa.

Kun kaikki oli pakattu, rinkka selkään ja liikenteeseen. Joskus lähdin vasta klo 11-12 liikkeelle, jos aamu oli ollut kovin sumuinen tai sateinen. Annoin teltan kuivua rauhassa päivän kirkastuessa. Ulkoteltan sisäpinnalle kertyi kylminä ja kosteina öinä jonkin verran kosteutta ja sitä ei oikein wettexillä pystynyt kuivaamaan. Annoin luonnon hoitaa homman. Eikä minulla mikään kiire ollut muutenkaan! Sumuisina aamuina oli ihan mielettömän hienoa seurata, kuinka tuntureita ja muita yksityiskohtia alkoi erottua hernerokan hälvetessä. Toisinaan sumu kaikkosi hyvinkin nopeasti, mutta joskus siihen meni monta tuntia.

En syönyt tiettyyn aikaan. Söin kun tuli nälkä. Ja syönnin ajaksi otin tietysti kengät pois. Riippui hyvin pitkälti maastosta ja kelistä, miten äkkiä lounasaika tuli. Yleensä kuitenkin viimeistään klo 14-15. Lounaspaikaksi yritin valkata paikan, jossa oli vettä, koska lounas oli ainoa pakko-tiskata-ruoka. Lounaiksi olin valmistanut kotona murskatuista nuudeleista, kuivatuista kasviksista, sienistä ja soijarouheesta valmiita pöperöitä, joita tarvitsi vain keittää hetki. Näihin ruokiin lisäsin yleensä kuivaporoa, paahdettua sipulia ja siivutin puukolla parmesaanijuustosta kiehkuroita. Se juusto oli todella luksusta! Suosittelen sydämeni pohjasta!!! Lounaan kiehuessa olin ottanut toiseen trangian kattilaan vettä valmiiksi, että sen sai nostaa kiehumaan samoille tulille heti, kun aloin syömään. Siinä kiehui siis kahvi- ja tiskivesi. Jälkiruuaksi otin kuksallisen kahvia, suklaata tai suklaakeksin/muutaman ja huikat viskiä. Lounasviski oli ihana keksintö. Se oli arjen luksusta, jota harvemmin kotona tulee tehtyä. Lounaan päälle saatoin ottaa pienet nokoset tai ihan vaan tuijottelin tuntureita. Se tiskivesi oli niin kuumaa, että tiskiainetta ei tarvinnut. Tiskiharjana käytin variksenmarjan kasvustoja.

Sitten matka jatkui. Kävelin, kunnes tuli nälkä. Itse asiassa opettelin tunnistamaan itsessäni kohta-muuten-saattaa-tulla-nälkä-piirteet, ja kaivoin välipalaa esiin jo siinä vaiheessa. Minullahan kun ei ollut mukana ketään, kenelle olisin nälkäkiukkua vuodattanut. Välipalaksi otin sekaisin maapähkinöitä ja taatelipohjaista energiapatukkaa (ei sula helteessä niinku suklaiset tekee). Ja vettä, paljon vettä. Näitä välipalahetkiä oli yleensä pari ennen iltaruokaa.

Mahdollista telttapaikkaa aloin katsella, kun aloin olla väsynyt. Yleensä paikka löytyi kuuden ja kahdeksan välillä. Jos halusin ylös tunturin laelle (yleensä halusin), varauduin yöpymiseen täydellä litran vesipullolla. Purojen varsilla ja alhaalla on yleensä yöllä kylmempi ja illalla enmpi pieniä iniseviä ystäviä. Ensin teltta pystyyn, sitten heitin sisään makuualustan täyttymään, purin rinkasta keittimen ja muut tarvittavat. Taiteltavan makuualustan laitoin istuinalustaksi teltan suuaukolle ja aloin keittämään vettä ruokaan. Joka ilta söin BlåBandin retkiaterian. Ja ei mennyt maha sekaisin eikä alkanut tympimään. Itseasiassa loppuajasta ne alkoivat maistumaan niin hyvin, että söin sellaisen välillä myös lounaaksi. Aiemmin en ollut jaksanut syödä sitä kokonaan, mutta nyt pussillinen meni heittämällä napaan. Tais olla energia tarpeeseen!

Ruuan päälle otin magnesiumsitraattia ja allergialääkkeen. Joskus otin yömyssyn, joskus en. Joskus menin suoraan nukkumaan jo klo 21, joskus sinnittelin vielä puolikin tuntia hereillä valokuvaillen tai päiväkirjaa kirjoitellen. Joka ikinen ilta viimeinen asia, mitä ennen nukahtamista tein, oli karttojen tutkiminen. En käyttänyt reissussa ollenkaan kompassia, vaan luin karttaa. Joskus tarkastin gps:llä olinko siellä, missä kuvittelin olevani ja yleensä kyllä olin.

Joka kerta, kun söin, kirjoitin päiväkirjaa. Olin aiemmilla reissuilla kirjoittanut vain iltaisin. Silloin tarinat on jääneet aika tylsiksi ja kuiviksi väsymyksen takia. Nyt pakkasin päiväkirjan ruokien ja keittimen kanssa samaan lokeroon, joten tuli kirjoitettua kaikki fiksut ajatukset ylös!

Karttojen lukemisesta kehkeytyi vieläkin mieluisampi harrastus kuin mitä se oli ollut minulle aiemmin. Rakastan karttoja. Voisin tuijottaa niitä aamusta iltaan. Olen harkinnut kartoilla tapetoimista ihan tosissani.

And shortly in english:

Daily routine in a 4 week solohike

A month is a long time to be alone. All the habits you have at home don`t nessessary work in the fjelds. After one week I had observed myself and the nature my trip started to go like this:

I woke up in the morning when I didn`t want to sleep anymore. Most nights I slept 10-12 hours. Sometimes 14. Crazy! I woke up at 8 or 9. When it was raining, I watched from the doorway what`s going on and I went back to my sleepingbag.

After going to ”toilet” I boiled some water to my instant coffee. While the coffee was cooling (I don`t like boiling hot coffee) I dryed the tent with dishcloth. After drinking the coffee I drank a multivitamin effervescent, then my kuksa was free to my granola. I had bought some basic fruit muesli and roasted it with syrup to have more calories. I sometimes added some peanuts and flaked oats to give some variation. Two teaspoons of milk powder and a little of water made my breakfast perfect. After eating I drank a little bit of water so my kuksa was clean again.

During the brekfast I was reading my maps. Every single morning.

When I was full, it was time to pack.

Sometimes I was ready to go as late as 12 o`clock, if the morning was foggy or rainy. If the tent was moist, I let the nature do the drying, I wasn`t in a hurry anyway! In a foggy mornings it was beautifull to watch how the fjelds and other shapes of the scenery started to come out of the mist.

I didn`t eat in a certain time. I ate when I got hungry. And when I was eating, I took my shoes off. When it was time to eat my lunch, I tried to find a place with water, because my lunch was the only food when I had to wash dishes afterwards. I had prepared my lunches from crushed noodles, dried vedgies, mushrooms and soy so I had to cook them only for a short while. I usually added some dry reindeer, smoked onion or parmesan to my food. While I was eating, I put other kettle of water to boil. It was for my dessert coffee and for the washing up. For a dessert I had a cup of coffee, chocolate or a biscuit and a shot of whiskey. A lunch whiskey was a wonderful invention! It was a luxury moment in every day, something you just don`t ever do at home. After lunch I sometimes took a nap or just layed down and watched the fjelds or clouds. My dishwater was so hot, that I didn`t need any soap. As a dish brush I used crowberry branches.

Then I walked. I walked till I got hungry. Actually I learned how to recognize a feeling when I am almost hungry and started to eat already then. I didn`t have anybody with me who I could crank my hunger for. For a snack I had energybars with nuts. And I drank water. A LOT of water. I usually had couple of snack breaks before dinner.

When I started to feel tired, I started to look for a good place for my tent. Usually it was around 6-8 o`clock. If I wanted to put my tent higher on a fjeld (I usually did), I made sure that I had my one litre Nalgene full of water. Close the streams and down in a valleys there is usually a lot colder and there are a lot of mosquitos. At first I put up a tent, put my sleeping mat inside to fill up with air, unpacked my stove and other gear what I needed. My folding sleeping mat was my seat in a doorway. Then I started to boil water for my food. Every night for a month I ate a BlåBand expedition meal.

After dinner I took some magnesium citrates and a allergy pill. Some nights I took a mouthfull of whiskey, some nights not. Sometimes I got straight to sleep at nine o`clock and sometimes I took photoes and wrote my diary till 9.30. Every night the last thing I did before I fell a sleep was to read maps. I didn`t use a compass at all, I just read the map. Sometimes I made sure where I thought I was with a gps.

Every time I ate, I wrote my diary. My previous hiking trips have had a boring writings, because I had wrote just before going to sleep. This time I packed my diary in the same place where my food was, so I got all my brilliant ideas and thoughts on paper!

Reading maps became even more pleasant hobby for me than it was before. I just love maps! I could watch them all day long. I have actually considered having maps as a wallpaper.

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

hiking, kesävaellus, solohike, vaellus, yksinvaellus

Kuukausi erämaassa, mitä jäi käteen.

Kun lähdin kuukaudeksi yksin vaeltamaan, odotin monenlaisia asioita. Myös pelkäsin. Tiesin, että pään sisällä tapahtuu jotain, mitä ei tapahdu kotona.

Olin varautunut siihen, että minua pelottaa alussa olla yksin. Ei pelottanut. Ei missään vaiheessa. Se oli kummallista! Tunsin päinvastoin olevani sitä enemmän turvassa, mitä kauempana asutuilta seuduilta olin. Massiiviset tunturit ja silmänkantamattomiin avautuneet maisemat saivat minut rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Se oli jotain, mitä on vaikea selittää. Erämaasta tuli minulle joku, joka piti minusta huolen. Se oli ystävä, joka antoi minun olla oma itseni. Se ei myöskään lannistanut liian suurilla odotuksilla, kun tajusin itsekin olla kohtuullinen.

Minä pelkäsin tylsistyväni, kun lukemiset loppuivat reissun puolimatkassa. Pelkäsin turhaan. En tarvinnut karttoja kummempaa lukemista. Saatoin istua maassa ja katsella veden virtaamista purossa parikin tuntia liikahtamatta. Katselin tunturin rinteen muotoa, sen kiviä ja kasveja. Kaikki oli paikallaan. En löytänyt mistään mitään vikaa. Opin kuin vahingossa tyhjentämään päästäni kaikki ajatukset silmänräpäyksessä. Pilvien liikkeitä seuraten sai ajan kulumaan rattoisasti. Pidin myös sileää kiveä nyrkkini sisällä ja odotin sen lämpenemistä.

Ymmärsin matkan aikana sen, että minä tarvitsen yksin oloa. Olen tarvinnut sitä jo vuosia, mutta joku siinä oli pelottanut. Voin nyt olla yksin olematta yksinäinen. Luonto puhdisti pääni ja antoi minun vain olla. Lupasin itselleni olla unohtamatta kokemaani. Lähden joka syksy yksin erämaahan ja annan itselleni luvan unohtaa kaikki arjen huolet ja paineet. Kotona ollessa voin painua lähimetsään ja harjoitella pään tyhjentämistä ilman tunturimaisemaa.

Se ainakin on myönnettävä, etten ole sama ihminen kuin lähtiessä. Enkä kyllä haluaisikaan. Luotan että kaikki menee ihan hyvin.

Tänne minä kiipeän kun haluan rauhoittua. Ei ihan tunturimaisema, mutta Päijänne kelpaa kyllä toistaiseksi.

1 kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

hiking, kesävaellus, solohike, vaellus, yksinvaellus

Fjellun putous – Kevon reitti Kenestuvalle (9)

Ihmettelin illan mittaan Fjellun meininkiä. Paikkaan oli rakennettu useita nuotiopaikkoja pöytineen ja penkkeineen, oli kaksi huussia, kaksi katosta, joissa oli telttojen alle laitettavia puisia lavetteja. Paikalle valui koko ajan lisää porukkaa ja lopulta siellä oli varmaan kymmenen telttakuntaa.

”Ei minua kyllä ihmiset haittaa, mutta onhan tämä aika paljon kun miettii, miten rauhassa on saanut olla viime aikoina!”

Olin tosiaan ihan hämilläni ja ihmeissäni moisesta ihmismäärästä. Oli sellainen olo, että on jossain leirintäalueella. Yritin köllötellä teltassa ruuan jälkeen, mutta myyrät herättivät. Ne mokomat ehti nakertaa rinkan lantiovyön taskuun reiän, josta oli käyty pähkinävarkaissa.

Illalla laitoin tulet. Oli kunnon puita ja sain vuoltua taittoveitselläni niistä kiehisiä. Kelopuut paloivat hienosti ja sain vaatteisiini vihdoinkin savuaromia! Rakastan savun tuoksua vaatteissa ja hiuksissa. Hajuvesiä en voi sietää. Joku juttu minua tehdessä on varmaan mennyt vähän vinksalleen…

Ilta juteltiin tulen äärellä kolmen vaeltajapimun kanssa, jotka olivat olleet myös Kuivin kämpällä. Nuotio oli suorastaan hypnoottinen ja se voimisti puheripulini äärimmilleen. Söin vielä toisen illallisen ennen nukkumaan painumista.

Aamulla en pitänyt kiirettä. Teltta oli tosi kostea, putous aiheutti kanjonin pohjalle trooppisen ilmaston. Hyvästelin vaeltajakolmikon, he jatkoivat Sulaojan suuntaan. Itse lähdin kohti Kenestupaa ja ensimmäiset kolme kilometriä kuljin samaa polkua kuin edellispäivänä.

Jalkani oli tosi kipeä ja turvoksissa. Jouduin kävelemään särkylääkkeiden ja sisun voimalla. Korkeanpaikankammoni ei olisi antanut periksi helikopterikyydille, eikä se kyllä olisi ollut muutenkaan vaihtoehtojen listalla. En aikonut jättää kesken kun ainoastaan siinä tilanteessa, että luu törröttää ihosta ulkopuolella. Olin valmis kiskomaan itseni perille vaikka käsivoimin. No, onneksi Burana peitti kivut aika tehokkaasti ja kahlaamoissa turvonnut jalka sai kaipaamaansa kylmähoitoa.

Jonkun matkan jälkeen näin maastopukuisen parivaljakon jumppaamassa polun vierellä. Olin vaihtanut muutaman sanan heidän kanssaan jo putouksella. Kyseessä oli isä ja noin 13-15 vuotias tyttö, jotka harrastivat retkeilyä perinteisillä menetelmillä. Heillä oli valtavat putkirinkat, armeijan ylijäämävaraston vaatteet ja kengät, tytönkin rinkka painoi 25 kiloa. He vaelsivat aina tunnin ja sen jälkeen oli 10 minuutin taukojumppa. Kukin tyylillään. Arvostan moista touhua, mutta itse haluan tehdä asiat vähän nykyaikaisemmin (siis helpommin). En esimerkiksi ottaisi kumisaappaita ja lenkkareita maihareiden lisäksi ”varakengiksi” mukaan, enkä ottaisi hernekeittoa säilykepurkissa. En myöskään vaeltaisi paksussa puuvillapuvussa, etenkin jos aurinko porottaa täydeltä terältä ja varjossa on lämpöä 25 astetta.

Lounaalla näin kaikki tutut naamat, jotka olivat olleet Fjellulla yötä. Vaikka lähdin paljon myöhemmin liikkeelle, sain heidät kiinni. Kipeytynyt jalka aiheutti vähän turhaa kiirehtimistä, halusin vaan nopeasti aina seuraavaan lepopaikkaan ja halusin käyttää lääkkeen vaikutusajan tehokkaasti. Polku Kevolla oli kivistä. Polun kohta oli rapautunut ympäröivään maastoon todella helposti erottuvaksi uraksi, joka oli välillä kuin oja. En ollut kovin haltioissani. Maisemat olivat toki hienoja, mutta jouduin niin lujaa keskittymään askeleisiini, että nautiskeleminen jäi aika vähälle.

Lounastauolla juttelin pariskunnan kanssa, joilla oli mukanaan kolme koiraa. He olivat henkisenä tukena kahdessa joen ylityspaikassa. Etukäteen kahlaamot pelottivat vähän, koska kipeä nilkka ja liukkaat kivet eivät olleet ajatuksissani hyvä yhdistelmä. Sandaalit olisivat helpottaneet hommaa kummasti. Sukkasillaan jalat muljusivat vähän miten sattuu ja terävät kivien reunat taas tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa. Muuten kylmä vesi helpotti jalkoja. Teki hyvää saada kengät pois hetkeksi.

14 kilometriä talsittuani tulin paikkaan, jossa olin ajatellut olla yötä. Kota oli rakennettu pienen lammen rannalle. Virtaavaa vettä ei ollut ja paikka oli muutenkin vähän ankea. Meitä oli paikalla kolme eri telttaporukkaa ja mietimme kaikki, ketä kaikkia paikkaan oli vielä tulossa. Ahtaaksi olisi käynyt. Mieskaksikko oli keittänyt itselleen juomavettä. Minä otin lisää särkylääkettä ja päätin lähteä muiden lailla jatkamaan matkaa. Miehet lupasivat katsoa perääni, tai pikemminkin odotella minua välillä, jos minua ei näy tai kuulu. Mahtavan avuliaita! Edessä oli kuitenkin vielä kahdeksan kilometrin matka seuraavalle leiripaikalle. Kevolla ei saa leiriytyä mihin haluaa.

Matka jatkui joutuisasti. En tiedä halusiko miehet minusta niin kovasti eroon, että vauhti oli suorastaan hurja, vai kuvittelinko vaan. Maasto vaihteli tasamaasta hankaliin nousuihin ja laskuihin, kivikoista portaikkoihin. Yli 500 jyrkkää porrasta yhtäsoittoa alkoi jo tuntumaan jossain. Nautiskelun ajat oli ohi, tämä oli nyt sitä paljon puhuttua suorittamista. Suoritin koko reissuni pisimmän päivämatkan 23 kilometriä. Kolmensadan kilometrin maaginen raja tuli ylitettyä. Perillä olin aivan lopussa.

Virittelin telttani epätasaiseen maastoon. Minulle riitti, että alusta oli edes jotenkuten vaakatasossa. Kaksi makuualustaa antoi anteeksi muutamat kivet alla. Myös päivän ajan hankittu väsymys ja fyysinen rasitus antoivat anteeksi kaikki muhkurat teltan alla.

BlåBandin syötyäni sain miehiltä jallulla terästetyn kaakaon. Yleensä yritän kohteliaasti kieltäytyä kaikesta, mutta reissun aikana minulta katosi kaikki kultaiset käytöstavat. Olin niin herkkujen perään, että otin kaiken häikäilemättä vastaan. Suorastaan kiljahdin kyllä, kun minulta kysyttiin halusinko jallukaakaon! Kaakaoiden ajan juteltiin vaellusreissuista ja näytin miehille kahden kartan yhdistelmästä millaisen reitin olin kulkenut. Olihan se kieltämättä aikamoinen reissu, kun sen näki kerralla kartasta! Alkoi itseänikin ihastuttamaan.

Telttani vieressä oli teltta jo silloin, kun aloin omaani pystyttää. Asukkaita en illalla nähnyt, kuulin vain ääniä. Mieskaksikko laittoi telttansa toiselle puolelle, olin siis kahden teltan välissä. Yöllä kuulin kuorsausta molemmista suunnista.

Aamulla olin hereillä teltassa jonkin aikaa ennen ylös kömpimistä. Kuuntelin mysteeritelttalaisten ääniä ja yritin arvailla millaisia ihmisiä he olivat. Kikattelusta ja juttelusta päättelin heidän olevan vasta rakastunut nuori pari. Ehkä jopa ensimmäisellä yhteisellä retkellä ja intoa täynnä. Totuus olikin toisenlainen! Kun nousin teltasta, oli nuotiolla lähemmäs 70 vuotinen pariskunta. He kikattelivat ja naureskelivat toistensa jutuille, puhuivat toisilleen kunnioittavasti ja ihailevasti. Rakkaus ei vain näkynyt läpi, se valaisi koko Kevon kanjonin! He olivat paistamassa avotulilla pekonia ja munia (kyllä, munakenno oli mukana). Sain kuulla heidän olleen koko elämänsä yhdessä. Joka vuosi he käyvät vaelluksella ja sitä reissua varten kunnosta pidetään huolta. Vaellus on vuoden kohokohta.

Kun he kuulivat minun matkastani, sain positiivista palautetta. Sain myös siivun rapeaksi paistettua pekonia ja se maistui paremmalle kuin viiden tähden luksusannos huippuravintolassa. Minä ihailin tuota pariskuntaa enemmän kuin lapsena Dingoa ja päätin tehdä kaikkeni, että saisin edes hitusen heidän kaltaistansa elämää vanhetessani. Elämää täynnä seikkailuja ja lämpöä!

Lähdin jatkamaan matkaa mieskaksikon mukana. Varmistin heille, etten halua tuppautua seuraan, vaan kävellä perässä. He lupasivat auttaa kahlaamossa, joka olisi syvempi kuin aiemmat. Helpotti tietää etukäteen, että he olivat valmiita kantamaan rinkkani joesta yli jos en pärjäisi itse. En pannut pahakseni myöskään juttuseurasta, he olivat mukavia huumorintajulla varustettuja retkeilijöitä. Ehkä parasta oli se, että heitä nauratti minun juttuni.

Joen ylityspaikka tuli ja toinen miehistä meni edellä. Vettä oli puoleen reiteen, joten housut oli heitettävä pois. Vesi oli niin kylmää, että jalat turtuivat ihan pökkelöiksi nopeasti. Rinkkani tarjouduttiin hakemaan, mutta päätin kokeilla itse. Ja selvisinhän minä! Tukena olleet köysilenkit ja henkinen tuki auttoivat. Ylityspaikan jälkeen syötiin lounas ja kahvit. Jättäydyin miesten jälkeen, että sain kulkea yksin. Sain heidät kuitenkin kiinni seuraavalla taukopaikalla.

”Maisemat oli hienoja, mutta yllättävän metsäisiä. Välillä näytti ihan Kolilta, sitten Punkaharjulta. Mieli heitteli laidasta laitaan. Haaveilen kotiin menosta, miehen ja lasten läheisyydestä, mutta tämän kaiken jättäminen itkettää ja saa minut surulliseksi. Kaipaan molempia.”

Viimeinen telttapaikka ennen tietä oli pettymys, joten mieskaksikko päätti kävellä Kenestuvalle asti. Lähdin mukaan. Olin niin tunteikkaalla tuulella, etten halunnut jäädä yksin. Olisin kuitenkin itkenyt koko illan. Telttapaikka löytyi kosken rannalta tien läheltä. Kaadoin itselleni loput Karjalan Balsamit ja kippistin itselleni. Meinasi itku päästä! Helpotuksen tunne, jalkojen kipu ja tietoisuus siitä, että koko reissu kokemuksena oli jäämässä taa saivat pään sisällä olon levottomaksi.

Ilta juteltiin kaikkea luontopainotteista, lapsista, vaelluksista, retkeilytarvikkeista. Toisella miehistä oli jänniä valintoja. Mukana oli kruunukynttilän kokoisia sytytyspaloja (joita käytettiin joskus kolmekin nuotion sytyttämiseen, niitä riitti), maitoa kahden desin purkeissa (kyllä, oikeaa maitoa eikä mitään maitojauheita), mutta makuualustana oli pelkkä millin paksu pehmustettu avaruuslakana. Meillä oli hauska ilta!

”On ollut niin paljon hienoja hetkiä, että kestää varmaan tovi ymmärtää tämä kaikki. Ja kestää tajuta mitä tämä kaikki teki minulle, miten se muuttaa arkeani ja ajatusmaailmaani. Se ainakin on selvää, että olen ihan eri ihminen kuin ennen lähtöä.”

Aamulla nieleskelin itkua. Viimeinen yö oli nukuttu. Hyvästelin kädestä pitäen miehet sanomalla, että oli ilo ja kunnia viettää kanssanne tämä lyhyt, mutta merkittävä ajanjakso elämässäni. Kävelin tien poskeen ja nostin peukaloni. Liftasin kotiin nopeammin, mitä olisin matkannut käyttäen bussikyytejä. Kotimatkalla näin syksyn ensimmäisen pimeän illan ja taivaalla loisti uskomattoman hienot revontulet. Se oli hieno loppunäytös reissulleni.

Kilometrejä kertyi yhteensä 321. Kevolla kamerani akku loppui ja puhelimellakin sain räpsittyä vain pari hassua kuvaa. Kaikki on kuitenkin omassa takaraivossa tarkasti tallennettuna.

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

fjellun putous, hiking, kenestupa, kesävaellus, kevon kanjoni, kevon reitti, paistunturin erämaa, solohike, vaellus, yksinvaellus

Kuoppilasjärvi – Erttetvarri – Paistunturit (7)

Kuoppilasjärven tuvalla oli kaksi kokeneemmassa iässä olevaa naisihmistä ja ihana pystykorvainen koiruus. Kuulin mahtavia tarinoita menneistä vaelluksista ja pojasta, joka oli soutanut hirmuisen matkan lemmikkihamsteri veneessään. Meillä oli mukava ilta! Ikä on vain numeroita, kun sattuu hyvä porukka koolle. Taisimme kaikki oppia toisiltamme jotain.

Tuvalla söin ja kävin ennen unille kömpimistä liottamassa jalkoja puron jääkylmässä vedessä. Ai että se teki hyvää! En uskaltautunut uimaan vaelluskonkareitten tapaan, olen oikea nynny kylmässä vedessä uimisen suhteen.

Aamulla annoin naisten puuhastella rauhassa aamutouhunsa, makoilin itse laverilla untuvapussi peittonani. He jatkoivat kohti Utsjokea ja kerroin heillä olevan upeita maisemia edessään. Pihalla hyvästeltiin ja otettiin valokuvia, menin sitten hetkeksi nauttimaan hiljaisesta tuvasta. Purin kaikki ruuat laverille eri kasoihin (välipalat, aamupalat, lounaat, illalliset) ja järjestelin ne rinkkaan fiksummin. Harkitsin välipäivän pitämistä, mutta en malttanut. Päivä oli liian kaunis moiseen. Pitkitin lähtöä kuitenkin iltapäivään, mittarissa pojotti +25 varjossa ja se tuntui aika hikiseltä rinkankantokeliltä tuulettomilla tuntureilla. Siivosin mökin huolella ja lähdin matkaan. Päätin edetä mielummin lyhyen matkan päivässä. Jalkaa vihloi yhä enemmän, joten en halunnut kasata etenemisen suhteen paineita.

Jätin Kuoppilasjärven kämpän taakseni ja jatkoin kohti Erttetvarria. Matkalla oli todella kuivaa ja karua maisemaa. Istahdin isolle kivelle pitämään taukoa. Huomasin siinä olevan isoja granaattiläiskiä. Vähän matkaa tasaista kuivaa maata talsittuani näin edessäni ison kiven, jonka päällä oli vaaleampi kivi. Lähemmäs tultuani tajusin päällä olevan kiven muistuttavan ihan selvästi suden päätä! Huskyn omistajana innostuin kovasti näkemästäni, aloin hetkeksi ikävöimään koiraani Moskua. Kun kiersin kiven taakse, oli siellä iso luu. Ties vaikka suden jättämä!

Porot seurasivat minun touhujani kauempaa. Niitä oli paljon!

Olin lukenut karttaa vähän huonosti ja saavuin Erttetvarrin viereiselle tunturille enkä Erttetvarrille. Näin jo vanhan poroerotusaidan. Välissämme oli kuitenkin suo, jonka kierrettyä jouduin kävelemään pari ylimääräistä kilometriä.

Perillä olin yhdeksän aikaan illalla. Auringolla oli taas oranssit valot päällä ja se loi pitkiä varjoja tuntureille. Tipautin rinkkani maahan ja melkein unohdin sen olemassaolon samantien.

Poroaita oli yksinkertaisesti ihan mieletön! Olin nähnyt paikasta kuvia aiemmin, mutta ne eivät tehneet sille oikeutta. Kymmeniä metrejä kivistä ladottua aitaa mutkitteli keskellä ei mitään. Ne muodostivat kaaren, johon johtavia kiviaitoja oli jatkettu tunturikatajien kuolleilla käppyräisillä rungoilla.

En voinut kun ihastella hengästyttävää rakennelmaa. Minulle tuli mieleen Egyptin pyramidit, että tämä oli saamelaisten versio kivirakennuksista. Tässä vain oli jotain järkeä, tätä oli käytetty työhön eikä hautapaikaksi. On vaatinut melkoista omistautumista ja ryhmätyötä saada moinen aita rakennettua. Ja kaikki on saatu aikaan käsivoimin, ilman mönkijöitä tai traktoreita.

Vaikka aita on rakennettu varhain 1800-luvulla, oli se vielä uskomattoman hyvässä kunnossa. Puisia portteja on tietysti myöhemmin uusittu.

Otin kaiken irti auringon pehmeästä valosta ja otin paljon kuvia. Nälän kouristellessa mahaa aloin etsiä teltalle paikkaa kivisestä maastosta. Se osoittautuikin vähän kinkkisemmäksi operaatioksi… Harkitsin jopa poroaidan sisäpuolella yöpymistä, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että se olisi sopimatonta. Löysin paikan ihan poroaidan portin vierestä.

Asettelin kaiken paikalleen sillä aikaa, kun BlåBand muhi valmiiksi pussissa. Istuskelin oviaukossa ja söin hyvällä ruokahalulla.

Huomasin ison linnun lentävän ympyrää teltan yläpuolella. Se tuli alemmas koko ajan, lopulta näin sen olevan aika iso pöllö. Lintu varmistui suopöllöksi. Se tuli lopulta seisomaan todella lähelle telttaani kiviaidan päälle. Se tuijotti minua. Tuijotus tuntui pistävältä ja se kesti kauan. Sitten pöllö häipyi.

Jonkun aikaa tutkin karttaa oviaukossa ja kun katsoin vastapäätä olevia maisemia, näin jotain jännää! Vastapäisen tunturin rinnettä juoksi alaspäin joko karhu tai ahma! Vauhti oli kova ja liikkuminen täysin erilaista kuin poroilla, erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Olento oli kuitenkin sen verran kaukana, etten varmaksi voinut sanoa kumpi eläin se oli. Salamana se oli alhaalla kohdassa, johon en nähnyt, enkä enää koskaan saanut sitä silmiini vaikka kuinka yritin tarkkailla maastoa.

Sitten se samainen suopöllö tuli takaisin. Se lensi taas kaarta teltan yläpuolella ja laskeutui samalla koko ajan alemmas. Lopulta se oli jo ihan (liian) lähellä! Minua alkoi vähän pelottamaan!!! Pöllö otti vähän etäisyyttä hetkeksi vain tehdäkseen syöksyn teltan oviaukkoa, siis minua, kohti!

Tässä vaiheessa katsoin aiheelliseksi vetää itseni kokonaan absidiin ja vedin oven vetoketjun kiinni niin nopeasti kuin pystyin. Olin ihan paniikissa! Etsin käsiini aperitiivipulloni ja otin pitkän kulauksen venäläistä villiyrttikatkeroa. Sydän hakkasi kuin maratoonin juosseella. Otin huikan lisää viinaa ja siirryin ”turvaan” sisätelttaan. Kyllähän kaksi kangasta pitää karhut, ahmat ja pöllöt paremmin loitolla kuin yksi!!!

Silloin en olisi halunnut olla yksin. Ajattelin paikan varmaan olevan noiduttu. Eläimet halusivat päästä minusta eroon ja siksi pelottelivat minua. Aperitiivipulloni vajui jonkin verran sinä iltana. Ajattelin, että jos karhu tai ahma minut raatelee ja pöllö nokkii silmät päästä, on minun mukavampi ottaa se kohtelu vastaan pienessä pöhnässä.Aamulla aurinko paistoi suoraan telttaan ja minulla oli kuuma, todella kuuma. Halusin äkkiä pois. Pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan matkaa ilman aamupalaa. Söin aamiaisen vasta Linkinvarrilla ja nautiskelin komeista maisemista. Tein hölmöjä suunnistusvirheitä ja kävelin edestakaisin muutaman kilometrin. Näin matkalla pienen puron, jonka kymmensenttisessä vedessä polski tammukoita. Liian pieniä kuitenkin pannulle laitettaviksi.

Olin ostanut Uulan säästöstä Utsjoelta näkkäriä ja ajattelin nauttia reissun ensimmäisen kerran leipää. Huomasin kuitenkin voin olevan aivan pilalla. Paljas näkkileipä maistui ihan pahvilta, joten rinkka keveni näkkäripaketin verran lisää.

Yhdellä kivellä istuessani alkoi päässä humista. Näin todella kauas. Ei tuullut yhtään. Tajusin, etten kuullut mitään ääniä! Oli niin totaalisen hiljaista, että korvissa alkoi kuulumaan ihan omituista huminaa. Tämä oli taas tilanne, jollaista ei voinut kuvitella etukäteen. Enkä olisi uskonut, jos joku muu olisi kertonut. Otin mukavan asennon ja imin hiljaisuutta itselleni varastoon. Tätä hetkeä olisi hyvä muistella kotona, kun äänivallit paukahtelee lapsiperheen arjessa.

Maastossa alkoi olla värejä. Vanhojen jokiuomien pehmeämuotoiset penkereet punersivat alkavan ruskan kourissa. Haluaisin vielä nähdä ruskan joskus täydessä loistossaan.

Laitoin teltan Juovvaskaidin juurelle Carsejohkan taakse. Illalla auringon viereen ilmestyi sivuaurinko. Se näytti ihan liekiltä, joka oli värittynyt sateenkaaren väreillä.

Seuraavana päivänä oli tavoitteena päästä Paistuntureiden lähituntumaan. Mietiskelin miten kipeytynyt jalka toimii, luvassa oli kivikoita ja suota.

”Eilen illalla katsoin itseäni peilistä. Mulle on ruskettunu hauskat posket! Ihan niinkuin lapsena laitettiin poskipunaa, jos salaa pääsi äidin meikkeihin käsiksi. Mulla on nyt kestoversiot! Hattu varjostaa hyvin, mutta vissiin posket saa väriä.”

”On täällä kyllä ihanaa. Nytkään ei kuulu mitään ääniä. Yksinäinen poro syö lähellä suoalueen reunassa. Ihan teltan vieressä on pieni puro, jossa on niin kirkasta vettä, ettei sellaista ole olemassakaan. En ole vielä kertaakaan tällä reissulla maistanut vedessä mitään sivumakuja.”

”Yhtenä päivänä puroa ylittäessäni astuin aika ison kiven päälle ja se liikahti. Minulle tuli paha mieli. Ajattelin, että sen ison kiven liikkumisen takia puro alkaa muuttamaan uomaansa. Hirveä sekaannus yhden kiven takia! Toisaalta taas olen miettinyt jossain kävellessäni, että onkohan kukaan ihminen ikinä kävellyt juuri tästä. Että tässä minun jalan alla ei välttämättä ole koskaan ihmisen jalka astunut. Hassuja ajatuksia.”

Pääsin kuin pääsinkin Roavveoaiville. Teltta oli ihanalla paikalla Cársejohkan rannalla. Massiiviset Paistunturit näkyi edessä ja sivulla Norjan lumipeitteiset tunturit.

”Ihan uskomatonta että olen täällä! Siis en aina toisinaan meinaa uskoa tätä kaikkea todeksi. Pilviä kertyy taivaalle. Aurinko laski ja värjäsi taivaan pinkiksi. Càrsejohkan kymmensenttisessä kohdassa kalat hyppii ihan hulluna.”

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

erttetvarri, hiking, kesävaellus, kuoppilasjärvi, paistunturin erämaa, solohike, vaellus, yksinvaellus

Paistunturit – Guivi – Fjellun putous (8)

”Tämä on uskomattoman upea paikka! En oikein osaa sisäistää tätä kauneutta kerralla. Tässä pitäisi olla viikko ja tehdä pieniä retkiä tuntureille. Kun niitä katsoo tästä alhaalta joen rannasta, näyttää ne niin massiivisilta, että alkaa väkisinkin kunnioittamaan luontoa ja luonnonvoimia. Eilisistä pilvistä ei näy jälkeäkään, taivas on sininen ja pienten hentojen utupilvien läikittämä.”

Teltta oli erikoisella hiekkapohjaisella tasangolla, jonka reuna valui jokeen metrin parin pituisena soravyörynä. Tasangolla oli joku pitänyt kauan sitten kotaa, paikassa oli sahattuja katajanvänkyröitä ja muutama kivi, jotka olivat selvästi olleet kotakankaan helman painoina. Hiiltyneitä puunkappaleita lojui osittain kaarnikkakasvustojen seassa. Upean telttapaikan oli siis ”löytänyt” joku muukin joskus.

Vaikka kuinka yritin ikuistaa paikkaa valokuviin, ei niihin tunnelma välittynyt. Täysin harmaat kiviset tunturit vieressä antoivat aivan omanlaisensa karun leiman maisemaan. Gàimmoaivi oli kuin kaikkien näkemieni tuntureiden äiti ja tunsin olevani turvassa näiden massiivisten muodostelmien kainalossa.

Vaikka paikka oli kaikkea, mitä telttapaikaltaan voisi toivoa, lähdin jatkamaan matkaa kohti Guivia. Paistunturin erämaan korkein huippu veti minua puoleensa magneetin lailla.

Matkalla ihmettelin, miten paljon kuivempaa joka puolella oli, kuin Kaldoaivissa. Pikkupurot oli kuivuneet kokonaan ja isommissakin puroissa vesi näytti olevan aika vähissä. Pidin visusti huolen, että täytin vesipulloani aina, kun mahdollista. Kummallisen hiekkakumpareen päällä tutkin pitkät tovit kiviä. Kävelin alhaalla tuntureiden välisessä laaksossa kipeää jalkaa lepuuttaen. Maasto oli helppoa kulkea. Se oli tasaista, eikä siinä kasvanut variksenmarjoja korkeampaa kasvustoa. Molemmin puolin kohoavat tunturit ja laakson pohjalla mutkitteleva joki tekivät muutenkin kävelystä helppoa, ei edes muistanut kantavansa painavaa rinkkaa tai omistavansa puolikuntoisen raajan. Mietin miten mahtavaa olisi tulla hiihtämään noita samoja laaksoja talvella! Tämä olisi hienoa kokea jokaisena vuodenaikana.

Aurinko paistoi kuumasti. Pidin lounastauon joen varrella Guovdoaivin edessä. Heitin heti kengät pois ja upotin jalkani joen jääkylmään veteen. Kylläpä se teki hyvää! Oikealla, siellä mihin olin matkalla, näkyi kaksi syvää kurua. Toisesta valui vettä ja auringon osuessa veteen näytti siltä, kuin pimeästä tunnelista olisi tulossa juna ulos. Joen takana näkyi Kevon luonnonpuiston rajan tolpparivistö. Näky sotki maiseman muuten kauniissa kohdassa. Ajattelin, että vähempikin olisi riittänyt. Tolppia oli vähän turhan tiheässä.

”Nyt en halua riskeerata mitään koiven kanssa. Menen Kevon reitille. Koen sen turvana, jos vaikka oikeasti tarvitsen apua tai en voi enää kävellä.”

Lounaan jälkeen oli voimia kävellä. Kävelin ajatuksissani väärän tunturin huipulle, vieressä oli Guivi. No, komeat maisemat oli sieltäkin… Guiville suunnatessani huomasin reittimerkin ja olin innoissani. Jätin rinkan siihen ja ajattelin, että nappaan sen sitten alas tullessa siitä matkaan, kun jatkan reittiä pitkin autiotuvalle.

Oli ihanaa nousta kivisen tunturin huipulle ilman rinkkaa. Jätin kaiken painolastin alas ja otin vain huiputusta varten tarvittavat välineet kameran lisäksi. Huipulla huomasin ilokseni, että retkeilyreitti tupaa kohti kulkeekin juuri vastakkaisella suunnalla, mihin jätin rinkkani. Pääsin siis nousemaan huipulle ilman rinkkaa ja rinkan kanssa…

Huipulla oli ihan tolkuttoman hienot maisemat. Tai voikohan niitä edes sanoa maisemiksi? Näkyi niin kauas ja niin paljon, että olisi mennyt päiväkausia ottaa näkymistä kaikki irti. Yritin silti. Istahdin kivikasan viereen ja vaan nautiskelin. Auringon paistaessa ihailin vihreän ja harmaan läikittämiä kumpareita, jyrkempilinjaisia jyrkänteitä, laaksoissa kiemurtelevia kimaltavia jokia ja vaaleampina vihreinä alueina erottuvia soita. Taivaalla oli lampaanvillalta näyttäviä pilvenhattaroita ja hentoja haituvia, kuin siveltimen vetoja.

Kurottauduin nostamaan oman kiveni korkean kivikeon päälle. Yletyin juuri ja juuri. Vieressä oli vanha pakki, jonka sisällä oli vieraskirja. Kirjoitin omat terveiseni ja suljin sen odottamaan seuraavia. Vähän tuntui porukkaa huipulla käyvän, jotka vieraskirjasta tietävät. Otin huiputussnapsin vanhasta pikkupikarista ja mietin, että nyt pääsi nämä vermeet arvoiseensa paikkaan. Laatokalta asti raahattu Karjalan Balsami ja yli sata vuotta vanha lasi olivat juhlavaan huippuhetkeen kuin tehdyt. Vaikka tuuli aika kovaa, pitkitin lähtöä ja vain nautiskelin.

Kun vihdoinkin olin rinkkani kanssa Kuivin autiotuvalle johtavalla neljän kilometrin mittaisella polulla, alkoi kivikossa kävely ottaa jalan päälle oikein kunnolla. Jouduin ottamaan lisää särkylääkettä kesken kaiken. Alamäkien luulisi menevän helposti, mutte ne olivat jalalle itse asiassa raskaampia kuin ylämäet. Sauvoista oli suuri apu! Tupa alkoi näkyä ja ajatuksissani siirryin jo laverille makaamaan.

Perille päästyäni oli kämppä tyhjä. Laitoin ruokaa ja tutkin kartan lisäksi vieraskirjaa. Päätin jäädä pitämään välipäivää. Jospa lepo auttaisi jalkaakin jaksamaan. Sain yöpyä tuvassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Illan aikana pilvistyi ja sataa tihuutteli.

Aamulla tein aamutoimet kuten yleensä. Jalat olivat kankeat kuin puupökkelöt ja tajusin lepopäivän olevan enemmän kuin pakollinen. Nukuin jo aamupäivällä kahden tunnin päiväunet ja aloin iltapäivällä potea tekemisen puutetta. Luin kaiken, mitä kämpästä luettavaa löytyi. Ainoita luettavia oli pari mainosta, esite saamelaiskulttuurista ja Mad-lehti vuodelta 1991. Itselläni oli Utsjoelta ostettu ristikkolehti, jota täytin lepopäivän aikana ahkerasti.

Iltapäivällä tupaan tuli kolmen nuoren naisen porukka. He olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Ennen Guivin huiputusreissua he söivät ja huilasivat. Yhdelle reissunaiselle oli tullut pahat rakot jalkoihin ja lainasin huiputusreissulle maastojuoksukenkiäni. Porukan kanssa hierottiin muitakin hyviä vaihtokauppoja. Minä annoin monivitamiiniporetabletteja ja sain karkkeja, minttukaakaota ja ruisleipää. Ruisleipä tosin teki mahani todella kipeäksi, kun en ollut syönyt leipää koko reissun aikana.

Meillä oli mukava ilta reissunaisten kanssa, juteltiin monenlaisia. Kämppään tuli vielä illalla pariskunta, mahtuivat tyhjälle yläpetille. Toisella heistä oli kengästä pohjat irronneet ja yksi reissunaisista lahjoitti apuun retkipatjan paikkauspaketista liiman. Vastineeksi hän sai pikkuruisen viskipullon. Illan aikana kämppään ja pihalle majoittui yhteensä kymmenen ihmistä!

Aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki olivat heti valmiita auttamaan toisiaan ja antamaan vähistään. Ja jokaisella hienoja reissutarinoita kerrottavana! Yksikin oli käynyt Compostela de Santiagossa asti harrastamassa kävelyä. Tunsin itseni melkeinpä amatööriksi reissunaisten rinnalla, vaikka he olivatkin innoissaan minunkin matkastani.

Seuraavana aamuna heräsin pirteänä jo kahdeksalta. Söin aamupalan jo ennen muiden heräämistä. Jalat oli ihan tönkkönä, oikeat mummotolpat. Lähdin silti ennätysvarhain liikkeelle, kello oli puoli kymmenen kun ylitin pihalla olevan puron ja nousin pitkospuille. Jo viiden minuutin kävelyn jälkeen piti kaivaa rinkasta särkylääkettä, jalka oli todella kipeä. Kun lääke alkoi vaikuttaa, askel keveni.

Autiotuvalta lähdettyä oli maasto helppokulkuista. Oli jopa pitkospuita, joita en ollut nähnyt koko reissun aikana missään. Ensimmäiset 7 kilometriä oli helppoa, sitten alkoi vaihteleva osuus. Polku laski jyrkästi alas rotkoon, jossa oli puro, nousi sitten taas ylös. Sitten toinen samanmoinen heti perään. Toisen rotkopätkän jälkeen pysähdyin lounaalle. Halusin heti maistaa yhdeltä reissunaiselta BlåBandiin vaihtamaani pussiruokaa. Oranssin pussin sisältö lupaili herkullista kanaa yrttikastikkeessa, mutta maistui ihan kamalalle eineshutulle. Sain juuri ja juuri puolet nieleskeltyä ja mietin mielessäni, miten isoja eroja valmiissa retkiruuissa voi olla!

Ruuan ja pienten ruokalepojen päälle lähdin jatkamaan kulkua Fjellun putousta kohti. Alkoi suoranainen ryysis! Vastaan tuntui tulevan koko ajan porukkaa. Monien kanssa jäin hetkeksi juttelemaan, osa vain nyökkäsi jatkaen kiireesti matkaa. Tuntui hyvältä kertoa omasta reissusta, kun oli jo niin ”loppusuoralla”. Sain paljon ihmettelyä ja ihailuakin reissustani. Olin tyytyväinen itseeni ja iloinen kaikesta kokemastani.

Maisemat alkoivat muuttua. Näin valtavia rotkoja ja tunsin itseni pieneksi. Kameran akku alkoi vilkuttamaan viimeistä palkkiaan. Tietenkin juuri nyt, kun aloin päästä hienojen kuvauskohteiden luo! Harmitti ihan hirveästi. Särkylääkkeen tehokin alkoi haihtua ja vaikeroin välillä ääneen, jalkaan sattui niin paljon.

Polku alkoi kulkemaan rotkon suuntaisesti. Vajoaman seinämillä kasvoi havupuita ja ohutta rimpula haapaa. Näin myös kitukasvuisia pihlajoita. Polku muuttui portaikoksi. Tuntui että rappuja oli vähintään tuhat, sen verran hankalalta laskeutuminen tuntui. Putouksen kohina voimistui koko ajan.

”Putous oli valtava! Se oli leveämpi kuin Aatun kammilla, mutta ehkä hiukan matalampi. Vettä tuli ihan kamalalla paineella! Telttapaikkoja oli raivattu sinne tänne kiviseen maastoon. Kaksi telttakuntaa oli jo paikalla ja tunnelmallisen kammin avotakassa oli tulet.”

Paistuntureilla olleelta telttapaikalta oli matkaa Fjellun putoukselle 28 kilometriä ja kuljin sen kahdessa päivässä. Välissä pidin lepopäivän. (22.-25.8.2015)

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

hiking, kesävaellus, solohike, vaellus, yksinvaellus

Vetsijoki – Vetsikko – Kuoppilasjärvi (6)

Joen rannassa olin hetken suorastaan kauhuissani. Joki oli ihan hirvittävän vuolas, piti kovaa ääntä ja oli leveämpi kuin olin kuvitellut. Vastarannalla olevalle Vaisjoen kammille kuitenkin olisi päästävä. Sieltä oli ajatus jatkaa matkaa Ailigakselle ja laskeutua Utsjoelle.

Koska kaikki on aina paremmin, kun maha on täynnä, levittelin rantakiville trangian ja aloin pastaa keittämään. Kirjoitin samalla päiväkirjaan: ”Apua mikä joki!!! Oikeasti vähän pelottava. Leveä ja todella vuolas virtaus. Etsin sopivaa ylityspaikkaa aikani ja tarkastin, olisiko moottorikelkkareitin ylityspaikka hyvä, mutta se oli tosi leveä kohta. Se siis pysyy talvella jäässä. Minua ei syvä kohta kiinnosta, päinvastoin.”

”Löysin lopulta järkevännäköisen kohdan suht läheltä kammia, joudun tosin ylittämään kaksi jokea kammille päästäkseni. Vastaranta katsomastani ylityspaikasta näyttää tamppaantuneelta, joten se kielii siitä, että muutkin ovat tästä menneet. Harmi kun ei ole ketään kalastajia, olisin voinut kysyä neuvoa. Toisaalta, opinpahan tekemään itse omat valintani, enkä tukeudu toisiin. Ainoa, mikä tässä hirvittää on se, että kastelen kaatuessani kaikki kamat ja on vielä pitkä matka edessä.”

Yritin monesta kohtaa. Joka kerta, kun olin suunnilleen puolessa välissä jokea, tuntui että kaadun väkisin selälleni. Minua alkoi huimaamaan, kun katsoin virtaavaa vettä yrittäessäni löytää jalan alle uutta kiveä. Vesi oli niin kylmää, että tuntui kuin varpaista napsahtaisi kynnet irti! Vaellussauvat väpättivät vuolaassa virrassa ja pelkäsin niiden menevän poikki. Välillä ne juuttuivat kivenkoloihin ja jouduin tasapainottelemaan limaisilla kivillä ilman tukea.

Yritin yli viisi tuntia ylittää jokea. Olin aivan näännyksissä. En olisi halunnut antaa periksi! Yhdellä ylitysyrityksellä jalkani lipesi ja kaaduin kontilleni. Säikähdin pahanpäiväisesti. Vaatteet kastui, mutta rinkka pysyi selässä kuivana. Pääsin nopeasti ylös vedestä ja menin rannalle nuolemaan haavojani. Polvi oli ihan hellä, tulisi varmaan mehevät mustelmat.

”Kävelin joen vartta ylävirtaan ohi voimalinjan, pitkälti vielä siitä. Ei yhtään potentiaalista ylityspaikkaa. Sitten mietin, että eikös minun ole fiksumpaa lähteä pohjoista kohti, siellähän se Utsjokikin on. Kävelin seitsemään asti. Teltta on mäen päällä, joki kohisee koskena lähellä. Olen ihan totaalisen poikki.”

Entinen eräopaskoulun opettajani oli neuvonut minua Laatokan melontareissulla, että ei sitten pidä epäröidä tehdä reittiin muutoksia, jos tulee yllätyksiä vastaan. Että yksinhän sinä siellä olet, eikä reittiä ole kiveen hakattu. No, tämä kyllä oli aikalailla ylitsepääsemätön este!

Tuli aika kova ikävä omaa miestä, kun tarvoin joen vartta. Hän on kalastanut koskissa varmaan siitä lähtien, kun on oppinut kävelemään. Hän olisi mennyt heittämällä joesta yli ja olisi rohkaissut minutkin menemään. Meinasi itku tulla, otti niin koville luovuttaa. No, myönnän vähän tirauttaneeni.

”En tiedä onko joki aina noin vuolas, vai onko jotain tekemistä sillä, että on satanut joka päivä kahden viikon ajan.”

Vielä seuraavana aamuna karttoja tutkiessani etsin sopivaa ylityspaikkaa, mutta jätin takaraivoon muhimaan mahdollisuuden kulkea Vetsikkoon asti jokea ylittämättä. Niinhän siinä lopulta kävi, etten yli päässyt ja ennalta tehdyt reittisuunnitelmat täytyi unohtaa. Porojen polkuja seurailemalla pysyttelin joen itärannalla. Maasto vaihteli upottavasta suosta tiheisiin pajukoihin ja tunturikoivikoihin, oli kierrettävä jyrkänteitä ja ylitettävä lukuisia Vetsijokeen laskevia puroja ja jokia.

”On tukahduttavan kuuma! Täytyy vielä könytä tunturin yli. Ajattelen hiusten pesua. Olisi ihanaa saada puhdas tukka! Täällä on +24 astetta varjossa. Sen voi triplata, kun kiipeää tunturin huipulle suorassa auringonvalossa 25 kiloinen rinkka selässä!”

Olin ajatellut oikaista Bàrsi-tunturin yli mönkijäuralle, mutta löysin niin uskomattoman maisemapaikan teltalle, etten voinut vastustaa. Ja eipä ollut taaskaan kiire mihinkään. Edessä avautui näkymä Tenolle ja siihen kohtaan, jossa Vetsijoki siihen yhtyy. Tuntureita näkyi joka puolella, myös Norjan lumisia. Oli ihan käsittämättömän kaunista! Oli vielä niin kuuma ja täysin tuuletonta, että makoilin tunturin laella alusvaatteisillani aurinkoa ottaen ja karttaa tutkien.

Tuli myös tutkittua sotavammoja. ”Polvessa on aika ilkeä mustelma. Se on ihan kosketusarka. Mustelmia on myös molemmissa käsivarsissa rinkan selkään nostamisesta ja joessa kaatumisesta. Etenkin oikea olkapää on ihan mustelmilla, koska nostan rinkan ensin sille olalle. Molempiin olkiin on tullut sellaiset kovettuneet nahkaläiskät, jotka on tummemmat kuin muu iho. Jalat on ihmeen ok. Kantapäistä on lähtenyt ohut nahkakerros ja sekin siitä syystä, kun olen jokien ylitysten jälkeen laittanut pelkästään yhdet sukat jalkaan. Siis ei rakkoja vieläkään! Hyttysen puremia on paljon, mutta allergialääkkeitten ansiosta ne eivät kutise ollenkaan. Vasemman jalan sisäsyrjää vihloo välillä kipeästi, ei ole jalat tottuneet tällaiseen menoon. Laihtunut olen oman arvion mukaan 3-5 kiloa.”

Pakkasin rinkasta turhia kamoja eri pussiin, että ne on helppo lähettää postitse kotiin. Löysin maasta pienenpienen hiiren leukaluun kaikkine hampaineen. Ajattelin postireissua. Odotin sitä toisaalta innoissani, mutta olisin mieluummin ottanut paketin metsään toimitettuna. En kaivannut ihmisiä tai hälyä ympärilleni. Postipaketissa odotti minua ruokien lisäksi Paistunturin erämaa-alueen kartta. Paistunturit tuntui lähinnä hypyltä tyhjyyteen, kun en ollut päässyt tutkimaan sen karttaa yhtä huolella kuin olin tottunut reissulla tutkimaan.

Aamulla kävelin mönkijäuralle ja sitä pitkin noin viiden kilometrin matkan Vetsikkoon pikitien varteen. Nostin peukalon pystyyn ja sain heti kyydin. Kaksi kalastajamiekkosta kyyditsi minut Utsjoelle. Sain kuulla Vetsijoessa veden olleen korkeammalla kuin yleensä ja ylittämisen olevan vaarallista. Huojentuneena mietin miten hyvä oli, että mitään pahempaa ei tapahtunut. Lupasin itselleni olla vastaisuudessa entistä varovaisempi.

Hoidin Utsjoella asiat ja jatkoin matkaa luontotuvan kautta. Lähdin Utsjoen retkeilyreittiä pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Olo oli jollain omituisella tavalla haikea. Olin ”viimeisellä etapilla” ja minulla oli kaikki loput ruuat ja tarvikkeet mukanani. Kun tämä osuus on ohi, koko homma on ohi. Hölmönä podin hieman eroahdistusta reissusta, vaikka minulla oli vielä reilu puolitoista viikkoa aikaa olla reissussa! Eihän vaellukset yleensä edes kestä niin kauaa!!!

Olin kävellyt varmaan 3-4 kilometriä, kun vastaan tuli pariskunta. He olivat tosi mukavia! Juttelin varmaan tunnin näiden kokeneiden retkeilijöiden kanssa ja sain ihan hirmuisen määrän hyviä vinkkejä ja neuvoja. Olisinpa sattunut samaan aikaan tuvalle heidän kanssaan, niin olisi ollut koko ilta aikaa turista! He olivat seuranneet netin kautta reissuani, joten minut tunnistettiin itse teossa.

Loppumatka oli hikinen. Pidin taukoja ja puuskutin. Kiipesin yhden tunturin laelle pariskunnan vinkin ansiosta ja näkymät oli henkeäsalpaavan upeat. Otin kuvia ilta-auringon oranssissa valossa kylpevistä tuntureista ja istuskelin hetken nauttien hiljaisuudesta. Sydänalaa suorastaan pakotti, kun oli niin kaunista! Olisin halunnut jäädä siihen paikkaan pidemmäksi aikaa, mutta tuuli kävi navakaksi. Oli jatkettava matkaa.

Tulin rotkomaisen Kuoppilasjärven vierelle, jossa kuljin tupaa kohti ihaillen kauniita maisemia. Askel alkoi kuitenkin painaa ja tuntui, etten pääse ikinä perille. Lopulta olin tuvassa 10 yli 9, nälissäni kuin talviunilta herännyt karhu.

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

hiking, kaldoaivin erämaa, kesävaellus, kuoppilasjärvi, paistunturin erämaa, solohike, utsjoki, vaellus, vetsijoki, vetsikko, yksinvaellus

Aatun kammi – Junkers – seitakivi – Vetsijoki (5)

Heräsin kosteaan ja utuiseen aamuun. Teltan edessä oli kivistä tehty nuotiokehä ja liuskemaisista kivistä kyhätyt penkit. Nautin aamiaista kaikessa rauhassa ja iloitsin huussin styroxreunoista. Pienestä sitä tulee onnelliseksi! Ilma kirkastui vähitellen. Suunnittelin jättäväni kostean teltan kuivumaan siksi aikaa, kun lähden Junkersin hylkyä etsimään. Olisi ihana kävellä välillä ilman rinkkaa.

Kammissa majoittuvasta vaeltajasta ei kuulunut mitään, kun lähdin kävelemään lentokoneen hylylle. Polku johti alas järven rantaan ja lähti kaartamaan vasemmalle jokea kohti. Olipa kevyttä kävellä ilman kantamusta! Tuntui että olisin halunnut juosta. Tuuli puhalsi juuri siitä suunnasta, että pitkä ja kapea järvi ehti kasvattaa kunnon vaahtopäitä.

Joki olikin vähän vuolaampi kuin olin kuvitellut kartan perusteella. Seisoskelin hetken joen rannalla ja mietin miten ja mistä menen ylitse. Sitten vastarannalle tuli pariskunta, jotka aikalailla samantien alkoivat riisua kenkiään ja housujaan. He olivat Puolalaisia, ensimmäistä kertaa Suomessa vaeltamassa. Olivat kovin ihastuneita Kaldoaivin erämaahan. Juteltiin tovi pöllöistä, Lapista ja jokien ylittämisestä. He olivat etukäteen soittaneet Metsähallitukselle ja kysyneet kuinka joista mennään yli. Puhelimeen vastannut oli kuulemma ensin sanonut, ettei tiedä kun ei ole koskaan jokia ylittänyt. Myöhemmin oli tullut neuvo, että ylitys on turvallisinta siitä, missä virtaa pienimmällä voimalla.

Puolalaispariskunta ylitti joen suvantokohdasta, jossa vettä oli heitä melkein haaroihin. Sanoin jääväni miettimään lähdenkö Junkersille vai en, kun he jatkoivat matkaa putoukselle. Ylitin itse joen muutaman metrin päästä, jossa vettä oli nilkkoihin. Vähän nauratti koko homman koomisuus.

Ylitin joen kohdasta, jossa joki jakautui kahtia. Helppo nakki. Otin kengät varmuuden vuoksi pois, vaikka olisi melkein selvinnyt kengilläkin. Jätin sukat jalkaan, ettei jalka lipsu liukkailla kivillä. Ylityksen jälkeen solmin märät sukat vaellussauvoihin kuivumaan.

Otin gepsin käyttöön ja pääsin nopeasti hylyn luo. Näky oli aika lohduton. Kuvissa koneen hylky näyttää aika pieneltä, joten sen koko oli minulle yllätys. Pieni lampi peittyi miltei kokonaan lentokoneesta. Alumiinipinta oli haalistunut ajan saatossa, mutta kone oli yllättävän ”kokonainen”.

Istuin pienellä kumpareella lammen rannalla ja söin välipalaa. Mietin samalla maailman järjettömyyttä, sotaa, roskaamista. Mikä kammottava muistomerkki tämäkin koneen hylky oikeasti oli! Keskellä kaunista erämaata. Saksalainen pommikone on saanut olla rauhassa, ei ole porukalla ollut intoa ottaa siitä osia matkamuistoksi. Lienee syynä poluton taival pitkälle erämaan keskelle.

Poispäin lähdin vähän eri reittiä, halusin kulkea lähellä jokea. Maasto oli todella karua ja kuivaa. Kävelin pienen kukkulan kupeelle ja huomasin sen juurella hienon pienen pirunpellon. Kivet oli pyöreiksi hioutuneita. Pitkulaisen kivivirran päässä oli kivistä kasattu viritys, ihan kuin ylisuuri nuotiokehä. Kivikehä oli minua melkein kainaloon asti, keskellä oli vähän sammalta. Virityksestä näki, että se oli oikeasti todella vanha.

Myöhemmin Utsjoen luontotuvalla asia varmistui, kyseessä oli todella purnu. Niitä on 1800-luvulla käytetty lihan ja kalan säilyttämiseen kellarin tapaan. Jos ihan rehellisiä ollaan, innostuin purnun näkemisestä enemmän kuin Junkersin hylystä. Mietin miten merkittävä tuo kivilatomus on saamelaisille ollut, kun taas pommikone on aiheuttanut pelkkää tuhoa ja kärsimystä.

Keli lämpeni koko ajan. Palasin kammin pihalle. Vaeltajasta ei näkynyt vieläkään mitään, ruokapussi roikkui edelleen oven ulkopuolella katossa hiiriä paossa. Olin syömässä lounasta, kun hän heräsi. Hän näytti minulle kartasta fiksumman reitin palata maastopyöräreitille. Jäin valokuvaamaan kammia sisältä, kun hän lähti jatkamaan matkaa.

Paluumatka oli kuuma. Välillä kuvittelin olevani lännenelokuvassa ylittämässä aavikkoa. Pelkkää vaivaiskoivikkoa ja tasaista maata oli pitkä matka. Huoh. Yhdessä kohtaa kesken kävelyn pöllö lähti lentoon ihan jalkani juuresta. Säikähdin niin, että meinasin lentää selälleni!!! Nyt kävely oli kuitenkin helpompaa kuin mennessä, koska pystyi ottamaan kiintopisteeksi tuntureista mieleisensä.

Kuumuus vei voimat. Olin ihan poikki, kun aloin virittelemään telttaa melkein samaan paikkaan, missä olin ollut yötä tullessakin. Halusin kunnon näköalahuoneiston, joten pystytin teltan melkein tunturin laelle. Sain hädintuskin ruuan laitettua, kun oli niin väsynyt olo. sää oli ennusteen mukaan muuttumassa huonommaksi. Yöllä sitten alkoikin satamaan. Sadetta jatkui ihan jatkuvasti ja päätin pitää huilipäivän. Teltta sai olla kaksi yötä näköalapaikalla, lueskelin teltassa kirjaa, jossa opetetaan ajattelemista. Löysin siitä paljon hyviä vinkkejä omaan elämään.

Sade taukosi hetkeksi ja taivas muuttui ihan käsittämättömän hienoksi! Se oli sinertävän violetti. Menin äkkiä virittelemään pientä kamerajalkaa. Halusin ottaa kuvan, jonka olin nähnyt päässäni jo taukotakin väriä valitessani. Sain otettua sen. Ainoa miinus oli superlikainen tukka, joka ei liehunut tuulessa ihan niin viehkeästi kuin olin toivonut…

Sateen tauottua suunnistin polulta toiselle ja jatkoin siksakkimaista vaeltamista nyt kohti pohjoista. Uusi maastopyöräura oli enemmän polkumainen eikä mönkijäuran jälki. Toisinaan uraa oli vaikea erottaa maastosta. Pidin tästä enemmän.

Sadepilvet tuntuivat ajavan minua takaa. Löysin koko ajan poronsarvia. Sen verran hullu olin, että keräsin kaikki, joita ei ollut kukaan ehtinyt järsimään. Jossain vaiheessa tulin erikoiselle tasangolle, se oli kuin pieni pallokenttä. Sen ympärillä ja itse ”kentällä” oli tosi monet sarvet. Mietin oliko se joku omituinen taistelutanner, jossa sarvipäät käy ottamassa toisistaan mittaa. Minun oli jokatapauksessa alettava jo etsimään irtoremmejä rinkasta ja valittava mistä sarvista raaskisin luopua. Sarvista kertyi helposti muutama lisäkilo kannettavaksi…

Seitakivelle olisi ollut vain muutama kilometri matkaa, mutta jäin tunturin laelle pienen kristallinkirkkaan lammikon viereen yöksi. Näin tunturilta jo sähkölinjan, jota seuraillen seuraavana päivänä suunnistaisin osan matkaa. Tein pienet tulet vaivaiskoivuista, poltin palavia roskia ja keitin vedet ruokaa varten. Tuntui hyvältä saada tuijottaa liekkejä. Ja mukavaa vaihtelua oli myös kyhäillä kivistä nuotiokehä.

Aamulla matka jatkui kohti seitakiveä. Sähkölinjan alittamisen jälkeen alkoi melkeinpä valtatie! Tai siis no, mönkijäurahan se oli, mutta aika paljon ajetulta se näytti. Tie johti paikkaan, jossa oli taloja. Näytti kaukaa ihan mökkikylältä. Kun lähestyin paikkaa, tajusin niiden olevan poromiesten mökkejä ja saunoja. Poroaidat oli kaatuneet maahan ja puuosat osittain lahonneet. Kävelin ”kylän” munalukoin suljettujen torppien keskeltä vähän matkan päässä olevaa kiveä kohti. Mietin mielessäni, että voi että kun oliskin joku sauna auki. Mieluusti olisin maksanut vaikka 20 euroa kunnon löylyistä.

Seitakivi oli upea. Se oli vaalea ison pöllön muotoinen kivi, joka seisoi ylväänä ison tumman kiven päällä. Jalustakiven päällä oli pari isoa sarvea ja pöllön alla kolikoita. Jätin itse kivelle jättimäisiä hilloja, joita olin kouraani kerännyt. Kivi oli upeassa paikassa. Sen takana kohosi jylhä tunturi ja molemmilla sivuilla oli järvet. Ei ihme, että kiveä on palvottu. Kun sitä tuijotti, tuntui aika pysähtyvän. Jonkin aikaa paikalla oltuani aurinko alkoi paistaa tihkusateesta huolimatta. Sateenkaari ilmestyi ihan kiven viereen.

Pidin lounastauon kohteliaan matkan päässä kivestä. Maha täynnä lähdin samaa tietä takaisin kohti sähkölinjaa.

”Tänään on kaksi viikkoa reissua takana ja 160 kilometriä. Ei uskoisi! Tuntuu kuin olisin ollut maksimissaan viisi päivää matkalla. En ikävöi kotiin. Jos antaisin itseni velloa ikävässä, menisi idea ja nautinto koko matkasta.”

Olin kulkemassa kiveltä voimalinjalle, kun yhden kukkulan päällä aloin haistelemaan ilmaa kuin vainukoira. Ihan varmasti savua! Jollain on tulet lähellä. Jonkun matkaa mentyäni näin kaksi miestä kahvinkeitossa, he huitoivat minua lähemmäs. Ensin tietysti perinteiset kysymykset: mitä nainen tekee yksin keskellä erämaata ja mitä ihmettä teen moisella sarvimäärällä. Mukavia juteltiin jonkun aikaa ja miehet hemmottelivat minua pannukahvilla, pähkinöillä ja makeisilla. Toinen antoi uistimenkin. Olin varmaan vähän säälittävä, kun olin saanut vain yhden harjuksen. He olivat majoittuneet yhteen seitakiven lähellä olleista mökeistä ja kalastelivat ruokansa erämaan lampareista ja puroista.

Vieressä oli joki, joka oli ylitettävä matkaa jatkaakseen. Miehet lupautuivat menemään edeltä niin näkisin hyvän paikan. Toinen tarjoutui kantamaan ritarillisesti rinkkani yli, suostuin tietenkin. Kun mies nosti rinkkaani, meinasin purskahtaa nauruun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Joen toisella puolella hän pisti kaverinsakin kokeilemaan, miten painava rinkka on. Enkä edes näyttänyt painonnostajalta! Mukavia miehiä, kohtaaminen jäi iloisena tapahtumana mieleen.

Vaeltelin vähän päättömästi lammelta toiselle ristiin rastiin kokeillen kalastaa jokaisesta mahdollisesta lampareesta. Kalaa en saanut, mutta näin ihanan hiekkapohjaisen lähteen, jonka veden pulppuamista olisi voinut tuijottaa loputtomiin.

Löysin illalla teltalle paikan kahden pienen lammen välistä. Tein tulet. Tajusin tyhjässä päässäni liikkuvan taas todella fiksuja ajatuksia. Oikein ilahduin, kun mietin, että tänään taidan pestä käteni saippualla! Oikea juhlapäivä! Nopeasti sitä muuttuu täysin mettäläiseksi.

Yöllä kettu kävi pitämässä riipaisevia itkuvirsisessioitaan teltan lähellä.

Aamulla matka jatkui kohti Vetsijokea ja Vaisjoen kammia. Tulin kumpareiselle suolle, joka oikein loisti keltaoranssina hilloista! Etenin suon poikki kumpareelta toiselle loikkien ja kumarruin aina noukkimaan hilloja suuhun. Keksin sen olevan lappalaisten crossfittiä: painava rinkka selkään, sauvat käteen, osittain upottava ja epätasainen maasto plus kumarrus poimimaan joka toiselta mättäältä hilla suuhun. Hikistä hommaa se ainakin oli!!!

Hillavälipalan jälkeen tulin taas järven rantaan. Ranta näytti mukavalta kalastaa, joten päätin taas kokeilla. Olin jo ajatellut kalastuksen alkavan tuntua pakkopullalta. Luvista oli tullut maksettua pitkä penni (vuoden lupa tuli halvemmaksi kuin 4 viikon lupa) ja jokaisella lammella kalastaminen tuntui velvollisuudelta. Masensihan se, kun kalaa ei oikein noussut.

Nyt kuitenkin taas kokeilin. Taimen nousi ensimmäisellä heitolla! Ja vielä oikea pullukka. Perkasin sen heti ja laitoin trangialle voihin paistumaan. Mitään lisukkeita ei taaskaan tarvittu, tällä kertaa voi valui varmaan kyynärpäistä saakka kun söin. Kala oli taivaallista. Jälkiruuaksi juhlava ateria sai viskiä ja suklaata.

Hetken mietittyäni päätin jäädä yöksi järven rannalle. Minulla ei todellakaan ollut kiire mihinkään! Pesin vaatteita, itseäni, latasin auringossa akkuja ja kalastelin. Illalla nousseet taimenet olivat kuitenkin aika pieniä, joten pääsivät takaisin järveen kasvamaan. Virveliin tuli vikaa ja jouduin tekemään siihen patenttiratkaisun. Viritelmä ei kuitenkaan ollut kovin hyvä, siima meni vähän väliä sotkuun.

12 tunnin yöunet vetäistyäni olin voimaa täynnä kuin pieni kylä. Uhmakkaasti lähdin Vetsijokea ylittämään, matkaa sinne oli alle kolme kilometriä.

Joelle päästyäni uho ja kiire loppui kuin seinään. Apua mikä joki!!!

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

aatun kammi, hiking, junkers, kesävaellus, seita, solohike, vaellus, yksinvaellus

Pulmanki-Aadolfin kammi (4)

Pääsin ystävällisen autoilijan kyydillä Nuorgamista Pulmankiin maastopyöräreitin lähtöpisteeseen. Paikkaa piti vähän haeskella, sitä ei oltu merkattu millään ja minun karttani oli 1:100 000. Lopulta gps näytti oikean paikan ja pääsin nostamaan rinkan taas selkään. Se painoi ihan kiitettävästi täydennyspaketin hakemisen jälkeen. Lähtöpaikan maisema oli ihan mieletön. Pulmankijärven takana olevat tunturit olivat ihan vuorten näköisiä ja pieni utu värjäsi ne sinertävänharmaiksi. Polku oli mönkijäuraa. Alussa se oli todella selkeä, mutta muuttui jossain vaiheessa enemmän polkumaiseksi. Ajatus oli kulkea sitä pitkin mahdollisimman lähelle Junkersin hylkyä. Maastopyöräreittiä ei ole merkattu maastoon, mutta karttaan on.

En ehtinyt kovinkaan kauaa matkata, kun alkoi nälkä kurnia mahassa. Lähdin reitiltä vähän sivummalle kauniin pienen lammen lähelle. Siellähän oli hillaa pilvin pimein!!! Söin kuin en olisi aikaisemmin moisia herkkuja saanut ja keräsin kuksan hetkessä täyteen. Söin siis alkupaloiksi ja jälkiruuaksi hilloja, voin suositella!

Rinkka painoi ja pidin usein taukoja. Maasto muuttui koko ajan avarammaksi, tunturikoivikot jäivät taakse. Aloin jo joskus viiden kilometrin jälkeen katsella teltalle sopivaa tasaista länttiä. Löysin taas pienen kauniin lammen, jonka rannalla teltta olisi ollut kuin retkeilylehtien kuvissa, mutta pieni poro oli eri mieltä. Se tuli tosi lähelle ja piti ääntä. Se oli ihan kummallinen! Välillä se ryntäili lähemmäs ja kiersi taas ison lenkin vain tullakseen taas sanomaan jotain. Se lopetti uhittelun vasta, kun otin pari määrätietoista askelta sitä kohti ja toruin sitä huonosta käytöksestä. Mokoma pikku poro.

”En sitten jäänyt siihen, vaan kävelin postikorttimaisemissa lopulta 10 kilometriä. Keli oli niin lämmin, että heitin takin pois. Olkapäihin oli tullut mustelmat. Auts!”

”Laitoin teltan Hàvgajavrin rannalle. Viritin narut oikein tiukalle, koska Yr.no lupasi sadetta kolmella pisaralla koko yöksi. Olin ajatellut kalastaa illan, mutta sade alkoi samantien kun teltta oli pystyssä. Menin telttaan ja nukuin kolme tuntia.”

Herättyäni söin. Satoi tosi kovaa. Makasin selälläni teltassa ja seurasin sadepisaroiden liikettä telttakankaalla. Jännitin miten teltta kestäisi niin kovaa sadetta koko yön.

Sateen ajan teltassa oli aikaa ajatella. Olin saanut palautetta reissun aikana somen käytöstä ja minua kehotettiin ottamaan mallia Itä-Kairan Prinsessasta. Vaikka en juurikaan antanut negatiivisten kommenttien masentaa mieltäni, jäi asia kaivelemaan ja halusin oikein miettimällä sitä miettiä. Ihailen Prinsessaa, mutta olen erilainen ihminen. ”Ensinnäkin ollaan vähän eri kaliiperia. Hän meni Itä-Kairaan ensimmäistä kertaa samana vuonna, kun minä synnyin. Hän käy joka vuosi samalla alueella, tuntee jokaisen kuusen ja kiven. Minä taas tykkään tutustua uusiin paikkoihin. Tahdon löytää sen oman paratiisini, jonne palaan aina uudestaan. Pidän uusista varusteista, koska ne kehittyvät ja kevenevät koko ajan. En koe, että ihmisen täytyy tietoisesti tehdä kaikesta hankalaa ansaitakseen hyviä hetkiä. Haluan reissuillani nukkua hyvin, syödä hyvin ja liikkua kepein mielin. En lähtisi reissulle puuvilla-anorakissa ja kumisaappaissa. Jotkut niin tekevät, eikä se ole minulta pois.

Nykyaika myös mahdollistaa kokemusten jakamisen sosiaalisessa mediassa. On varavirtapankkeja ja aurinkokennolatureita. Jotkut haluavat pitää kokemukset vain ominaan, mutta minä haluan jakaa ne kaikille. En usko siihen vanhaan sananlaskuun: Kell onni on se onnen kätkeköön. Suomalaiset ovat kyllä aina osanneet paremmin valittaa kuin iloita. Unelmia ei toteuteta eikä niistä edes puhuta. Sen sijaan puhutaan burn outeista, masennuksista, avioeroista ja muista ongelmista. Ja jos niistä selviää, on suuri sankari.

Minulla oli haave ja minä toteutin sen. Ja aion tästä lähtien enempää ajattelematta jatkaa samalla linjalla. Aion elää, enkä suunnitella elämistä!”

Aika paljon tuli kaikkea mietittyä, kun oli sateessa maattava teltassa. Mietin retkeilyä ja luonnossa liikkumista yleisellä tasolla ja sitä, miten paljon se minulle antaa. Ja toivoin, että oman reissuni kokemukset kannustaisi muitakin tekemään sitä mistä unelmoi. Mietin sadepisaroita, yritin ennustaa niiden liikeratoja telttakankaalla. En onnistunut, mutta jännittävämpää se silti oli kuin telkkarin töllöttäminen!

14 tunnin teltassa hengailun jälkeen söin aamiaista ja järjestelin rinkkaa. Harmittelin ettei minulla ollut kenkärasvaa mukana, olisin voinut antaa kengille lisäsuojaa. Pääsin vihdoinkin liikkeelle yhdeltä iltapäivällä.

Polku nousi nousemistaan. Maisemat muuttuivat tosi karuiksi ja täysin puuttomiksi. Yhden rinteen päällä alkoi tunturikihu tehdä hyökkäyksiä minua kohti. Ei auttanut, vaikka huidoin sauvoilla ja huusin, aina se tuli uudestaan. Ihan hullu lintu! Tätä jatkui useita minuutteja.

Korkean tunturin laella pidin ruokatauon. Otin ruuan muhiessa naukun viskiä ikivanhasta puristelasisesta pikarista, jonka olin lähettänyt itselleni täydennyspaketissa. Pitäähän reissussa olla jotain ylellistä! Tunturilta näkyi Norjan lumisia huippuja. Oli kaunis, mutta kylmä päivä. Kaipasin vähän villasormikkaita.

Laitoin teltan kahden pienen lammen lähelle. Vesi ei ollut sellaista unelmapuhdasta kuin puroissa, vaan täynnä planktoneita. Kiehautin sitä sen verran, että sain kerättyä kuolleet planktonit pinnalta pois lusikalla. Tämä oli ainoa kerta, kun keitin juomavettä koko kuukauden aikana. Olen totuttanut kehoni sellaiseksi, ettei se kovin vähästä hätkähdä.

”Mietin Sporttrackeria ja Runkeeperia. Haluan niistä eroon. Haluan nauttia ulkoilusta kotona samalla tavalla kuin täällä. Ilman suorittamista ja kiirettä.”

Aamulla tajusin, että yöllä oli käynyt pakkasen puolella! Heräsin yöllä vähän väliä paleluun. Piti kaivautua ihan makuupussin sisälle ja kiristää lämpökaulus ja suuaukko tiukalle. Nenä oli silti jäässä. Telttakangas oli melkein kokonaan sulaneen kuuran peitossa.

”Aamu on ihan uskomattoman kaunis. On peilityyntä, lähellä olevat lammet heijastavat sinisen taivaan. Lähellä käyskentelee poroja. Ellei kivitasku naksuttaisi ja pari hyttystä inisisi, olisi aivan totaalisen hiljaista. Ihan uskomatonta! Aamu-utu alkaa jo taivaanrannastakin hälvetä, joten Norjan lumiset tunturit erottuu. Taivaalla on vain muutamia pieniä pilviä. Ei tästä tahtoisi pois ollenkaan.”

Sitten matkan edetessä tapahtui mukavuuksia. Kävelin polkua tunturin laelta alaspäin tyynessä kelissä ja huomasin yhden pienen lammen pinnassa väreilyä. Siihen tuli renkaita koko ajan. Sinne siis! Lähempänä lampea näin välillä oikein selkäevät, joten tiesin lammen kuhisevan harjuksia. Äkkiä rinkka pois selästä ja kalavehkeet valmiiksi. Neonoranssi lottolippa sai yrittää ensin. Kävelin kapean ja pitkulaisen lammen päähän, koska muualla rannoilla kasvoi heinää ja oli kivikkoa. Kolmannella heitolla nappasi harjus kiinni! Sain sen helposti kuivalle maalle ilman haavia. Olin raahannut haavia alkumatkan mukana, mutta luovuin siitä Nuorgamissa.

Kala oli sen kokoinen, että en heitellyt enää. Juuri sopiva syötäväksi kerralla! Perkasin sen samantien ja fileerasin Leathermanin pienellä veitsellä. Kelpasi minulle! Trangian pannulla voissa paistettu harjus maistui niin hyvin, että söin sen hetkessä. Voi valui pitkin rystysiä, kun pelkkine käsineni ahmin kalaa kuin eläin. Se tuli tarpeeseen!

Kalaa syödessäni katsoin lammen pintaa ja siellä niitä hyppi vielä. Päätin tulla samaan paikkaan vielä joskus uudestaan.

Olin jo pakannut rinkan lähtövalmiiksi, kun huomasin lammen takana kaksi vaeltajaa. He tulivat minua kohti. Juttelin hetken isä-poika-parivaljakon kanssa. He olivat ihmeissään, että olin yksin niin pitkällä reissulla.

Maistuvan ruokatauon jälkeen alkoi Aadolfin kammille suunnistaminen. Jatkoin polkua vielä hetken ja lähdin sitten jyrkästi vasempaan jättäen reitin taakseni. Matkaa oli alle 4 kilometriä, mutta maasto oli aika haastavaa. Ei ollut mitään kiintopistettä edessä ja maasto oli aika tasaista. Vaivaiskoivikot ja suot vuorottelivat alussa olleen kivikon jälkeen. Kartasta pystyi suunnittelemaan järkevimmän reitin erimuotoisten lampien mukaan, täytyi pujotella milloin mistäkin välistä ollakseen joutumatta upottaville suoalueille. En myöskään halunnut joutua loikkimaan kumpareisille suomättäille, se oli painavan rinkan kanssa tappavan raskasta.

Löysin tieni vihdoinkin joelle, jota seuraamalla pääsin jyrkänteen reunalle. Joki muuttui putoukseksi, joka oli merkattu karttaan oikein nähtävyydeksi. Samassa ”pihapiirissä” oli Aadolfin, tuttavallisesti Aatun, kammi. Putous oli hienompi kuin olin odottanut. Reilun kymmenen metrinen putous piti valtavaa ääntä! Katselin aikani putousta ylhäältä ja huomasin kammin pihalta nousevan savua.

Jouduin kiertämään jonkin matkaa sivulle, että pääsin turvallisesti alas. Ylhäällä kasvoi erikoinen tunturikoivu, se näytti ihan ylisuurelta bonsaipuulta. Koko pystyseinämä oli harmaa, liuskemaisista lohkareista koostuva alue. Näytti siltä kuin maa olisi vain humahtanut kertarysäyksellä kahteen eri tasoon. Ylhäällä oli vihreää, samoin alhaalla. Väliosuus oli se, mikä pisti silmään. Alhaalla putous jakaantui kahdeksi puroksi, joiden ympäristö oli rehevää ja kauniin vehreää.

Kävelin kammin pihaan. Nuotiolla istui yksinäinen nuori mies pakilla kahvia keittämässä. Vaihdettiin kuulumiset ja hän tarjosi minulle kahvit. Ilta oli jo väsymisajassa, joten pystytin teltan, söin ja kömmin unille.

Yöllä heräsin sekavaan tunteeseen. En tajunnut missä olin. Kuvittelin kuulevani rekkojen ääniä, mutta lopulta tajusin sen olevan putous.

Päässä soi tällä osuudella pääasiassa Pariisin Kevät-yhtyeen kappale Kesäyö.

Jätä kommentti

Posted on 8.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

vaellus, Yleinen

Aadolfin kammi, hiking, junkersin hylky, kaldoaivin erämaa, kesävaellus, lappi, pulmankijärvi, solohike, yksinvaellus

Salamajärven kansallispuisto (2015)

Täyteen pakattu auto ja kolme reipasta hiihtäjää lähtivät lumetonta Keski-Suomea pakoon Perhoon, Salamajärven kansallispuistoon. Yksi hiihtotiimin jäsenistä oli käynyt edellisviikolla parin yön tiedustelureissulla ja totesi tultuaan lumitilanteen heikohkon tilan. Reissukohdetta meinattiin muuttaa ja sitä jahkailtiin päiväkausia. Lopulta päätettiin pitää seikkailumieli mukana ja mennä Hirvaan kierrokselle, oli lunta tai ei.

Myös reitin orjallinen noudattaminen päätettiin unohtaa heti kättelyssä. Mentiin sieltä, missä oli hyvin lunta. Suosittiin soita ja järviä. Ratkaisu oli hyvä, koska etelärinteet ja rannat olivat täysin lumettomia.

Hiihto-osuus alkoi Huttukankaan parkkipaikalta kohti Tavilampea. Lunta oli ja sitä tuli taivaalta märässä muodossa koko ajan lisää. Matkan varrella oli suon reunassa näkötorni ja suojeltu vanha niittysauna, rakennettu 1900-luvun alussa. Matalan rakennuksen hirsiseiniin oli kaiverrettu vuosilukuja ja nimikirjaimia, sisällä oli kivikiuas ja matalat laverit. Kaunis rakennus henki vanhaa aikaa.

Sysilammelle tultua oli retkue läpeensä märkä. Autiotupa antoi suojaa ja kuivat yöunet päivän 7 kilometrin hiihdon päälle.

Seuraavana aamuna satoi taas märkää lunta. Suunnattiin soita pitkin Salamajärvelle. Järvi oli kaunis ja karu, ihan kuin joku olisi heittänyt isoja kiviä siihen sikin sokin. Nähtiin maakotka läheltä! Se kaarteli vähän matkan päässä pitkän tovin, ennen kuin hävisi näkyvistä.

Salamajärven jäätä pitkin hiihdettiin lounaalle Pitkälahden idylliseen autiotupaan.

Melkein saman tien autiotuvasta takaisin jäälle suunnattuamme nähtiin ahma! Pian näkyikin tuoreet ahman jäljet, joita saimmekin koko loppureissun nähdä paljon.

Oikaistiin kohti Valvattia. Gepsi sanoi, että edessä on helppokulkuista metsää, mutta olin eri mieltä. Maasto oli ryteikköä, metsäkoneen peuhaamisen jälkiä ja ojia ojien perään. Nauroimme jo jossain vaiheessa, että soiden ojittamista täytyy nyt muistaa vastustaa oikein kunnolla!

Valvatin autiotupa kuitenkin oli kaiken vaivan arvoinen. Se on vanha metsänvartijan tupa, joka on säilytetty entisessä asussaan. Tuvassa oli pönttöuuni ja keittiössä puuhella. Pihalla on myös sauna, liiteri, vessa ja kaivo. Idyllin kruunasi katossa roikkuva himmeli. Saimme kaikki kosteat varusteet kuivaksi ja itselle hyvät unet 18 kilometrin hiihtämisurakan päälle. Maltoimme lähteä pois vasta puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna.

Valvatista suuntasimme moottorikelkkauralle ja sitä pitkin kohti Lehtosenjärveä. Emme törmänneet yhteenkään kelkkailijaan ja jäljetkin oli vanhat. Keli oli upea! Aurinko lämmitti niin, että välillä tarkeni hiihtää ilman takkia.

Lehtosenjärven kodalla nautittiin lounas ja päästettiin mukana kulkenut kaira vihdoinkin hommiin. Ohjelmassa oli pilkkimistä ja rentoa hengailua. Ajatus oli ollut alunperin jäädä sinne yöksi, mutta uskomattoman hyvä keli ja suksien luisto ajoivat taas hangille.

Matka jatkui Sääksjärven laavun kautta pitkin soita Nielujärvelle. Matkalla joutsenpari lensi ihan meidän yli todella matalalta. Ahman jälkiä oli paljon. Oiottiin myös vähälumisemmilta paikoilta toisinaan. Homma näytti aika huvittavalta…

Nielujärvi oli omituinen. Se on matala, maksimissaan kaksi metriä syvä. Pajupuskia kasvoi siellä täällä, eikä järveä olisi järveksi erottanut, ellei jää olisi tehnyt hienoja muodostelmia. Rannalla oli lintutorni. Järvi hiihdettiin aivan päähän asti. Sieltä lähti Koirajoki, jonka varrella olevaan laavuun asetuimme yöksi.

Yöstä tulikin kylmä! Mittari laski miinus yhdeksääntoista asteeseen ja se tarkoitti sitä, että minun makuupussin -3 asteen comfort-arvo antoi aika surkeat unet. Aamulla noustiin sähäkästi laavusta aamutoimiin ja oltiin hyvissä ajoin matkassa.

Lumikengistä ja peurojen sorkista syntyneet isot montut oli jäätyneet pakkasessa melkoisiksi monttutaipaleiksi. Rajoitusosalla vanhassa metsässä tien kuoppaisuuden kuitenkin korvasi uskomattoman upeat kilpikaarnaiset männyt. Vanhat metsäpalojen jäljet oli hyvin näkyvissä ja valtavia keloja törötti pystyssä paljon! Muutama vuosi sitten samassa paikassa näin viirupöllöjä. Nyt paikka oli täysin hiljainen. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Pakkasen kovettamaa hankea vasten sukset ja ahkiot pitivät kyllä niin kovaa ääntä, että metsän eläjät osasivat varmasti kaikota tieltämme jo matkojen päässä. Puita olisin voinut tuijottaa loputtomiin. Mietiskelin miten vanhoja isoimmat käkkyräoksaiset jättiläiset olivat, millaisia ihmisiä on metsässä aikoinaan niiden runkoa vasten nojaillut ja mitä eläimiä puuvanhukset ovat oksillaan suojelleet. Tuntui hyvältä jättäytyä hetkeksi yksin puiden keskelle ihastelemaan luontoa. Moinen jylhä männikkö herättää minussa voimakkaita onnen tunteita.

Talviahon nuotiopaikalla syötiin lounas. Vanhan metsän jälkeen osuttiin huoltoreitille ja tuoreille moottorikelkan jäljille. Hiihdimme sitä pitkin Pyydyskoskelle ja sieltä Koirajärven jäätä pitkin Koirasalmen rantaan. Rannasta vielä pikamatka kolmen kilometrin päähän autolle. Gps näytti kokonaismatkaksi 58 kilometriä. Huonosti nukutun yön jälkeen viimeinen hiihtopäivä tuntui todella raskaalle, mutta upeat maisemat jätti kaiken hankaluuden alleen.

Jätä kommentti

Posted on 3.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

talvivaellus, Yleinen

skitouring, talviretkeily, talvivaellus, vaellus, winter

Ruuan kuivaamista /Preparing food

Vaatteita / Clothes

Ajattelin kirjata tarkemmin mietteitäni mukana olleista vaatteista. Mikä oli hyvää, mikä huonoa, mitä teen ensi kerralla toisin ja mistä en luopuisi enää mistään hinnasta. Kuukausi oli pitkä aika ja vaatteet saivat kunnon testin monessa suhteessa. Joitakin piirteitä tuli arvostettua kovastikin, kuten nyt esimerkiksi keveyttä ja vedenpitävyyttä.

Aloitetaan alta. Mukanani oli kahdet merinovillaiset hipsterit. Toiset oli jalassa ja toiset kuivumassa tai pesua odottamassa. Inhoan liian kireitä alkkareita ja tilasin sellaista kokoa, joka ei kiristä (L). No ei kiristänyt. Hanuri kutistui ja housut lökötti. Ei ole kiva jos alushousut roikkuu. Mutta materiaali oli ihanaa ohuenohutta merinovillaa, joka ei haissut pahalle.
Rintavarustukselle oli myös merinovillainen urheilutoppi ja toisena keinokuituinen. Molempia käytin enkä kumpiakaan pessyt reissun aikana. Topin laitoin aina yöksi tuulettumaan teltan eteisen pyykkinarulle.

Sukkia oli mukana yllättävän monet. Oli yhdet silkkiset linerit, kahdet merinovillaiset ohuet sukat ja kahdet villasukat. Toiset villasukat oli pelkästään nukkumista varten. Yhdet merinovillasukat kuluivat kantapäistä niin puhki, että olivat jo ihan käyttökelvottomat. Käytin siis joka päivä alla ohuita sukkia ja päällä yksiä samoja villasukkia. Näitä vaellusvillasukkia en pessyt kertaakaan. Ne eivät ihme kyllä haisseet pahalle, mutta olivat toki aika ”jämäkässä” kunnossa reissun päätyttyä… Ylitin joet merinosukat jalassa, ettei kivet luistaneet jalkojen alla.

Öisin oli päälläni merinovillakerrasto. Housut on Devoldin paksut merinopöksyt ja paita oli joku halpa, vähän löysämallinen jostain marketin alennusmyynnistä ostettu (Skifi). Näitä en käyttänyt muuten kuin teltan sisällä.
Vaeltaessa oli jalassa Fjällrävenin housut (juttua Retkipaikka.fi-sivulla) ja merinovillahuppari. Paita oli mahtava! Se oli ohut, mutta silti se lämmitti kylminä päivinä juuri sopivasti. Päänmukainen huppu oli välillä laitettava hatun alle ja se istui päässä kuin kypärämyssy. Edessä oleva vetoketju oli hyvän pituinen, sitä avaamalla sai helteellä vähän lisää ilmanvaihtoa. Hihoissa oli reiät peukaloille. Ainoa mikä paidassa ihmetytti, oli kyljissä kulkevat kaistaleet eri kangasta. Paita ei haissut muualta, mutta juurikin näiden kaistaleiden kohtiin hien haju alkoi jossain vaiheessa sen verran kertyä, että katsoin parhaaksi pestä paidan. No, onkohan tuo nyt kauhean paha, jos kerran kuussa joutuu pesemään…
Adidaksen T-paita oli helteiden varalle mukana. Se oli tyhmä valinta. Paita oli painava ja liian paksu hellepaidaksi. Joku ohuenohut urheilutoppi olisi ollut parempi vaihtoehto.
Turhaan mukana oli XXL:stä vitosella ostettu ohut fleece. Käytin sitä ainoastaan lakanana makuualustan päällä. Ensi kerralla jätän sen kotiin.

Sateen varalle oli kirppikseltä joskus ostetut paksut kuorihousut, jotka on varmaan tarkoitettu lasketteluun. Ei minkäänlaista hengittävyysominaisuutta. Aivan kamalat kävellä. Sateellakin hiki valui pitkin kinttuja, enkä keksi housuista muuta hyvää sanottavaa, kuin että voin talvella laittaa ne jalkaan kun menen talviverkoille. En muuten!

Takkina oli toissakeväänä ostamani Haglöfsin LIM-sarjan kuoritakki. Se on ihanan kevyt ja sen voi suorastaan unohtaa päälle. Se pitää sateen ja tuulen ulkopuolella ja hien sisäpuolella. Ei siis mikään urheilutakki, mutta ajoi hienosti asiansa reissussa.
Toinen takki oli Warmpeacen Vikina Jacket, keltainen untuvatakki. Se pakkautuu pieneen pussiin, ei paina mitään (330g) ja lämmittää ihanasti! Yöt se toimi tyynynä, kun tungin sen kangaskassiin. IHANA. Paras takki aikoihin. On ollut joka euron arvoinen.

Pipona oli polarfleeceä oleva pehmeä kevyt peruspipo. Käytin sitä kolealla ja yöllä. Päivisin oli päässä Fjällrävenin karjapaimenhattu, jonka lierit saa neppareilla sivuille kiinni. Leuan alla oli nauhat, ettei tarvinnu pelätä hatun lentävän tuulen mukaan. Leveä lieri oli ihan superhyvä! Siitä oli iloa hyttyshupun kanssa, verkko ei päässyt naamaan kiinni. Sateella silmälasit ei kastuneet ja auringossa ei häikäissyt. Siis ihan joka keliin sopiva!
Merinovillaiset sormikkaat oli hyvät, käytin niitä parina päivänä.

Vaelluskengillä kuljin joka päivä. Hanwagin tatrat toimivat moitteettomasti. Salomonin maastojuoksukenkiä käytin leirikenkinä. Seuraavalla kerralla hommaan Crocksit. Olen ollut vastarannankiiski ja pitkittänyt niitten hommaamista, koska en vaan tykkää niistä yhtään. Jos löydän jostain kirkkaankeltaiset niin ostan. Oishan ne kevyet ja ihan kivat jokiakin ylittäessä.

Sain Partioaitalta reissulla mukana olleet merinoalusvaatteet, sukat ja hupparin sponsoriapuna. Scandinavian Outdoor Store lahjoitti hatun. Fjällräven antoi housut testiä varten.

Jätä kommentti

Posted on 3.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

luottokamat, Yleinen

gear, hiking clothes, hiking gear, Luottokamat, retkeilyvaatteet, retkeilyvarusteet

Makuupussi / Sleeping bag

Vajaa puolitoista vuotta sitten kyllästyin jatkuvaan paleluun ja huonosti nukuttuihin öihin telttaillessa ja laavuilla nukkuessa. Pitkän harkinnan ja makuupussien vertailun jälkeen päädyin ostamaan untuvaisen makuupussin. Myös mieheni harrastaa retkeilyä niinsanotusti raskaalla kädellä ja on vain viisi senttiä minua pidempi, joten valitsimme pussin niin, että sitä voi molemmat käyttää. Ja käyttöähän kertyy, kun reissaamme yleensä eri aikaan.

Moni oli varoitellut untuvapussia harkittuani, että sitä on vaikea hoitaa. Täytyy päästä tuulettamaan joka ikinen aamu kunnolla ja on oltava todella varovainen jos keli on kostea. Toiset taas ylistivät untuvapussien keveyttä ja miellyttävyyttä. Samoilla lämpöarvoilla voi kuitupussin ja untuvapussin painoero olla kilon luokkaa. Se on paljon, etenkin jos painoa kantaa selässään. Päätin ottaa riskin. Pussiksi valikoitui tuolloin Marmotin Sawtooth regular. Mukavuuslämpötilat riittivät silloiseen retkitarpeeseen ihan hyvin. Naisille luvattiin hyvät yöunet miinus kolmessa ja miehille miinus yhdeksässä asteessa.

Rakastuin pussiin heti ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Meistä tuli erottamattomat. Kun koleina iltoina jumppasin ensin itseni lämpimäksi ja pujoittauduin pussiin, lämpökaulus piti lämmön pussissa eikä karannut aukosta ulos heti kylkeä kääntäessä. Pussi oli kevyt ihoani vasten, ei ahdistanut eikä liiskautunut ihoon kiinni. Se ei myöskään antanut tilaisuutta eksyä pussiin, mitä olin kokenut joskus aiemmin liian isossa pussissa pyörittyäni. Aloin nukkumaan teltassa öitä heräämättä kesken yön. Nukuin kuin teini (lapsethan heräilee).

Kesäkelillä pidän pussia peittona ja se tuntuu leijailevan päälläni. Se ei ole kuuma, vaikka ulkona lämmin olisikin. Kylmällä kelillä verhoudun merinovillaan ennen pussiin kömpimistä, pakkasilla laitan untuvapussin päälle kuitupussin.

Makuupussin tuulettaminen on onnistunut aina. Jos se ei ole onnistunut ulkona, olen antanut pussin tuulettua teltassa muiden aamutoimien ajan. Kotiin tultua annan pussin roikkua leuanvetotangolla pari-kolme päivää tai asettelen sen makuupussin tuuletustelineelle (on yhtä kuin kuntopyörä) muutamaksi päiväksi lepäämään. Kotimme on pieni ja sen kyllä huomaa, jos joku on ollut reissussa. Siitä ei nosteta äläkkää, koska retkeily on molempien aikuisten intohimo. Kun ei ole muutamaan päivään retkiä tiedossa, on Sawtoothille varattu ikioma yläkaappi, jossa se odottaa ilmavasti seuraavaa reissua.

Laskin juuri, että pussi on ollut ulkoilemassa nyt vähän alle sata yötä. Eli noin viisi ja puoli yötä kuukaudessa. Se on käynyt monenlaisilla reissuilla jokaiseen vuodenaikaan. Vähänhän siitä untuvia telttaan pöllähtelee, mutta kuohkeana ja lämpimänä se on säilynyt. Olen täysin vakuuttunut nyt siitä, että paluuta kuitupussiretkeilijäksi ei enää ole, ellei ihmeitä tapahdu.

Jätä kommentti

Posted on 3.2.2016 Kirjoittanut Minna Jakosuo

luottokamat

gear, hiking gear, Luottokamat, makuupussi, makuupussin valinta, retkeilyvarusteet, untuvamakuupussi, untuvapussi

« 1 … 10 11 12 13 »

	Hannele Kämäräinen: Kuka kaipaa ulkoilureittejä?
	Asko Ristolainen: Niksejä talvivaellukselle
	Minna Jakosuo: Retkeilijän vastuu
	Liisa Holm: Retkeilijän vastuu
	Hannele Kämäräinen: Varustelista vaellukselle

Päivärytmi kuukauden yksinvaelluksella (also in english)

Kuukausi erämaassa, mitä jäi käteen.

Fjellun putous – Kevon reitti Kenestuvalle (9)

Kuoppilasjärvi – Erttetvarri – Paistunturit (7)

Paistunturit – Guivi – Fjellun putous (8)

Vetsijoki – Vetsikko – Kuoppilasjärvi (6)

Aatun kammi – Junkers – seitakivi – Vetsijoki (5)

Pulmanki-Aadolfin kammi (4)

Salamajärven kansallispuisto (2015)

Ruuan kuivaamista /Preparing food

Vaatteita / Clothes

Makuupussi / Sleeping bag

Seuraa blogia

Facebook

Translate

Viimeisimmät artikkelit

Instagram

Arkistot

Kategoriat

Meta

Viimeisimmät artikkelit

Viimeisimmät kommentit

Arkistot

Kategoriat

Meta