Havaintoja tunturista

Pakkanen oli tehnyt rukkasen peukalon kokoisia jääkiteitä tunturikoivuihin. Ne helisivät äänen kanssa alas ja vaelsivat tuulen mukana pitkin hangen pintaa.

Seurasin ketun jälkiä. Ei sekään ollut kiirehtinyt. Oli käynyt joka mättäällä tutkimassa, nälkäinen varmaan.

Hiihdin palsasuolle. Jokainen mätäs oli kumpu, lumen ja tuulen yhdessä tekemä. Hauskaa miten erilainen sama paikka voi olla eri aikoina. Syksyllä kummut hohtavat oranssinkeltaisena hilloista, nyt ne kimmelsivät pakkasen ja auringon johdosta valkoisina.

Hiihdin joen yli. Huomasin sen olleen joki vasta kun olin jo rannalla. Hurjat kuohut oli taipuneet ja tasoittuneet. Mitään ei kuulunut.

Tein jäljen hangelle. Sukseni ja ahkioni teki vähän mutkittelevan, pitkän jäljen, jonka näki kaukaa. Seuraava tuisku sen peittää. Niin merkityksetön olen tunturituulille. Tietäisivätpä miten paljon ne minulle merkitsevät!

Huomaan olevani tyytyväisin hiihtäessäni pitkää ylämäkeä. Tiedän, että ylhäältä näkee kauas. Ehkä siksi en tykkää lasketella rinteitä alas. Sieltä ei näe mitään ja siellä on yleensä kylmempääkin.

Ihanaa kun ei ole kiire! Nautin ja annan itselleni aikaa imeä kaikki tämä syvälle mieleeni. Katson ja ihmettelen, mietin ja suunnittelen. Kehittelen uusia juttuja.

Kaipaan rukkasia, joiden peukalon ulkosyrjä on tehty nenän pyyhkimistä varten.