Älä koskaan lähde yksin tunturiin! Tuo lause sanotaan kaikissa vaellusohjeissa. Miksi sitten menen? Ja vielä talvella, kun olosuhteet ovat ankarat. Ja niin pitkäksi aikaa kerralla. Lue lisää
Vuokraa retkeilyvarusteet toisilta retkeilijöiltä tai anna vuokralle omasi!
Lähtö lähenee. Enää tämä ja huominen aikaa pakata. Teen kasoja ja tuijotan niitä. Lisään, vaihdan, otan jotain pois. Liikaa ei voi karsia, koska ei ole ketään keneltä lainata.
Roskia aion jättää kotiin mahdollisimman paljon jo valmiiksi.
Pähkinät otin pois pusseistaan kahden viikon satseihin, mukana on yksi pieni pussi, johon pakkaan reissun päällä päiväannoksen.
Tämä on testi. Kokeilen miten blogin päivitys onnistuu puhelimella.
Jännittää!
Mikä on vaellusta ja mikä retkeilyä?
On jännää, miten eri tavalla ihmiset miettivät asioista. Toiset ovat selkeästi mielipidejuttuja, mutta itse pidän aika tiukastikin joistakin asioista kiinni. Osittain syynä on se, että liikun luonnossa niin vapaalla kuin työssäkin ja asioiden selkeyden vuoksi on puhuttava retkeilystä ja vaeltamisesta tietyillä tarkoituksilla.
Olen seurannut aiheen ympärillä liikkunutta puhetta jonkun aikaa. Toisille vaellus on päiväretki hotellista käsin, toisille viikko etenemistä kaikki tarvittavat kamat mukana. Toisille vaeltaminen on mielentila, toisille selkeää toimintaa, jolla on alku ja loppu. Jotkut puhuvat olleensa vaelluksella, kun ovat kävelleet pari kilometriä suuntaansa ja yöpyneet maastossa tai autiotuvassa, palanneet sitten kotiin tai siirtyneet autolla seuraavaan yöpaikkaan.
Itselläni asioilla on selvät merkitykset. Olen kävelyllä, jos käyn metsässä tai poluilla parin kolmen tunnin ajan, valokuvailen tai haahuilen muuten vaan. Olen retkellä, kun minulla on eväät mukana, selkeä reitti tai paikka, mitä aion käydä katsomassa. Vaeltamassa taas olen silloin, kun olen reissun päällä vähintään kaksi-kolme yötä, siirryn joka päivä kunnon matkan paikasta toiseen ja kannan selässäni kaikki tarvittavat varusteet.
Yle Puheella oli syksyllä ohjelma ”Kaikki paitsi retkeily on turhaa”, jossa Peltsin vieraana oli Joppe Ranta ja Joel Ahola kertomassa näkemyksiään retkeilystä. Ohjelman voi kuunnella täältä. Aivan uutta keskustelua retkeilystä ja vaeltamisesta, erityisesti (nuorta) naisnäkökulmaa käyttäen taas täällä. Siellä Kaukokaipuu blogin Nella ystävänsä Evan kanssa juttelee täysin toisella tavalla aiheista.
Kaksi nuorta naista antaa todella erilaisen kannan aiheeseen, kuin kaksi (voisiko sanoa) keski-ikäistä miestä. Kaikille heistä luonto taitaa tavalla tai toisella antaa myös elinkeinoa. Itse kun vielä heitän lusikkani soppaan, eroavat näkemykseni vähän molemmista, mutta vähemmän äijäkonkareiden ajatuksista. En tiedä, ehkä se on ikäjuttu.
Jos vaeltaminen olisi minulle ”mielentila”, olisin vaelluksella, kun kävelen rappuja ulos asunnostani. Olisin vaelluksella silloin, kun kävelen kaupasta kotiin ruokaostokset rinkassa, tai kun oikaisen bussipysäkille oikopolkua pitkin. Mieleni on usein vaelluksella, vaikka keho ei olisikaan. Ei sekään huono juttu ole!
Olen aina vastustanut lokerointia, mutta tykkään asioiden selkeistä termeistä. Eli yksinkertaisesti omat termini menevät näin:
Retki = 1 yö maastossa, vähintään eväät mukana päiväretkellä
Vaellus = vähintään 2-3 yötä maastossa, yöt eri paikoissa, kaikki tarvittava mukana
Pitkä vaellus = 10 vuorokautta tai enemmän yhtäsoittoa maastossa, etenemistä joka päivä, kaikki tarvittava mukana
Retkeillään tai vaelletaan, käydään kävelyillä tai hiihtolenkeillä. Muistetaan vaan se, että tärkeintä on nauttia luonnosta.
Joulua valmistellessa olen suonut ajatuksia kuukauden hiihtoreissulle. 10.päivä maaliskuuta starttaan Sevettijärveltä kohti Nuorgamia, josta jatkan Utsjoen kautta Inariin. Lue lisää
Team Takkala, eli Jani Tukiainen, Minna ja Vesa Jakosuo (Takkala=nuoskalumi, lumi joka tarttuu)
Huhtikuun ekan viikon perinteinen hiihtovaellus tehtiin taas alkuperäisellä kokoonpanolla ja kohteena oli Paistunturin erämaa. Lue lisää
Talvivaelluksen testireissulla
En tykkää yllätyksistä vaelluksilla. Tykkään siitä, että kaikki on käytännössä testattua ja kokeiltua ennen isompia reissuja, mieluiten monenlaisissa keleissä jos vain mahdollista. Lähiluonto on näille testireissuille vallan mainiota temmellyskenttää.
Huhtikuun ensimmäinen viikko hiihdetään kolmen hengen retkikunnalla Paistunturin erämaassa. Porukka on sama, jolla olemme hiihtäneet Salamajärvellä pari vuotta sitten. Olemme tunteneet ikuisuuden, joten reissuilla ei tule eteen tilannetta, ettei kehtaisi sanoa jotain. Myös huumori kukkii, mikä on tärkeää etenkin hankalina päivinä.
Tänä viikonloppuna pääsimme kokeilemaan talvitelttailua Paistunturit mielessä. Vaikka hiihtomatka ei kovin kummoinen ollut, tunnelmaa riitti. Kolmas retkikuntalainen tutustui telttakääröön, teltan pystytykseen ja keitinlaatikkohommiin käytännössä. Aiemmalla yhteisellä reissulla nukuimme laavuissa ja autiotuvissa.
Kävimme yhdessä läpi hiihtovaelluksen rytmiä, suunnittelimme ruoka-asioita ja mietimme miten reittimme etenisi. Testasimme lumensulatusta bensakeittimellä ja aamupalavesien keittelyä trangialla talvikaasulla. Päätimmekin ottaa vaellukselle mukaan sekä bensakeittimen että trangian kaasupolttimolla, silloin ruokaa voi alkaa valmistamaan samalla, kun yksi sulattelee lumia.
Jokainen huolehtii reissulla omat aamiaisensa ja lounaansa, mutta päivälliset ovat yhteisiä. Valmistan ainakin kolme ruokaa niin, että vakumoin valmiit ruuat tiiviisti. Jos hiihtopäivä on ollut raskas, ei ruuan valmistamiseen kulu aikaa, vaan sen voi saada syötävään kuntoon pelkällä lämmittämisellä.
Testireissu oli suksee. Pääsimme valoisaan aikaan tekemään ruokaa ja pystyttämään teltan. Talvikartanona toimii Fjällräven Akka Endurance 4. Molemmissa päädyissä on eteiset ja tilaa riittää! Kolmestaan teltta on juuri hyvä! Teltta pystytettiin suolammen jäälle vasaran ja naulojen avulla. Lunta oli niin vähän, ettei suksia, sauvoja tai lumikiiloja voinut käyttää.
Kun pakolliset hommat oli hoidettu, kävimme hiihtelemässä ilman varusteita pienen lenkin. Pakkanen kiristyi iltaa kohden, taivas kirkastui ja valtava kuu nousi valaisemaan yötä. Istuimme teltassa jutellen tulevasta reissusta, varusteista ja tulevista retkikunnan haaveista. Puolen yön maissa uni voitti ja Moskukin tuli jalkoihin nukkumaan.
Aamulla maisema oli kuin sokerihuurrettu. Teltta käärittiin rullalle, kamat pakattiin ahkioihin ja hiihdettiin kotiin. Tulevaa reissua odotetaan nyt ehkä vielä innokkaammin kuin ennen.
Nukkumassa Päijänteen jäällä
Outdoor Siskojen perinteinen tammikuun hiihtovaellusviikonloppu oli taas. Tänä vuonna kohteeksi äänestettiin Leivonmäki, mutta aivan loppumetreillä lumenpuutteen vuoksi kohteeksi vaihtuikin Päijänteen kansallispuisto. Jäällä voisi hiihtää, oli lunta tai ei.
Itse en päässyt lähtemään vielä perjantaina, joten liityin porukkaan vasta lauantaiaamuna. Kanssani samaan lähtöön tuli kolme muutakin naista, yksi vielä ilmoitti tulevansa perässä. Padasjoen satamasta lähdimme hiihtämään kymmeneltä aamulla. Lunta ei ollut yhtään.
Hiihdimme kohti Vähä Haukkasaloa, jossa edellisiltana lähteneet meitä odottivat. Seurasimme Postihiihdon merkattua reittiä, että voimme olla varmoja jäästä. Kaikilla oli kuitenkin naskalit kaulassa.
Kun porukka oli kasassa, hiihdimme kaikki yhdessä Lietsaareen lounaalle. Aurinko helli. Jätimme ahkiot ja sukset rantaan ja menimme auringon puolelle kapean kannaksen yli. Makuualustan päällä oli kiva istua ja nauttia lounasta ruokatermarista. Tuumin ääneen kesken syönnin, miten mukavaa on olla porukalla hiljaa. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki söivät hiljaa auringossa.
Kun olimme lähdössä, ei myöhästynyttä lähtijää näkynyt vieläkään. Hänen puhelimensa oli kiinni. Meillä alkoi olla huoli, joten kolme meistä lähti hiihtämään takaisin lähtösuuntaan perässä lähtenyttä vastaan. Hiihdimme melkein Vähä Haukkasaloon asti. Siellä tapasimme hiihtäjän, joka oli ihmeissään huolestamme. Puhelin oli sammunut kylmässä kelissä ja aurinkoinen keli oli saanut hiihtäjän fiilistelemään ja hiihtelemään verkkaisesti. Meidän huolestuneet ylimääräiset sydämentykytykset loppuivat ja käännyimme kaikki yhdessä kohti Kelvennettä.
Jää oli hieno. Vaikka suksista ja ahkiosta kuuluikin korvia huumaava meteli karhealla jäällä liukuessaan, vaivuin johonkin transsiin verrattavaan tilaan. Tuijotin alati vaihtuvia kuvioita jäässä, rytmitin hiihtoa jään tasaisuuden mukaan tasatyönnöillä ja vuorolykkäyksillä. Ylitin umpeen jäätyneitä railoja, ne kulkivat kuin valkoiset suonet pitkin tummaa jäätä. Välillä jäässä oli erimuotoisia pieniä jäälaattoja, jotka olivat jäätyneet hienoiksi kuvioiksi. Kun jäällä oli pienikin alue lunta, hiihdin sitä pitkin ja nautin lumen ääniä vaimentavista vaikutuksista.
Hiihdimme Kelvenne nimiseen saareen. Lunta oli juuri ja juuri nimeksi rannan tuntumassa jään puolella. Pystytin teltan nopeasti ennen pimeää. Telttana oli ”kartano”, koska olin luvannut tarjota yösijan parille teltattomalle. Telttaa ei olisi saanut jäätyneelle paljaalle hiekkarannalle pystyyn, joten laitoin sen jäälle. Sain lainaksi nauloja ja vasaran, jotka olivat ainoa kiilausmahdollisuus. Olin nukkunut jäällä ainoastaan kerran aiemmin, se oli Ankarat Avotunturit johdatuskurssilla pari vuotta aiemmin.
Mukana minulla oli uusi keitinlaatikko. En keitellyt kuitenkaan teltassa, vaan rannassa muiden kanssa. Olin tehnyt kotona tulisen kasvissoossin valmiiksi vakuumiin, lämmitin sen tortillojen täytteeksi bensakeittimen hurinassa. Keittimiä oli 12 kokkailijan joukossa monenlaisia, jotkut kokkailivat nuotiolla. Muutama nainen oli tuonut polttopuita ahkioissaan, Päijänteen kansallispuiston sivuilla oli kerrottu, että puut ovat vähissä ja paikoin täysin loppuneet.
Illalla nuotiolla juttu luisti. Jossain vaiheessa kuitenkin uni alkoi painaa ja porukka vetäytyi kuka mihinkin nukkumaan. Makuupaikkoja oli moneen lähtöön. Suurin osa nukkui teltoissa, mutta oli siellä myös riippumatossa koisija ja männyn oksien suojassa taivasalla nukkujakin. Kaksi siskoista nukkui tyhjässä puuliiterissä! Itse nukuin teltassa makeat unet.
Aamulla keitin kahvivedet ja nalgenellisen teetä kotimatkalle. Hiihdimme suorinta reittiä taas Vähä Haukkasaloon lounaalle ja siitä Padasjoen satamaan. Matkalla keli oli harmaa, mutta maisemassa oli niin monta harmaan sävyä kuin vain voi kuvitella. Harmaa on hyvä väri ja se teki maisemasta taideteoksen. Perillä oli tyytyväinen olo siitä, että päätin lähteä retkelle. Luonto ja samanhenkinen seura tekevät ihmeitä kerta toisensa jälkeen.
Hiihtäen Kebnekaisen ympäri
Olin viime talvena haljeta kateudesta, kun mieheni pääsi Kebnekaiselle hiihtovaellukselle Ankarat Avotunturit porukan mukaan. Kun sitten näin reissun jälkeen kuvia, ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua pysymään kotona enää seuraavaa talvea. Noin kaksi vuorokautta mieheni reissun jälkeen päätimme lähteä sinne yhdessä seuraavana talvena.
Olen hiihtänyt ennenkin. Olen käynyt ahkion kanssa vaelluksilla ja retkillä, mutta en koskaan avotuntureilla. Jännitin omia kykyjäni ja varusteita etukäteen, koska olosuhteet olisivat voineet äityä ankariksikin.
Tiivis tunnelma autossa, Vesa hautautuneena kamojen sekaan takapenkillä…
Porukkamme koostui siis minusta ja miehestäni Vesasta ja mukaan saimme vielä Kean (Kean retki-blogin kirjoittaja). Olin tavannut Kean jo aiemmin talvella Torronsuon hiihtoreissulla, joten ihan ventovieras ei telttaamme asukiksi lähtenyt. Pidimme tiiviisti yhteyttä ennen reissua, puhuimme varusteista ja vaelluksen käytännöistä. Kealle talvivaellus oli ensimmäinen, jos lyhyitä talvireissuja ei lasketa mukaan.
Teimme treffit Ouluun, jonne Kea tuli yöjunalla Helsingistä. Farmari Passatti veti yllättävän hyvin kolmen ihmisen talviretkikamat! Takaikkunasta oli tosin turha haaveilla peruuttavansa… Matka jatkui Haaparannan kautta Kiirunaan, jossa tankkasimme viimeiset ekstrakalorit pitsan muodossa. Sitten kohti Nikkaluoktaa.
(3.4.) Nikkaluoktan mutainen parkkipaikka ei varsinaisesti näyttänyt hiihtoparatiisilta. Parkkiksen reunoilta kuitenkin alkoi kova hanki ja purimme kamat talvireittiviittojen viereen. Hiihtämään päästiin lähtemään kuuden jälkeen illalla ja suunnaksi otettiin pohjoinen. Illan aikana hiihdettiin suurin osa viidestä kilometristä jäätä pitkin. Jäällä ei ollut lunta lainkaan ja maastossakin sitä oli tosi vähän. Riitti kuitenkin hiihtämiseen mainiosti.
(4.4.) Oli ihana herätä aurinkoiseen aamuun! Aamutoimien jälkeen lähdimme hiihtämään jokiuomaa mukaillen kohti Lisas stugania. Mies oli etukäteen kehuskellut, että joessa oli ollut viime vuonna paljon koskikaroja. Oli niitä nytkin! Hävettää ihan tunnustaa, mutta en ollut koskaan aikaisemmin koskikaroja nähnyt. Nähtiin myös paljon riekkoja ja kuunneltiin niiden huvittavaa ääntelyä. Hiiripöllökin seurasi jonkin matkaa kulkuamme. Se lennähti joen rannalla kasvaneisiin tunturikoivuihin siirtyen aina muutaman puun verran edellämme karkuun. Vesa vanhana perhokalastajana kiinnitti huomiota sumukorentoihin, joita oli hangella vähän väliä.
Maisemat muuttuivat koko ajan jylhemmiksi. Molemmin puolin jokea oli upeita kallioita, joiden seinämien vesiputoukset olivat jäätyneet turkooseiksi jäämuodostelmiksi. Mittasuhteet hämärtyivät ja saattoi vain kuvitella, miten massiivisia jääputoukset todellisuudessa olivat.
Maastossa näkyi, että reittiä oli kuljettu. Alun opasteviitat näyttivät, että reitti oli tarkoitettu koiravaljakoille ja moottorikelkoille. Ylitimme joet niistä kohdista, missä näimme jälkiä. Tuntui, että ylitimme joen ainakin sata kertaa. Reitti kiemurteli kuin käärme pitkin jokiuomaa ja sen rantamia. Toisinaan lumi loppui kesken ja hiihdimme pitkin paljasta maata. Vähän kauhistelin mielessäni, että näin vähillä lumillako koko reitti hiihdettäisiin.
Olimme suunnitelleet hiihtävämme sellaisella rytmillä, että aina 50 minuutin hiihdon jälkeen tulisi 10 minuutin tauko. Tauolla jokainen söisi legieväitä (legi=tunnin hiihtojakso). Tuosta rytmistähän sitten luonnollisesti alettiin heti luistamaan. Mies sanoi, että se Lisas stuga on ihan tuossa kilsan päässä ja minä myöntelin, että toki on parempi pitää tauko siellä kun on niin lyhyt matkakin. Mökki vaan ei tullut ihan kilometrin jälkeen. Eikä toisenkaan. Minä, joka olen nälkäkiukkujen kuningatar, saatoin hiukan väsähtää ja puuskahtaa jotain. Lopulta tarkastettiin gepsillä mökin todellinen etäisyys ja se olikin vielä muutaman kilometrin päässä.
Suloinen Lisas stuga.
Lisas stuga oli ihana pikkuruinen mökki keskellä ei mitään. Katolla kasvoi siankärsämöä, heinää ja sammalta. Räystäillä olleet sammalpaakut tuntuivat ihan kuin lihalta käden alla. Minua tuollaiset paikat viehättää ihan hirmuisesti. Voisin helposti nähdä itseni asumassa tuossa mökissä. Tilaa oli sen verran, että kaikkeen ylettyisi kättään kurottamalla. Paratiisi.
Unelmien koti.
Räystään sammalkasvustot.
Hiihdimme päivän aikana noin 25 kilometriä. Teltalle löytyi hieno paikka Visttasvaggilta läheltä Vistasstugania. Lapio tuntui hyvältä kädessä, joten askartelin meille oikein luksus wc:n vähän sivummalle. Kotona oli mukaan askarreltu istuinrengas telttapatjasta ja voin kertoa sen olleen aika mukava lisä tuohon valtaistuimeen.
Telttana kartano, eli Fjällräven Akka Endurance 4.
Vessa näköalalla. Huuhtelutoiminto tapahtui lapiolla.
Sukset ja sauvat ei jääneet toimettomiksi edes yön ajaksi.
Ilta oli kirkas ja tähtiä syttyi taivaalle yksi toisensa jälkeen. Raskas hiihtopäivä kuitenkin ajoi teltan lämpöön ja mahat kurnien laitoimme ruokaa. Taisimme olla kaikki aika väsyneitä, koska kaikki etukäteishaaveet pitkien valotusten valokuvaussessioista typistyivät muutamaan räpsyyn. Ruoka alkoi väsyttämään ja kömpiminen makuupussien lämpöön houkutti enemmän kuin mikään muu.
Kuvaaja kuvassa.
(5.4.) Aamulla otin korvatulpat korvista ja kuuntelin riekkojen ääniä makuupussissa maaten. Ajattelin, etten olisi missään muualla mieluummin. Vielä voimakkaammin ajattelin samaa, kun aamukahvikuksan kanssa kurkistin teltan oviaukosta aurinkoiseen tunturimaisemaan. Tästä ei paljon voi ihmisen elämä parantua!
Koiravaljakot ajoivat teltan ohi.
Aamiaisen jälkeen minä ja Vesa laitoimme puolikkaat nousukarvat suksiin, Kealla oli kokopitkät karvat jo kiinni heti alkumetreiltä. Luvassa oli nousua aikalailla koko päiväksi. Vähän jännitin miten ahkio kulkisi perässä pitkät ylämäet.
Siellä se Nallo jo näkyy!
Käväisimme matkalla Vistasstuganin pihalla ihmettelemässä ja jatkoimme nousujohdanteista reittiä kohti Nalloa. Lunta oli vähän miten sattuu, mutta mitä ylemmäs nousimme, sitä valkoisemmaksi maisema muuttui. Ilman aurinkolaseja ei voinut olla hetkeäkään! Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja se vielä heijastui hangestakin, joten myös aurinkorasva oli tarpeen.
Ylämäkeä tosiaan riitti. Yksi mäki oli niin jyrkkä, että sukset oli pakko heittää pois jaloista ja mennä mäki etukenossa kävellen. Ei ainakaan palellut! Menimme vuorollamme etummaisena ja yritimme pitää vauhdin hitaana.
”Ainoa helppo päivä on eilinen päivä!”
Nallosta oli mies puhunut paljon. Hän oli kehunut sitä kauniiksi ja vaikuttavaksi ja kyllähän se lunasti kaikki odotukset monin verroin! Tuijotin sitä koko ajan kuin noiduttuna, kun hiihdimme sitä kohti. Välillä jättäydyin jälkeen, että sain räpsiä juuri sellaisia kuvia, mitä olin mielessäni nähnyt jo ennen tunturin lähelle saapumista. Nallo oli ihan mielettömän hieno! Se oli terävä, majesteetillinen ja jylhä huippu. Molemmilla puolilla Nalloa oli massiiviset jyrkänteet, mutta Nallo erottui naulitsevana niiden keskeltä.
Pidimme lounastauon niin, että saimme tuijottaa tuota hypnoottista huippua koko syömisen ajan. Ruuan jälkeen hiihdimme Nallon ohi vasemmalta puolelta. Tunturi muutti täysin luonnettaan sivulta katsoessa. Se ei enää ollut terävä huippu, vaan ihan perus tunturi. (Minulla on vaikeuksia sanoa noita tuntureiksi, kun ne ovat ihan vuoria minulle.) Hiihdimme jonossa pitkin tuntureiden välistä solaa Nallostuganille ja leiriydyimme sen pihalle. Melkeinpä pelkkää nousua ollut hiihtopäivä kipeytti kantapääni. Suunnittelin mielessäni, että seuraavalle hiihtovaellukselle otan erilliset kantapääpohjalliset jostain pehmeästä materiaalista mukaan.
Vesa hiihtää kohti aurinkoa.
Kea kävi jututtamassa tupaisäntää ja saimme luvan leiriytyä tuvan pihaan ilman maksua. Koska sesonkiaika oli ohi, saimme myös käyttää ilmaiseksi kaivoa ja vessaa.
Nallon tupa. Ei paha paikka, tuonne sit tupaemännäks eläkemummona.
Ilta taittui nopeasti ja väsyneet ylämäkihiihtäjät vaipuivat ajoissa uneen. Aamulla oli keli vaihtunut tyystin.
Sama paikka, eri meininki.
(6.4.) Aamulla tuntui ja näytti siltä, että telttamme oli photoshopattu jollekkin valkoiselle paperille. Mitään maaston muotoja ei erottanut, kun katsoi sinne, missä edellispäivänä oli korkeita jyrkkiä tuntureita. Oli vain valkoista. Nautimme hitaasta aamiaisesta teltan sisällä. Jotenkin kenelläkään ei ollut kiire ulos valkeaan pöperöön. Näin, että mökistä tuli ulos kymmenkunta ihmistä, jotka tekivät lähtöä rinkat selässä ja sukset jalassa. Päätimme katsoa mitä reittiä he lähtevät etenemään, saisimme hetkeksi tuoreet jäljet mitä seurata.
Aamu Nallolla.
Jäljet peittyivät todella nopeasti. Tuuli oli kova ja se pyöritti mukanaan uutta lunta vasten kasvoja. Kiirehdimme laittamaan teltan kasaan ja lähdimme porukan perään. Jäljillä hiihtäminen muuttui koko ajan hankalammaksi. Lumi peitti suksien jäljet ja reitti muuttui jyrkästä ylämäestä todella jyrkäksi ylämäeksi, jossa oli sivuttaiskaltevuutta vielä lisää vaikeuttamassa ylös kapuamista. Kovan hangen päällä oli kerros uutta pehmeää lunta, jossa sukset nuljusivat miten sattuu. Teräskantit eivät pureutuneet mihinkään ja tuntui, että nousukarvatkaan eivät riittäneet. Haarakäynti vinossa jyrkässä ylämäessä oli ahkion kanssa kaikkea muuta kuin helppoa.
Lopulta tulimme niin hankalaan paikkaan, että pidimme tuumaustauon. Ihmettelimme miten rinkkahiihtäjät ovat päässeet etenemään, koska rinne muuttui jyrkänteeksi, eikä näkyvyyttä ollut yhtään. Päätimme kääntyä takaisin. Rinteessä kääntyminen ahkio perässä oli pelottavaa. Täytyi koko ajan olla todella tarkkana, ettei ote lipsahda tai asento horjahda. Laskimme takaisin mökin pihaan ja lähdimme nousemaan eri reittiä.
Uusi yritys oli oikea ratkaisu. Löytyi kova pohja, jota pitkin koiravaljakot olivat kulkeneet. Nousu oli silti raskas. Piti mennä niin vinossa, että se kävi jalkoihin. Vasen jalka oli ylempänä ja oikea alempana, mikä aiheutti vasemman reiden joutuvan tekemään kovasti töitä. Välillä tuntui, että koko reisi kramppaa jos reitti ei pian muutu tasaisemmaksi.
Yhden nousuosuuden jälkeen pidimme hengähdystaukoa, kun keskeltä valkoista tyhjyyttä alkoi putkahtelemaan koiravaljakoita meitä kohti. Oli omituinen tunne, kun valjakot lähestyivät äänettömästi valkoisen lumiverhon läpi. Morjestimme iloisesti jokaiselle kuskille ja ihanat koirat saivat hetkeksi unohtamaan väsyttävät nousut. Omaa huskyakin tuli vähän ikävä ja mietin, miten iso apu siitä olisi ylämäkiosuuksilla. Ehkä seuraavalla kerralla.
Minun retrosauvat pääs Kebnelle!
Ylämäet muuttuivat lopulta tasaiseksi. Vähän pöperöinen ilma harmitti, koska maisemat jäivät täysin näkemättä. Samaan aikaan myös iloitsin, että sain kokea myös tuollaisen kelin. Olin kuullut white outista puhuttavan, enkä sitä oikein ollut osannut hahmottaa. Nyt en hahmottanut mitään koko ympäristöstä ja pidin sitä jännittävänä uutena kokemuksena. Keli aiheutti myös vähän turhautumista, kun maastosta ei erottanut mitään. Kartan mukaan oli edessä iso alamäki, mutta ei se siltä tuntunut, kun koko ajan piti lykkiä vauhtia sauvoilla. Jätimme koiravaljakkojen uran kun pelkäsimme, että rinne on liian jyrkkä. Jätimme tauon väliin ja sekin hiersi.
Valkoisen pöperön keskellä teimme päätöksen, että tauot pidettäisiin tulevaisuudessa ajallaan, vaikka paikka olisi miten surkea. Sain vastuun toimia taukohälyttimenä. Suksi kulkikin ihan eri tavalla koko loppureissun omalla kohdallani. Hiihdimme alamäkeä kohti Sälkan tupaa ja vuorollamme menimme etummaisena. Alamäestä ei koskaan erottanut onko edessä puolen metrin vai kymmenen metrin pudotus. Oli mentävä siis todella varovasti! Pääsimme kuitenkin myös kunnon alamäkien makuun, tuntui ihan mahtavalta saada päästellä vapaalla pitkiä pätkiä!
Kiiruna. Niitä oli PALJON! Sillä on superhassu ääni, ihan ku joku jänisräikkä.
Sälkan lähellä pääsimme moottorikelkkauralle hiihtämään. Se tuntui helpottavan urakkaa ihan mielettömästi ja sukset luisti jokaisella. Reitti oli merkattu niin hyvin, ettei eksymisen vaaraa ollut ja kartta sai levätä. Hiihdimme Sälkan ja Singin puolimatkassa olevalle tuulisuojalle ja laitoimme teltan sen pihaan.
Tuulisuoja ei ollut suotta siinä missä se oli. Paikka oli todella tuulinen! Teltta ei kuitenkaan hätkähtänyt mistään ja sain korvatulpat korvissa nukuttua kunnon yöunet. Pihalla oli vessa, jonka oven edustan kinokset Vesa lapioi saadakseen oven auki. Tuuli oli muodostanut paikkaan todella kauniita kinoksia ja tuuli pyöritti ohutta pakkaslunta niiden pinnalle koko ajan lisää.
Illalla juttelimme vaelluksista, reissuista, suunnitelmista ja varusteista. Valvoimme puolille öin. Vesa oli herännyt keskellä yötä todella kovaan tuuleen. Minä nukuin kuin lapsi. Vielä aamulla tuuli ravisteli telttaa ja tuntui hyvältä makoilla lämpimässä makuupussissa ja vain kuunnella ja katsella teltan liikehtimistä tuulen voiman alla. Tuli voimakas luottamus telttaa kohtaan. Täällä ei millä tahansa festariräyskällä pärjäisi!
(7.4.) Kesken aamutoimien kuului pihalta ääniä. Olin vienyt meidän kaikkien makuupussit tuulettumaan tuulisuojaan ja hypähdin nopeasti teltasta kasaamaan pusseja pois muiden vaeltajien tieltä. Pihalla oli kolme iäkkäämpää brittimiestä, jotka vaativat jättämään pussit paikoilleen. He ihastelivat minun ja Kean untuvahameita ja sanoivat, että olemme ekat hame päällä vaeltajat näillä seuduilla. Saimme myös suunnatonta ihailua siitä, että olemme yöpyneet teltassa ja suurin huomionosoitus tuli ahkioiden vetämisestä. Olimme kuulemma ”hard core finns”. Ahkioita ei noilla main tunnu muut vetävän. Kaikilla on rinkka. Kehut tuntuivat hyvälle, tietenkin.
Lähdimme jatkamaan matkaa Singille. Melkein heti matkan aloitettuamme näimme läheisen järven jäällä mittarimadolta näyttävän muodostelman. 12 hiihtäjää ahkiot perässä, ilmiselvästi suomalaisia! He olivat kuitenkin sen verran kaukana, ettei moikkaamaan päästy. Alamäkivoittoinen matka jatkui, eikä maaston muodot erottuneet vieläkään kovin hyvin. Maa alkoi tosin olla vähälumisempi, joten lumesta törröttävistä kivistä sai vähän osviittaa millainen pudotus missäkin mäessä oli.
Ihan saletisti suomalaisia!
Singin pihaan ei menty, koska ei ollut mitään tarvetta. Alkoi loputtoman pitkä loiva nousu. Olin vetovuorossa ja yritin pitää rytmin tasaisena. Laskin numeroita. Vasen jalka sanoi yk ja oikea jalka si. Vasen kak, oikea si ja niin edelleen, todella hitaasti. Laskin muistaakseni neljäänsataan. Melkoista hiihtomeditaatiota. Pää oli tyhjä, rytmi sopivan hidas. Ylämäessä tunsi itsensä junaksi, joka jaksaa ihan mitä tahansa. Superihmiseksi.
Asioita joista pidän: Tasainen tahti.
Pieni jäätikkö keskellä rinnettä.
Mäen päällä alkoi mukamas niinsanottu helppo osuus. Olisi se kai helppo ollutkin, ellei keli olisi muuttunut. Taivas vähän kirkastui, mutta jätti silti isoimmat tunturit usvan ja lumipöllyn peittoon. Keli lauhtui ja lumi alkoi tarttua suksenpohjiin. Auts! Ei kiva, ei ollenkaan. Taukoja oli pakko pitää vähän tiuhempaan, kun lunta oli irroiteltava pohjista. Minä ja Vesa otettiin jossain välissä karvat pois ja voideltiin sukset luistolla. Kea empi karvojen pois ottamista vähän pidempään, mutta taipui lopulta luonnon voimien alla. Kean ahkion uumenista löytyi plussakelin luistoakin, joka pelasti päivän.
Kebnekaisea lähestyttäessä lumi väheni koko ajan. Maisema näytti siltä, että kaikki lumi olisi juuri satanutta. Näimme kiirunoita kymmenittäin. Laskeuduimme Kebnekaisen laaksoon ja ajattelimme kylmiä oluita Kebnekaisen tunturihotellissa. Lunta oli vain nimeksi ja yritimme kiertää pahimpia kivikoita moottorikelkan jälkiä pitkin. Tunturihotelli alkoi vihdoinkin näkymään. Oluet saimme eteemme puoli kahdeksan maissa illalla.
Moottorikelkkareitti oli todella hyvin merkattu.
Hirveesti naurattaa kun tunturihotelli näkyy ja rusketus on kohdillaan!
Kebnekaise Fjällstation oli täynnä porukkaa! Satuimme paikalle vuoden kiireisimpään aikaan, koska seuraavana päivänä oli ohjelmassa Keb Classic. Kilpailijat olivat jo saapuneet paikalle ja hotelli oli ääriään myöten täynnä. Se oli aikamoinen shokki muutaman päivän hiihtelyn jälkeen. Oluita juodessa tuntui, että jo pari hörppyä kihahtai nuppiin. Lämmin sisäilma ja olut tekivät olon raukeaksi ja olisin kernaasti käpertynyt sohvan nurkkaan sikiöasentoon ja jäänyt siihen vaikka koko yöksi. Eihän se tietenkään sopinut.
Illan jo hämärryttyä siirryimme suksinemme soveliaan matkan päähän hotellista ja pystytimme teltan.
(8.4.) Aamulla paistoi aurinko! Näin Kebnekaisen laakson kokonaisuudessaan ja erotin erimuotoisia tuntureita. Olipa se hieno paikka! Vesa sai ajatuksen, että miksi ei nautittaisi tarjolla olevista mukavuuksista. Kukaan ei vastustellut, joten hiihdimme aamiaiselle hotelliin. Eipä ole aamiainen koskaan maistunut niin hyvältä! Tuntui että oma vatsa oli muuttunut pohjattomaksi kaivoksi. Aamiaiselle paistetut tuoreet porkkanasämpylät olivat parhaita ikinä. Päällisiksi otin muunmuassa brie-juustoa ja appelsiinimarmelaadia.
Fjällstationin aamiainen oli IHANA.
Aamiaisemme aikaan pihalla oli täysi härdelli päällä. Keb Classicin kilpailijat odottivat lähtölaukausta. Seurasin lähtöä ikkunan läpi sämpylää syöden. Kilpailijat nousee suksineen ylös, huiputtavat Kebnekaisen, laskeutuvat köyden varassa osan matkaa ja loput laskevat suksilla. Erittäin kova kisa siis!
Aamupalan jälkeen alkoi viimeinen rutistus takaisin Nikkaluoktaan. Fjällstationilta alkoi pitkä pitkä alamäki. Moottorikelkkareitti oli tampattu erittäin tiukaksi ja se oli meille todella hyvä luiston kannalta. Vauhti oli välillä turhankin kova, mutta kaikilla tuntui olevan hyvä meno päällä. Yhdellä legitauolla joimme oluet, jotka ostimme hotellilta mukaan. Kylläpä ne maistuivat hyvältä kesken hikisen hiihtourakan! En edes ole oluen ystävä, mutta hiihdon lomassa Ruotsin kakkosolut tuntui hyvältä.
Mmm… beer.
Loppumatka Nikkaluoktaan oli vähän tylsä. Maisemissa ei enää oikein mikään hetkauttanut ja tasainen maasto tunturikoivikkoineen oli aika tavallista edellispäivien hienojen tunturimaisemien jälkeen. Nikkaluoktaan saavuttua oli voittajafiilis. 100 kilometriä Kebnekaisen tunturimassiivin ympäri oli nyt ohi. Nikkaluoktassa auto pakattiin ja matka jatkui Kiirunaan hotelliin yöksi.
Joku ihan valtava jääputous lähellä Nikkaluoktaa.
”Tylsää” loppumatkaa. Nähtiin hirviä ja tuon kallion jyrkänteillä kaarteli joku ison iso lintu.
Ruotsissa sohjokin on turkoosia.
Sata lasissa!!!
Nikkaluokta.
Mitä teen ensi kerralla toisin:
- Pidän tiukasti kiinni legitauoista alusta alkaen.
- Panostan aikaisempiin lähtöihin aamulla, jää enemmän aikaa hiihtää.
- En raahaa turhaa naposteltavaa mukana, nyt tiedän mitkä ruuat maistuu.
- Luotan vaistoihini, enkä ala epäröimään ja muuttamaan suunnitelmia.
Huomioita:
- Teltta toimi kuin unelma!
- Vaatteet toimi kuin unelma!
- Kebnekaise on mahtava hiihtovaelluskohde, tupaverkosto luo turvaa, vaikka niitä ei käyttäisikään.
- Oma fyysinen kunto yllätti. Luulin olevani huonossa kunnossa ja alussa lihakset jumittivatkin. Loppua kohti alkoi kroppa kuitenkin toimia koko ajan paremmin ja paremmin ja olisin voinut vaikka jatkaa vielä viikon. Ehkä pitkäkestoinen kunto on sitten kunnossa!
- Osaan ruotsia paremmin kuin osasin kuvitella.
Yksin yötä talvella
Olen aina pelännyt pimeää jollain muotoa. Siinä ei ole järkeä, koska olen lapsuuteni elänyt ilman katuvaloja, pimeällä maaseudulla. Talviaikaan jokailtainen puunkantorituaali ei koskaan tuntunut helpolta. Matka puuliiterille jätti kodin ja navetan välisten valojen keskelle säkkipimeän alueen, joka oli pakko ylittää. Puuliiterin valokatkaisin oli pelastus. Otsalamppuja ei ollut keksitty, eikä taskulampussa ollut ikinä pattereita. Minä kuitenkin selviydyin. Kuljin pimeässä, enkä oppinut siitä kuitenkaan pitämään.
Olen vältellyt pimeässä yksin retkeilyä kuin ruttoa. Jotenkin nyt alkoi tuntua siltä, että on aika katsoa mikä siellä pimeässä metsässä muka pelottaa.
En suunnitellut retkeä, aloin vaan pakkaamaan. En varmaan olisi lähtenyt, jos olisin jäänyt enemmän miettimään. Ajattelin kokeilla yksin pimeässä yöpymisen lisäksi ensimmäistä kertaa myös koiran kanssa teltassa nukkumista. Mosku-husky on aiemmin nukkunut laavuissa talviretkillä. Kohteeksi valikoitui Isojärven kansallispuisto, joka on lähin puistoni. Halusin treenata ahkion vetämistä, koska Kebnekaisen reissuun on vain vähän reilu kuukausi aikaa.
Jätin auton Herettyyn ja asettelin ahkion ja sukset lähtövalmiiksi. Parkkipaikalla tapaamani perhe vähän ihmetteli, että suksillako olin lähdössä. Polut oli kuulemma aika hyvin tallaantuneet. Sidoin Moskulle valjaat ja annoin sen vetää. Vauhti karkasi heti lapasesta! Esteetön reitti Kannuslahdelle oli ajettu tasaiseksi moottorikelkalla ja minun tehtäväkseni jäi jarrutella ja anella koiraa hiljentämään…
Kannuslahden jälkeen kuitenkin iski karu totuus vasten kasvoja. Mäet eivät tunnu jyrkiltä vaelluskengät jalassa, mutta suksilla oli vähän eri meininki. Ähisin ensimmäisen rinteen sillan jälkeen sukset jalassa ylös asti silkalla sisulla ja käsivoimilla. Mosku päätti olla auttamatta, kai mäki oli liian jyrkkä sillekin.
Alkuperäinen ajatus oli ollut viettää yö Vahterjärven laavulla, mikä on suosikkipaikkani puistossa. Mäkisessä maastossa ahkion kaatuiltua moneen kertaan, muutin suunnitelmia. Olin hiestä märkä ja aivan naatti jo parin kilometrin matkan jälkeen. Viimeisen puoli kilometriä hiihdin jäällä. Valkoisen lumikerroksen alla oli paksu kerros vetistä sohjoa. Suksien osuttua siihen, meni loppumatka suksia nostellen. Päätin jäädä Kuorejärvelle.
Aurinko oli juuri painumassa puiden taa, kun sain sukset pois jalasta. Etsin teltalle tasaisen paikan ja pystytin asumuksen. Mukana oli tällä kertaa Helsportin kahden hengen teltta, jossa ajattelin meidän koiran kanssa mahtuvan mainiosti nukkumaan. Hakkasin halkoja ja laitoin tulet rannan läheisyydessä olevalle tulipaikalle. Tein ruokaa. Hämärä laskeutui huomaamatta.
Aloin räpsimään kuvia illan pimetessä. Taivaalle kertyi hienoja viiruja, näytti kuin taivaankansi olisi ollut raidallinen. Valaisevat yöpilvet näyttivät melkein revontulilta. Tähdet tuikkivat kirkkaina. Puita nuotioon lisätessäni en kaivannut mitään enkä ketään. Minulla oli tuli, taivas ja kirkas kuutamoyö. Yhtään mörköä en nähnyt, enkä kyllä muistanut niitä katseellani etsiäkkään.
Otin minttukaakaon lämmikkeeksi. Ennen telttaan kömpimistä jumppasin lihakset lämpimiksi. Ohjasin Moskun menemään telttaan ensin. Olin varannut sille oman makuualustan ja annoin vielä untuvaisen taukotakkini petiin aluseksi. Ihan kuin ei husky muka pärjäisi! Ulkonakin yritin antaa makuualustaa köllöttelyä varten, mutta koira käpertyi mielummin hankeen kiepille.
Uni ei tullut. Minulla oli miehen kuituinen makuupussi (mukamas lämmin talvipussi, pöh) ja se ei tuntunut hyvältä. Reisiäni paleli ja lämpökauluksesta hulahti kylmää sisään aina kun käänsin kylkeä. Kaipasin omaa untuvapussiani. Kaivauduin lämpökauluksen alapuolelle ja lopulta nukahdin. Heräilin yöllä kymmeniä kertoja. Puista tippui lunta teltan katolle. Tuntui hyvältä, kun koira nukkui minussa kiinni, se lämmitti.
Aamulla työnsin pääni pussin aukosta ulos ja sain naamapesun. Mosku oli silminnähden iloinen uudesta aamusta! Kömmimme ulos jaloittelemaan ja laittamaan tulia. Aamukahvit ja kiisselimyslit nautittuani päätin pakata suksetkin ahkioon. Kävelin ahkio perässä polut takaisin parkkipaikalle. Urakka oli raskas, mutta pidän siitä, kun raato joutuu koville. Haluan pitää itseni kunnossa, että saan retkeillä vielä kauan!
Kokemuksena reissu onnistui hyvin. En pelännyt pimeää. Opin, että Isojärven kansallispuistoon kannattaa valita lumikengät suksien sijaan. Huomasin Moskun olevan ihanteellinen telttakaveri ja etten lähde ilman omaa makuupussia mihinkään.
Yöretki talviselle Leivonmäelle
Olen käynyt Leivonmäen kansallispuistossa monta kertaa aiemminkin, mutta aina sulan maan aikaan. Ja aina samassa osassa puistoa. Oli aika rikkoa rutiineja.
Leivonmäen kansallispuisto on kuin kaksi aivan erilaista puistoa. Eteläpuolella oleva soinen osuus oli ennestään tuntematon, pohjoisoien harjut ja hongikot taas tutummat. Koska en tiedä kovinkaan montaa mukavampaa asiaa, kuin suolla hiihtäminen, päädyimme Kirveslammen kierroksen lintutornille ja sieltä suihkimaan umpisessa pitkin Haapasuota.
Heti suolle päästyämme alkoi tuuli yltyä. Vedimme huppua pään suojaksi ja lähdimme navakkaan vastatuuleen hiihtämään.
Emme ehtineet kovinkaan kauaa hiihtää, kun näimme metson töröttävän puun latvassa. Kohta maasta pyrähti lentoon pari muutakin ukkometsoa. Pysähdyimme ja pidätimme suunnilleen hengitystä katsellen noita majesteetillisia lintuja. Lähdimme varovasti jatkamaan matkaa ja pian huomasimme metsoja lisää. Emme olleet koskaan ennen nähneet noin isoa ukkometsojen parvea, niitä oli yhteensä kymmenen.
Tuntui ihan uskomattomalta nähdä niin upea näky. Metsot ovat omasta lähimaastosta hävinneet hakkuiden myötä, joten mieltä lämmitti suunnattomasti homenokkien kokoontumisen todistaminen! Linnut siirtyivät aina muutaman kymmenen metriä sivummalle edestämme, mutta olivat yllättävän pelottomia. Jonkun aikaa nautimme luonnonnäytelmästä ja käännyimme pois häiritsemästä.
Suolla oli hyvä hiihtää. Mukana oli vain kevyet kantamukset, yökamppeet jätimme autoon. Vähälumisena talvena on hiihtotarpeet hyvä tyydyttää suolla, siellä yleensä riittää lunta. Kiersimme suolla seitsemän kilometrin lenkin ja siirryimme Kirveslammen pysäköintipaikan kautta Harjujärven laavulle kahvittelemaan.
Laavua, tai paremminkin puolikotaa kohti hiihdettäessä hiipi savun haju nenään. Pariskunta oli siellä tulistelemassa ja kuulemma hekin olivat säästyneet itse tulien teolta.
Aikomuksemme oli nopsasti juoda kahvit ja syödä laskiaispullat, jatkaa sitten hiihtämistä Harjujärvellä. Kävi kuitenkin niin, että tulilla riitti niin paljon juttua siellä olleen pariskunnan kanssa, että valoisa aika karkasi käsistä. Kuulimme tarinoita kolmen viikon jokakesäisistä polkupyöräretkistä pitkin pohjolaa, hiihtoreissuista Kilpisjärvellä, kohtaamisista autiotuvilla, poluilla ja erämaissa.
Paljon nähnyt ja kokenut mies oli silminnähden iloinen kuultuaan meidän menettäneen sydämemme luonnossa liikkumiselle. Toivotimme hyviä reissuja tulevaisuudessa, kun tiemme erosivat.
Pieni hiihtolenkki hämärtyvässä illassa jäällä ei ollut enää niin mukava. Jäällä oli vettä paljon, sukset humahtivat välillä syvään sohjon läpi. Päätimme keskittyä viettämään leirielämää ja pystytimme teltan kodan eteen. Lämmitimme valmiiksi kotona tehtyä pitsaa nuotiolla ja söimme hyvällä ruokahalulla.
Illan edetessä tuuli kääntyili oman mielensä mukaan, lumi kinostui teltan kylkeä vasten. Kömmin nukkumaan telttaan ja nukuin sikeästi kymmenen tunnin unet.
Aamulla oli aivan toinen päivä. Pakkanen oli muisto vain ja lumetkin olivat sulaneet puoleen eilisestä. Puut olivat luovuttaneet lumikuorrutuksensa suojasäälle. Honkien punaiset rungot erottuivat aivan eri tavalla maisemasta kuin eilen.
Suksi ei luistanut, mutta piti kyllä. Olimme nöyriä luonnonvoimien edessä ja pakkasimme kamat autoon. Reissu oli antanut meille kuitenkin paljon enemmän, mitä olimme osanneet odottaa.
Leivonmäen kansallispuisto kartalla. Juttu julkaistu aiemmin Retkipaikassa.
Outdoor Siskojen hiihtovaellus Torronsuolla
Vuonna 2011 alkoi Tea Tervo miettimään, miten saisi itselleen naispuolisia retkikavereita. Hänen ystäväpiirissään luonnossa liikkumista ja eräilyä harrastivat vain miehet. Tea innostui kyselemään samanhenkistä seuraa Relaa.comin kautta. Vuosien varrella porukkaa on ryhmään kertynyt koko ajan lisää. Nyt porukassa on jo 345 naista eri puolilta Suomea.
Siskojen keskuudessa lajien kirjo on runsas, mutta kaikkia yhdistää luonto ja luonnossa liikkuminen. Yhteisiä reissuja on mukava suunnitella samanhenkisen porukan kesken isommalla ja pienemmällä kokoonpanolla.
Perinteisiäkin tapahtumia on, kuten nyt esimerkiksi tammikuun viikonlopun mittainen hiihtovaellus, joka tehdään joka vuosi.
Tälle perinteiselle tammikuun hiihtovaellukselle päätin minäkin lähteä mukaan. En ollut aikaisemmin ollut mukana Outdoor Siskojen kokoontumisissa. Reissulle oli ilmoittautunut mukava määrä hiihtäjiä, kokonaista 13 naista! Kimppakyydeillä kaikki saapuivat Torronsuon kansallispuistoon Kiljamon lintutornin läheiselle parkkipaikalle.
Kiljamon tulipaikalla syötiin ja käytiin tornissa ihailemassa hienoja näköaloja. Hiihdimme sitten suolla pienen lenkin kautta Idänpäänkallion laavulle pystyttämään leiriä.
Idänpäänkallion laavu, lintutorni ja muut rakennukset eivät kuulu kansallispuistoon, joten siellä yöpyminen on sallittua. Torronsuon kansallispuiston alueella yöpyminen on kielletty.
Koska joukossa oli paljon eritasoista porukkaa, oli reissulla oiva tilaisuus testailla varusteita ja oppia kokeneemmilta talviretkeilijöiltä hyviä käytännön vinkkejä. Osa oli hiihtämässä metsäsuksilla ahkio perässä ensimmäistä kertaa, joillekin oli bensakeitin outo kapistus, ihmeteltiin erilaisia telttoja ja niiden toimivuutta talvisissa olosuhteissa. Pieniä vinkkejä tuli paljon. Varustekokemuksia vaihdeltiin ja reissutarinoita kerrottiin.
Tuntui hyvältä, etten ollut porukan ainoa helposti paleleva. Melkein jokaisella oli kaksi makuupussia tai erittäin jämerä talvipussi. Ensimmäistä kertaa talvella ulkona yöpyjille vinkkailtiin, että kuumavesipullo kannattaa sujauttaa makuupussin jalkopäätyyn jo vähän ennen kuin itse kömpii sinne. Ja jos aikoo syödä talvireissulla leipää, kannattaa voileivät tehdä valmiiksi jo kotona ja aamupalaleivät kannattaa myös laittaa yöksi makuupussiin.
Suksiakin oli laidasta laitaan. Oli teräskanttisia tunturisuksia, liukulumikenkiä, karvapohjaisia ja perinteisiä metsäsuksia. Sunnuntaina kelin lauhtuessa lähelle nollaa, oli osan kaivettava kynttilät esiin ja lisättävä pohjiin luistoa.
Hiihtelimme Torronsuon upeissa suomaisemissa koko viikonlopun. Testailimme hiihtämistä ahkion kanssa ja ilman. Olimme varmasti hauska näky! Suon reunoja mukailevalla ladulla hiihti kuntohiihtäjiä ja kyllähän 13 ahkio perässä hiihtävää muodostaa suolla aikamoisen nähtävyyden.
Iltaisin hiihdimme pimeän tuloon asti ja vähän sen jälkeenkin. Kilometrien havittelu ei ollut viikonlopun aikana tärkeintä, vaan mukava yhdessäolo. Hiihdimme yhteensä noin parikymmentä kilometriä.
Oli sykähdyttävää hiihtää suolla, kun pakkanen nosti usvavaippoja maisemaan. Välillä jättäydyin jonon hännille ja seurasin hiihtäjien katoamista usvaan. Päiväsaikaan juttu ja nauru raikasi, mutta iltahiihtojen aikaan kaikki tuntuivat nauttivan hiihdon tuoman raukeuden lisäksi hiljaisuudesta ja upeasta luonnosta.
Vaikka en ollut porukasta aikaisemmin tavannut kuin pari ihmistä, oli minulla ihan mielettömän mukava viikonloppu! Tuntui kuin olisi tunnettu jo vuosia. Ajatukseni siitä, että luonto yhdistää monenlaisia ihmisiä, voimistui entisestään. Parkkipaikalla suunnittelimme Siskojen omaa ”twonights” haastetta, eli joka kuukausi jokainen viettää kaksi yötä ulkona. Mikä ettei!
Täällä Outdoor Siskojen esittely.
Juttu on julkaistu myös Retkipaikassa.
Salamajärven kansallispuisto (2015)
Täyteen pakattu auto ja kolme reipasta hiihtäjää lähtivät lumetonta Keski-Suomea pakoon Perhoon, Salamajärven kansallispuistoon. Yksi hiihtotiimin jäsenistä oli käynyt edellisviikolla parin yön tiedustelureissulla ja totesi tultuaan lumitilanteen heikohkon tilan. Reissukohdetta meinattiin muuttaa ja sitä jahkailtiin päiväkausia. Lopulta päätettiin pitää seikkailumieli mukana ja mennä Hirvaan kierrokselle, oli lunta tai ei.
Myös reitin orjallinen noudattaminen päätettiin unohtaa heti kättelyssä. Mentiin sieltä, missä oli hyvin lunta. Suosittiin soita ja järviä. Ratkaisu oli hyvä, koska etelärinteet ja rannat olivat täysin lumettomia.
Hiihto-osuus alkoi Huttukankaan parkkipaikalta kohti Tavilampea. Lunta oli ja sitä tuli taivaalta märässä muodossa koko ajan lisää. Matkan varrella oli suon reunassa näkötorni ja suojeltu vanha niittysauna, rakennettu 1900-luvun alussa. Matalan rakennuksen hirsiseiniin oli kaiverrettu vuosilukuja ja nimikirjaimia, sisällä oli kivikiuas ja matalat laverit. Kaunis rakennus henki vanhaa aikaa.
Sysilammelle tultua oli retkue läpeensä märkä. Autiotupa antoi suojaa ja kuivat yöunet päivän 7 kilometrin hiihdon päälle.
Seuraavana aamuna satoi taas märkää lunta. Suunnattiin soita pitkin Salamajärvelle. Järvi oli kaunis ja karu, ihan kuin joku olisi heittänyt isoja kiviä siihen sikin sokin. Nähtiin maakotka läheltä! Se kaarteli vähän matkan päässä pitkän tovin, ennen kuin hävisi näkyvistä.
Salamajärven jäätä pitkin hiihdettiin lounaalle Pitkälahden idylliseen autiotupaan.
Melkein saman tien autiotuvasta takaisin jäälle suunnattuamme nähtiin ahma! Pian näkyikin tuoreet ahman jäljet, joita saimmekin koko loppureissun nähdä paljon.
Oikaistiin kohti Valvattia. Gepsi sanoi, että edessä on helppokulkuista metsää, mutta olin eri mieltä. Maasto oli ryteikköä, metsäkoneen peuhaamisen jälkiä ja ojia ojien perään. Nauroimme jo jossain vaiheessa, että soiden ojittamista täytyy nyt muistaa vastustaa oikein kunnolla!
Valvatin autiotupa kuitenkin oli kaiken vaivan arvoinen. Se on vanha metsänvartijan tupa, joka on säilytetty entisessä asussaan. Tuvassa oli pönttöuuni ja keittiössä puuhella. Pihalla on myös sauna, liiteri, vessa ja kaivo. Idyllin kruunasi katossa roikkuva himmeli. Saimme kaikki kosteat varusteet kuivaksi ja itselle hyvät unet 18 kilometrin hiihtämisurakan päälle. Maltoimme lähteä pois vasta puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna.
Valvatista suuntasimme moottorikelkkauralle ja sitä pitkin kohti Lehtosenjärveä. Emme törmänneet yhteenkään kelkkailijaan ja jäljetkin oli vanhat. Keli oli upea! Aurinko lämmitti niin, että välillä tarkeni hiihtää ilman takkia.
Lehtosenjärven kodalla nautittiin lounas ja päästettiin mukana kulkenut kaira vihdoinkin hommiin. Ohjelmassa oli pilkkimistä ja rentoa hengailua. Ajatus oli ollut alunperin jäädä sinne yöksi, mutta uskomattoman hyvä keli ja suksien luisto ajoivat taas hangille.
Matka jatkui Sääksjärven laavun kautta pitkin soita Nielujärvelle. Matkalla joutsenpari lensi ihan meidän yli todella matalalta. Ahman jälkiä oli paljon. Oiottiin myös vähälumisemmilta paikoilta toisinaan. Homma näytti aika huvittavalta…
Nielujärvi oli omituinen. Se on matala, maksimissaan kaksi metriä syvä. Pajupuskia kasvoi siellä täällä, eikä järveä olisi järveksi erottanut, ellei jää olisi tehnyt hienoja muodostelmia. Rannalla oli lintutorni. Järvi hiihdettiin aivan päähän asti. Sieltä lähti Koirajoki, jonka varrella olevaan laavuun asetuimme yöksi.
Yöstä tulikin kylmä! Mittari laski miinus yhdeksääntoista asteeseen ja se tarkoitti sitä, että minun makuupussin -3 asteen comfort-arvo antoi aika surkeat unet. Aamulla noustiin sähäkästi laavusta aamutoimiin ja oltiin hyvissä ajoin matkassa.
Lumikengistä ja peurojen sorkista syntyneet isot montut oli jäätyneet pakkasessa melkoisiksi monttutaipaleiksi. Rajoitusosalla vanhassa metsässä tien kuoppaisuuden kuitenkin korvasi uskomattoman upeat kilpikaarnaiset männyt. Vanhat metsäpalojen jäljet oli hyvin näkyvissä ja valtavia keloja törötti pystyssä paljon! Muutama vuosi sitten samassa paikassa näin viirupöllöjä. Nyt paikka oli täysin hiljainen. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Pakkasen kovettamaa hankea vasten sukset ja ahkiot pitivät kyllä niin kovaa ääntä, että metsän eläjät osasivat varmasti kaikota tieltämme jo matkojen päässä. Puita olisin voinut tuijottaa loputtomiin. Mietiskelin miten vanhoja isoimmat käkkyräoksaiset jättiläiset olivat, millaisia ihmisiä on metsässä aikoinaan niiden runkoa vasten nojaillut ja mitä eläimiä puuvanhukset ovat oksillaan suojelleet. Tuntui hyvältä jättäytyä hetkeksi yksin puiden keskelle ihastelemaan luontoa. Moinen jylhä männikkö herättää minussa voimakkaita onnen tunteita.
Talviahon nuotiopaikalla syötiin lounas. Vanhan metsän jälkeen osuttiin huoltoreitille ja tuoreille moottorikelkan jäljille. Hiihdimme sitä pitkin Pyydyskoskelle ja sieltä Koirajärven jäätä pitkin Koirasalmen rantaan. Rannasta vielä pikamatka kolmen kilometrin päähän autolle. Gps näytti kokonaismatkaksi 58 kilometriä. Huonosti nukutun yön jälkeen viimeinen hiihtopäivä tuntui todella raskaalle, mutta upeat maisemat jätti kaiken hankaluuden alleen.
Viimeisimmät kommentit
 | Hannele Kämäräinen: Kuka kaipaa ulkoilureittejä? |
 | Asko Ristolainen: Niksejä talvivaellukselle |
 | Minna Jakosuo: Retkeilijän vastuu |
 | Liisa Holm: Retkeilijän vastuu |
| Hannele Kämäräinen: Varustelista vaellukselle |
Kuukausi yksin erämaassa 
Viimeisimmät kommentit