Olin viime talvena haljeta kateudesta, kun mieheni pääsi Kebnekaiselle hiihtovaellukselle Ankarat Avotunturit porukan mukaan. Kun sitten näin reissun jälkeen kuvia, ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua pysymään kotona enää seuraavaa talvea. Noin kaksi vuorokautta mieheni reissun jälkeen päätimme lähteä sinne yhdessä seuraavana talvena.
Olen hiihtänyt ennenkin. Olen käynyt ahkion kanssa vaelluksilla ja retkillä, mutta en koskaan avotuntureilla. Jännitin omia kykyjäni ja varusteita etukäteen, koska olosuhteet olisivat voineet äityä ankariksikin.
Tiivis tunnelma autossa, Vesa hautautuneena kamojen sekaan takapenkillä…
Porukkamme koostui siis minusta ja miehestäni Vesasta ja mukaan saimme vielä Kean (Kean retki-blogin kirjoittaja). Olin tavannut Kean jo aiemmin talvella Torronsuon hiihtoreissulla, joten ihan ventovieras ei telttaamme asukiksi lähtenyt. Pidimme tiiviisti yhteyttä ennen reissua, puhuimme varusteista ja vaelluksen käytännöistä. Kealle talvivaellus oli ensimmäinen, jos lyhyitä talvireissuja ei lasketa mukaan.
Teimme treffit Ouluun, jonne Kea tuli yöjunalla Helsingistä. Farmari Passatti veti yllättävän hyvin kolmen ihmisen talviretkikamat! Takaikkunasta oli tosin turha haaveilla peruuttavansa… Matka jatkui Haaparannan kautta Kiirunaan, jossa tankkasimme viimeiset ekstrakalorit pitsan muodossa. Sitten kohti Nikkaluoktaa.
(3.4.) Nikkaluoktan mutainen parkkipaikka ei varsinaisesti näyttänyt hiihtoparatiisilta. Parkkiksen reunoilta kuitenkin alkoi kova hanki ja purimme kamat talvireittiviittojen viereen. Hiihtämään päästiin lähtemään kuuden jälkeen illalla ja suunnaksi otettiin pohjoinen. Illan aikana hiihdettiin suurin osa viidestä kilometristä jäätä pitkin. Jäällä ei ollut lunta lainkaan ja maastossakin sitä oli tosi vähän. Riitti kuitenkin hiihtämiseen mainiosti.
(4.4.) Oli ihana herätä aurinkoiseen aamuun! Aamutoimien jälkeen lähdimme hiihtämään jokiuomaa mukaillen kohti Lisas stugania. Mies oli etukäteen kehuskellut, että joessa oli ollut viime vuonna paljon koskikaroja. Oli niitä nytkin! Hävettää ihan tunnustaa, mutta en ollut koskaan aikaisemmin koskikaroja nähnyt. Nähtiin myös paljon riekkoja ja kuunneltiin niiden huvittavaa ääntelyä. Hiiripöllökin seurasi jonkin matkaa kulkuamme. Se lennähti joen rannalla kasvaneisiin tunturikoivuihin siirtyen aina muutaman puun verran edellämme karkuun. Vesa vanhana perhokalastajana kiinnitti huomiota sumukorentoihin, joita oli hangella vähän väliä.
Maisemat muuttuivat koko ajan jylhemmiksi. Molemmin puolin jokea oli upeita kallioita, joiden seinämien vesiputoukset olivat jäätyneet turkooseiksi jäämuodostelmiksi. Mittasuhteet hämärtyivät ja saattoi vain kuvitella, miten massiivisia jääputoukset todellisuudessa olivat.
Maastossa näkyi, että reittiä oli kuljettu. Alun opasteviitat näyttivät, että reitti oli tarkoitettu koiravaljakoille ja moottorikelkoille. Ylitimme joet niistä kohdista, missä näimme jälkiä. Tuntui, että ylitimme joen ainakin sata kertaa. Reitti kiemurteli kuin käärme pitkin jokiuomaa ja sen rantamia. Toisinaan lumi loppui kesken ja hiihdimme pitkin paljasta maata. Vähän kauhistelin mielessäni, että näin vähillä lumillako koko reitti hiihdettäisiin.
Olimme suunnitelleet hiihtävämme sellaisella rytmillä, että aina 50 minuutin hiihdon jälkeen tulisi 10 minuutin tauko. Tauolla jokainen söisi legieväitä (legi=tunnin hiihtojakso). Tuosta rytmistähän sitten luonnollisesti alettiin heti luistamaan. Mies sanoi, että se Lisas stuga on ihan tuossa kilsan päässä ja minä myöntelin, että toki on parempi pitää tauko siellä kun on niin lyhyt matkakin. Mökki vaan ei tullut ihan kilometrin jälkeen. Eikä toisenkaan. Minä, joka olen nälkäkiukkujen kuningatar, saatoin hiukan väsähtää ja puuskahtaa jotain. Lopulta tarkastettiin gepsillä mökin todellinen etäisyys ja se olikin vielä muutaman kilometrin päässä.
Suloinen Lisas stuga.
Lisas stuga oli ihana pikkuruinen mökki keskellä ei mitään. Katolla kasvoi siankärsämöä, heinää ja sammalta. Räystäillä olleet sammalpaakut tuntuivat ihan kuin lihalta käden alla. Minua tuollaiset paikat viehättää ihan hirmuisesti. Voisin helposti nähdä itseni asumassa tuossa mökissä. Tilaa oli sen verran, että kaikkeen ylettyisi kättään kurottamalla. Paratiisi.
Unelmien koti.
Räystään sammalkasvustot.
Hiihdimme päivän aikana noin 25 kilometriä. Teltalle löytyi hieno paikka Visttasvaggilta läheltä Vistasstugania. Lapio tuntui hyvältä kädessä, joten askartelin meille oikein luksus wc:n vähän sivummalle. Kotona oli mukaan askarreltu istuinrengas telttapatjasta ja voin kertoa sen olleen aika mukava lisä tuohon valtaistuimeen.
Telttana kartano, eli Fjällräven Akka Endurance 4.
Vessa näköalalla. Huuhtelutoiminto tapahtui lapiolla.
Sukset ja sauvat ei jääneet toimettomiksi edes yön ajaksi.
Ilta oli kirkas ja tähtiä syttyi taivaalle yksi toisensa jälkeen. Raskas hiihtopäivä kuitenkin ajoi teltan lämpöön ja mahat kurnien laitoimme ruokaa. Taisimme olla kaikki aika väsyneitä, koska kaikki etukäteishaaveet pitkien valotusten valokuvaussessioista typistyivät muutamaan räpsyyn. Ruoka alkoi väsyttämään ja kömpiminen makuupussien lämpöön houkutti enemmän kuin mikään muu.
Kuvaaja kuvassa.
(5.4.) Aamulla otin korvatulpat korvista ja kuuntelin riekkojen ääniä makuupussissa maaten. Ajattelin, etten olisi missään muualla mieluummin. Vielä voimakkaammin ajattelin samaa, kun aamukahvikuksan kanssa kurkistin teltan oviaukosta aurinkoiseen tunturimaisemaan. Tästä ei paljon voi ihmisen elämä parantua!
Koiravaljakot ajoivat teltan ohi.
Aamiaisen jälkeen minä ja Vesa laitoimme puolikkaat nousukarvat suksiin, Kealla oli kokopitkät karvat jo kiinni heti alkumetreiltä. Luvassa oli nousua aikalailla koko päiväksi. Vähän jännitin miten ahkio kulkisi perässä pitkät ylämäet.
Siellä se Nallo jo näkyy!
Käväisimme matkalla Vistasstuganin pihalla ihmettelemässä ja jatkoimme nousujohdanteista reittiä kohti Nalloa. Lunta oli vähän miten sattuu, mutta mitä ylemmäs nousimme, sitä valkoisemmaksi maisema muuttui. Ilman aurinkolaseja ei voinut olla hetkeäkään! Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja se vielä heijastui hangestakin, joten myös aurinkorasva oli tarpeen.
Ylämäkeä tosiaan riitti. Yksi mäki oli niin jyrkkä, että sukset oli pakko heittää pois jaloista ja mennä mäki etukenossa kävellen. Ei ainakaan palellut! Menimme vuorollamme etummaisena ja yritimme pitää vauhdin hitaana.
”Ainoa helppo päivä on eilinen päivä!”
Nallosta oli mies puhunut paljon. Hän oli kehunut sitä kauniiksi ja vaikuttavaksi ja kyllähän se lunasti kaikki odotukset monin verroin! Tuijotin sitä koko ajan kuin noiduttuna, kun hiihdimme sitä kohti. Välillä jättäydyin jälkeen, että sain räpsiä juuri sellaisia kuvia, mitä olin mielessäni nähnyt jo ennen tunturin lähelle saapumista. Nallo oli ihan mielettömän hieno! Se oli terävä, majesteetillinen ja jylhä huippu. Molemmilla puolilla Nalloa oli massiiviset jyrkänteet, mutta Nallo erottui naulitsevana niiden keskeltä.
Pidimme lounastauon niin, että saimme tuijottaa tuota hypnoottista huippua koko syömisen ajan. Ruuan jälkeen hiihdimme Nallon ohi vasemmalta puolelta. Tunturi muutti täysin luonnettaan sivulta katsoessa. Se ei enää ollut terävä huippu, vaan ihan perus tunturi. (Minulla on vaikeuksia sanoa noita tuntureiksi, kun ne ovat ihan vuoria minulle.) Hiihdimme jonossa pitkin tuntureiden välistä solaa Nallostuganille ja leiriydyimme sen pihalle. Melkeinpä pelkkää nousua ollut hiihtopäivä kipeytti kantapääni. Suunnittelin mielessäni, että seuraavalle hiihtovaellukselle otan erilliset kantapääpohjalliset jostain pehmeästä materiaalista mukaan.
Vesa hiihtää kohti aurinkoa.
Kea kävi jututtamassa tupaisäntää ja saimme luvan leiriytyä tuvan pihaan ilman maksua. Koska sesonkiaika oli ohi, saimme myös käyttää ilmaiseksi kaivoa ja vessaa.
Nallon tupa. Ei paha paikka, tuonne sit tupaemännäks eläkemummona.
Ilta taittui nopeasti ja väsyneet ylämäkihiihtäjät vaipuivat ajoissa uneen. Aamulla oli keli vaihtunut tyystin.
Sama paikka, eri meininki.
(6.4.) Aamulla tuntui ja näytti siltä, että telttamme oli photoshopattu jollekkin valkoiselle paperille. Mitään maaston muotoja ei erottanut, kun katsoi sinne, missä edellispäivänä oli korkeita jyrkkiä tuntureita. Oli vain valkoista. Nautimme hitaasta aamiaisesta teltan sisällä. Jotenkin kenelläkään ei ollut kiire ulos valkeaan pöperöön. Näin, että mökistä tuli ulos kymmenkunta ihmistä, jotka tekivät lähtöä rinkat selässä ja sukset jalassa. Päätimme katsoa mitä reittiä he lähtevät etenemään, saisimme hetkeksi tuoreet jäljet mitä seurata.
Aamu Nallolla.
Jäljet peittyivät todella nopeasti. Tuuli oli kova ja se pyöritti mukanaan uutta lunta vasten kasvoja. Kiirehdimme laittamaan teltan kasaan ja lähdimme porukan perään. Jäljillä hiihtäminen muuttui koko ajan hankalammaksi. Lumi peitti suksien jäljet ja reitti muuttui jyrkästä ylämäestä todella jyrkäksi ylämäeksi, jossa oli sivuttaiskaltevuutta vielä lisää vaikeuttamassa ylös kapuamista. Kovan hangen päällä oli kerros uutta pehmeää lunta, jossa sukset nuljusivat miten sattuu. Teräskantit eivät pureutuneet mihinkään ja tuntui, että nousukarvatkaan eivät riittäneet. Haarakäynti vinossa jyrkässä ylämäessä oli ahkion kanssa kaikkea muuta kuin helppoa.
Lopulta tulimme niin hankalaan paikkaan, että pidimme tuumaustauon. Ihmettelimme miten rinkkahiihtäjät ovat päässeet etenemään, koska rinne muuttui jyrkänteeksi, eikä näkyvyyttä ollut yhtään. Päätimme kääntyä takaisin. Rinteessä kääntyminen ahkio perässä oli pelottavaa. Täytyi koko ajan olla todella tarkkana, ettei ote lipsahda tai asento horjahda. Laskimme takaisin mökin pihaan ja lähdimme nousemaan eri reittiä.
Uusi yritys oli oikea ratkaisu. Löytyi kova pohja, jota pitkin koiravaljakot olivat kulkeneet. Nousu oli silti raskas. Piti mennä niin vinossa, että se kävi jalkoihin. Vasen jalka oli ylempänä ja oikea alempana, mikä aiheutti vasemman reiden joutuvan tekemään kovasti töitä. Välillä tuntui, että koko reisi kramppaa jos reitti ei pian muutu tasaisemmaksi.
Yhden nousuosuuden jälkeen pidimme hengähdystaukoa, kun keskeltä valkoista tyhjyyttä alkoi putkahtelemaan koiravaljakoita meitä kohti. Oli omituinen tunne, kun valjakot lähestyivät äänettömästi valkoisen lumiverhon läpi. Morjestimme iloisesti jokaiselle kuskille ja ihanat koirat saivat hetkeksi unohtamaan väsyttävät nousut. Omaa huskyakin tuli vähän ikävä ja mietin, miten iso apu siitä olisi ylämäkiosuuksilla. Ehkä seuraavalla kerralla.
Minun retrosauvat pääs Kebnelle!
Ylämäet muuttuivat lopulta tasaiseksi. Vähän pöperöinen ilma harmitti, koska maisemat jäivät täysin näkemättä. Samaan aikaan myös iloitsin, että sain kokea myös tuollaisen kelin. Olin kuullut white outista puhuttavan, enkä sitä oikein ollut osannut hahmottaa. Nyt en hahmottanut mitään koko ympäristöstä ja pidin sitä jännittävänä uutena kokemuksena. Keli aiheutti myös vähän turhautumista, kun maastosta ei erottanut mitään. Kartan mukaan oli edessä iso alamäki, mutta ei se siltä tuntunut, kun koko ajan piti lykkiä vauhtia sauvoilla. Jätimme koiravaljakkojen uran kun pelkäsimme, että rinne on liian jyrkkä. Jätimme tauon väliin ja sekin hiersi.
Valkoisen pöperön keskellä teimme päätöksen, että tauot pidettäisiin tulevaisuudessa ajallaan, vaikka paikka olisi miten surkea. Sain vastuun toimia taukohälyttimenä. Suksi kulkikin ihan eri tavalla koko loppureissun omalla kohdallani. Hiihdimme alamäkeä kohti Sälkan tupaa ja vuorollamme menimme etummaisena. Alamäestä ei koskaan erottanut onko edessä puolen metrin vai kymmenen metrin pudotus. Oli mentävä siis todella varovasti! Pääsimme kuitenkin myös kunnon alamäkien makuun, tuntui ihan mahtavalta saada päästellä vapaalla pitkiä pätkiä!
Kiiruna. Niitä oli PALJON! Sillä on superhassu ääni, ihan ku joku jänisräikkä.
Sälkan lähellä pääsimme moottorikelkkauralle hiihtämään. Se tuntui helpottavan urakkaa ihan mielettömästi ja sukset luisti jokaisella. Reitti oli merkattu niin hyvin, ettei eksymisen vaaraa ollut ja kartta sai levätä. Hiihdimme Sälkan ja Singin puolimatkassa olevalle tuulisuojalle ja laitoimme teltan sen pihaan.
Tuulisuoja ei ollut suotta siinä missä se oli. Paikka oli todella tuulinen! Teltta ei kuitenkaan hätkähtänyt mistään ja sain korvatulpat korvissa nukuttua kunnon yöunet. Pihalla oli vessa, jonka oven edustan kinokset Vesa lapioi saadakseen oven auki. Tuuli oli muodostanut paikkaan todella kauniita kinoksia ja tuuli pyöritti ohutta pakkaslunta niiden pinnalle koko ajan lisää.
Illalla juttelimme vaelluksista, reissuista, suunnitelmista ja varusteista. Valvoimme puolille öin. Vesa oli herännyt keskellä yötä todella kovaan tuuleen. Minä nukuin kuin lapsi. Vielä aamulla tuuli ravisteli telttaa ja tuntui hyvältä makoilla lämpimässä makuupussissa ja vain kuunnella ja katsella teltan liikehtimistä tuulen voiman alla. Tuli voimakas luottamus telttaa kohtaan. Täällä ei millä tahansa festariräyskällä pärjäisi!
(7.4.) Kesken aamutoimien kuului pihalta ääniä. Olin vienyt meidän kaikkien makuupussit tuulettumaan tuulisuojaan ja hypähdin nopeasti teltasta kasaamaan pusseja pois muiden vaeltajien tieltä. Pihalla oli kolme iäkkäämpää brittimiestä, jotka vaativat jättämään pussit paikoilleen. He ihastelivat minun ja Kean untuvahameita ja sanoivat, että olemme ekat hame päällä vaeltajat näillä seuduilla. Saimme myös suunnatonta ihailua siitä, että olemme yöpyneet teltassa ja suurin huomionosoitus tuli ahkioiden vetämisestä. Olimme kuulemma ”hard core finns”. Ahkioita ei noilla main tunnu muut vetävän. Kaikilla on rinkka. Kehut tuntuivat hyvälle, tietenkin.
Lähdimme jatkamaan matkaa Singille. Melkein heti matkan aloitettuamme näimme läheisen järven jäällä mittarimadolta näyttävän muodostelman. 12 hiihtäjää ahkiot perässä, ilmiselvästi suomalaisia! He olivat kuitenkin sen verran kaukana, ettei moikkaamaan päästy. Alamäkivoittoinen matka jatkui, eikä maaston muodot erottuneet vieläkään kovin hyvin. Maa alkoi tosin olla vähälumisempi, joten lumesta törröttävistä kivistä sai vähän osviittaa millainen pudotus missäkin mäessä oli.
Ihan saletisti suomalaisia!
Singin pihaan ei menty, koska ei ollut mitään tarvetta. Alkoi loputtoman pitkä loiva nousu. Olin vetovuorossa ja yritin pitää rytmin tasaisena. Laskin numeroita. Vasen jalka sanoi yk ja oikea jalka si. Vasen kak, oikea si ja niin edelleen, todella hitaasti. Laskin muistaakseni neljäänsataan. Melkoista hiihtomeditaatiota. Pää oli tyhjä, rytmi sopivan hidas. Ylämäessä tunsi itsensä junaksi, joka jaksaa ihan mitä tahansa. Superihmiseksi.
Asioita joista pidän: Tasainen tahti.
Pieni jäätikkö keskellä rinnettä.
Mäen päällä alkoi mukamas niinsanottu helppo osuus. Olisi se kai helppo ollutkin, ellei keli olisi muuttunut. Taivas vähän kirkastui, mutta jätti silti isoimmat tunturit usvan ja lumipöllyn peittoon. Keli lauhtui ja lumi alkoi tarttua suksenpohjiin. Auts! Ei kiva, ei ollenkaan. Taukoja oli pakko pitää vähän tiuhempaan, kun lunta oli irroiteltava pohjista. Minä ja Vesa otettiin jossain välissä karvat pois ja voideltiin sukset luistolla. Kea empi karvojen pois ottamista vähän pidempään, mutta taipui lopulta luonnon voimien alla. Kean ahkion uumenista löytyi plussakelin luistoakin, joka pelasti päivän.
Kebnekaisea lähestyttäessä lumi väheni koko ajan. Maisema näytti siltä, että kaikki lumi olisi juuri satanutta. Näimme kiirunoita kymmenittäin. Laskeuduimme Kebnekaisen laaksoon ja ajattelimme kylmiä oluita Kebnekaisen tunturihotellissa. Lunta oli vain nimeksi ja yritimme kiertää pahimpia kivikoita moottorikelkan jälkiä pitkin. Tunturihotelli alkoi vihdoinkin näkymään. Oluet saimme eteemme puoli kahdeksan maissa illalla.
Moottorikelkkareitti oli todella hyvin merkattu.
Hirveesti naurattaa kun tunturihotelli näkyy ja rusketus on kohdillaan!
Kebnekaise Fjällstation oli täynnä porukkaa! Satuimme paikalle vuoden kiireisimpään aikaan, koska seuraavana päivänä oli ohjelmassa Keb Classic. Kilpailijat olivat jo saapuneet paikalle ja hotelli oli ääriään myöten täynnä. Se oli aikamoinen shokki muutaman päivän hiihtelyn jälkeen. Oluita juodessa tuntui, että jo pari hörppyä kihahtai nuppiin. Lämmin sisäilma ja olut tekivät olon raukeaksi ja olisin kernaasti käpertynyt sohvan nurkkaan sikiöasentoon ja jäänyt siihen vaikka koko yöksi. Eihän se tietenkään sopinut.
Illan jo hämärryttyä siirryimme suksinemme soveliaan matkan päähän hotellista ja pystytimme teltan.
(8.4.) Aamulla paistoi aurinko! Näin Kebnekaisen laakson kokonaisuudessaan ja erotin erimuotoisia tuntureita. Olipa se hieno paikka! Vesa sai ajatuksen, että miksi ei nautittaisi tarjolla olevista mukavuuksista. Kukaan ei vastustellut, joten hiihdimme aamiaiselle hotelliin. Eipä ole aamiainen koskaan maistunut niin hyvältä! Tuntui että oma vatsa oli muuttunut pohjattomaksi kaivoksi. Aamiaiselle paistetut tuoreet porkkanasämpylät olivat parhaita ikinä. Päällisiksi otin muunmuassa brie-juustoa ja appelsiinimarmelaadia.
Fjällstationin aamiainen oli IHANA.
Aamiaisemme aikaan pihalla oli täysi härdelli päällä. Keb Classicin kilpailijat odottivat lähtölaukausta. Seurasin lähtöä ikkunan läpi sämpylää syöden. Kilpailijat nousee suksineen ylös, huiputtavat Kebnekaisen, laskeutuvat köyden varassa osan matkaa ja loput laskevat suksilla. Erittäin kova kisa siis!
Aamupalan jälkeen alkoi viimeinen rutistus takaisin Nikkaluoktaan. Fjällstationilta alkoi pitkä pitkä alamäki. Moottorikelkkareitti oli tampattu erittäin tiukaksi ja se oli meille todella hyvä luiston kannalta. Vauhti oli välillä turhankin kova, mutta kaikilla tuntui olevan hyvä meno päällä. Yhdellä legitauolla joimme oluet, jotka ostimme hotellilta mukaan. Kylläpä ne maistuivat hyvältä kesken hikisen hiihtourakan! En edes ole oluen ystävä, mutta hiihdon lomassa Ruotsin kakkosolut tuntui hyvältä.
Mmm… beer.
Loppumatka Nikkaluoktaan oli vähän tylsä. Maisemissa ei enää oikein mikään hetkauttanut ja tasainen maasto tunturikoivikkoineen oli aika tavallista edellispäivien hienojen tunturimaisemien jälkeen. Nikkaluoktaan saavuttua oli voittajafiilis. 100 kilometriä Kebnekaisen tunturimassiivin ympäri oli nyt ohi. Nikkaluoktassa auto pakattiin ja matka jatkui Kiirunaan hotelliin yöksi.
Joku ihan valtava jääputous lähellä Nikkaluoktaa.
”Tylsää” loppumatkaa. Nähtiin hirviä ja tuon kallion jyrkänteillä kaarteli joku ison iso lintu.
Ruotsissa sohjokin on turkoosia.
Sata lasissa!!!
Nikkaluokta.
Mitä teen ensi kerralla toisin:
- Pidän tiukasti kiinni legitauoista alusta alkaen.
- Panostan aikaisempiin lähtöihin aamulla, jää enemmän aikaa hiihtää.
- En raahaa turhaa naposteltavaa mukana, nyt tiedän mitkä ruuat maistuu.
- Luotan vaistoihini, enkä ala epäröimään ja muuttamaan suunnitelmia.
Huomioita:
- Teltta toimi kuin unelma!
- Vaatteet toimi kuin unelma!
- Kebnekaise on mahtava hiihtovaelluskohde, tupaverkosto luo turvaa, vaikka niitä ei käyttäisikään.
- Oma fyysinen kunto yllätti. Luulin olevani huonossa kunnossa ja alussa lihakset jumittivatkin. Loppua kohti alkoi kroppa kuitenkin toimia koko ajan paremmin ja paremmin ja olisin voinut vaikka jatkaa vielä viikon. Ehkä pitkäkestoinen kunto on sitten kunnossa!
- Osaan ruotsia paremmin kuin osasin kuvitella.
Laatokan melontaryhmämme on muodostunut alunperin jo eräopasopintojen aikaan, kun lähdimme Vuokselle melontavaellukselle. Silloinen eräopasopettajani ja luokkakaverini ovat mukana remmissä edelleen. Vuoksella keksimme, että mennään Laatokalle ja niin ollaan tehty joka kesä sen jälkeen. Laatokalle lähti koulukaverini silloinen pomo ja hänen ystävänsä ja opettajani ystäväpariskunta. Tämä tiimi on pysynyt, vaikka mukana on välillä vierailevia tähtiä käynytkin. Reissuilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Erilaisia ihmisiä yhdistää yhteiset kokemukset ja huumori. Olemme nauraneet, että jos joku täysin ulkopuolinen haluaisi mukaan, hänelle pitäisi järjestää muutaman päivän mittainen pääsykoe.Tällä reissulla ajoimme kajakkikuorman kanssa Pitkärantaan, jossa tapasimme jo viime reissulla tutuksi tulleet miehet. He auttoivat autojen kuskaamisessa. Kävimme jättämässä Uuksuun yhden auton ja jatkoimme itärantaa noin sata kilometriä eteenpäin etsien sopivaa aloituspaikkaa. 
Kävimme yhdellä rannalla katsomassa Laatokan aaltoja. Minun tuntemukseni olivat aika kauhistuneet. Olisin halunnut jättää melomatta. Koko itärannikko on täysin tyhjää, länsituuli puhaltaa ja lyö maininkeja rantaan ilman saarten tuomaa suojaa. Edellisviikolla aallot olivat olleet 3-4 metrisiä.
Löysimme kuitenkin sopivan paikan Laatokkaan laskevan joen varrelta. Purimme kuorman, päästimme autokuskit matkaan ja söimme ennen vesille lähtöä. Meloimme noin viisi kilometriä idyllistä jokea, kunnes alkoi kuulua voimakas kohina. Laatokkahan se siellä piti meteliä.
Joen suisto oli yksi valtava hiekkaranta kapeine särkkineen. Mainingit pauhasivat ja mahanpohjaa kutkutti. Ryhmäpaineen ansiosta uskaltauduimme kaikki vesille.
Matka eteni sivutuulessa. Aallot olivat niin suuria, että vierellä melovan kajakki hävisi välillä näkyvistä. Keskityin niin kovaa, että puristin melaa rystyset valkeina ja jokainen vartaloni lihas oli suorastaan krampissa koko ajan. Ensimmäiselle tauolle rantautuessa mainingit käänsivät kajakkini sivuttain ja seuraava aalto iskeytyi päälle kaataen minut. Jalat ylettyivät onneksi pohjaan, mutta vettä täynnä oleva kajakki iskeytyi päälleni maininkien mukana antaen mehevät mustelmat muistoksi. Talviturkki tuli heitettyä Laatokkaan, kaikki vaatteet hattua lukuunottamatta kastuivat. Ei auttanut muu kuin vaihtaa kuivaa ylle ja hengähtää hetki.
Matka jatkui koettelemuksista huolimatta. Kovissa aalloissa rannasta poispäin lähteminen oli paljon helpompaa kuin rantautuminen, vaikka voisi toisin luulla. Meloimme pimeän tuloon asti. Leiriydyimme joskus yhden aikaan yöllä hiekkarannalle. Ja niitähän tällä reissulla riitti.
Reissulta jäi päällimmäisenä mieleen aallot ja hiekkarannat. Pelottavinta oli selvittää tiensä karikkojen läpi, kun tuuli meinasi viedä kajakin aivan eri suuntaan, mihin oli tarkoitus mennä. Ristiaallot paiskoivat välillä aaltoja kajakin päälle niin rajusti, että aukkopeitteen läpi tuli litrakaupalla vettä. Kova myötätuulikin oli aika haastava, kun aaltoja ei nähnyt. Oli pelko vetää melalla tyhjää ja kaatua. Ajauduimme kerran myös matalikkoon, jossa mela osui pohjaan ja aallot hurjistuivat vaahtopäiksi. Hiekkarantoja oli enemmän kuin riittävästi. Hiekkaa oli teltassa, varpaissa, juomapullossa, hiuksissa ja suussa. En tiedä paikkaa, missä sitä ei olisi ollut. Myös hyttysiä ja polttiaisia oli ja ne saivat minut paukamille.
Kaiken jännityksen ja kauhun tasapainoksi reissu antoi paljon hienoja kokemuksia ja elämyksiä. Yhdellä uskomattoman kauniilla rannalla makasimme viiteen asti iltapäivällä odotellen aaltojen rauhoittumista. Ranta oli täynnä hiekkaa ja tolkuttoman kauniita kiviä. Olisin voinut tutkia niitä loputtomiin! Iltaisin istuimme nuotion äärellä ja jututtelimme tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Erämaan ja rannattoman järven välisellä kapealla hiekkakaistaleella on yllättävän hienoa olla, on vähän niinkuin maailmalta piilossa.
Reissu sai minut tuntemaan itseni (ja muut seurueemme jäsenet) sankareiksi. Meloimme erilaisia päivämatkoja yhdentoista ja reilun kolmenkymmenen välillä. En olisi ikinä uskonut, että uskallan meloa niin hurjissa aalloissa, mutta niin sitä vaan tuli melottua! Sain turvaa muista ryhmämme jäsenistä ja huomasin omaavani puolta enemmän voimia mitä luulin. Meloessa päässäni ei liikkunut juuri mitään muuta, kuin aallosta aallolle pääseminen, joten pään tyhjentäminen tuli hoidettua tehokkaasti. Joskus sain ujutettua päähäni sen verran ”järkeviä” ajatuksia, että kamalassa aallokossa keksin itseä rauhoittaakseni J.Karjalaisen Sankarit-kappaleeseen uudet sanat ja toistin niitä mielessäni uudelleen ja uudelleen.
Viimeinen ranta tuli lopulta vastaan Uuksussa. Emme olisi malttaneet lopettaa viisi päivää ja sata kilometriä kestänyttä melontaa. Löysin yhdeltä rannalta nipun ilmapalloja ja kiinnitin ne kajakkini keulaan. Suoritin 40-vuotis juhlamelonnan reissumme viimeisenä päivänä.
Minä odotan jo seuraavaa juhannuksen jälkeistä maanantaita. Laatokka odottaa.
Kuukausi yksin erämaassa 
Viimeisimmät kommentit